• martin

Ilosta suruun

En voi sanoa, että minusta on hauskaa kiistellä. Kiistelyyn liittyvä tunne voi olla hyvin repivä - varsinkin silloin, kun osapuolena on henkilö, josta pitää. Kiistely on henkilökohtaista ja saattaa johtaa kiistelijöiden ominaisuuksien käyttöönottoon väitteinä - kuten "Sinä olet hullu" (argumentum ad hominem).
Minua ei sureta itse väite - saatan olla hullu - vaan se sävy, millä väite sanotaan. Minun väitteeni ovat merkityksettömiä suhteessa jonkun toisen väitteisiin. Vaikka olisin hullu, se ei tarkoita sitä, että en ansaitse kunnioitusta ihmisenä - tarpeitani ilmaista ja tarpeitani tuntea. Minua ei välttämättä sureta väitteideni mitätöintikään niin paljon kuin välinpitämättömyys ystävyyden osalta.

Hyvä ystävyys kestää mitä vain paitsi ystävyyden olemattomuutta. Ystävälle voi antaa anteeksikin, mutta olematonta ystävyyttä ei voi antaa anteeksi. Mitä on olematon ystävyys? Tuskin sille tarvitsee antaa yleispäteviä määritelmiä. Minulle ystävyyteen kuuluu osana vakaumukseni kunnioitus(, jonka ystävä tuntee (hänen ei ole pakko jakaa sitä)). Ystävä voi myös kritisoida vakaumustani, mutta ei tee naurunalaiseksi vakaumukseni ilmaisuja. Y s t ä v ä n ä n i oletan ystäväni myös kohtaavan minut persoonallisella tasolla, ei jonakin edustajana.
Näin ollen minulla on rajoja mahdollisuudelle olla ystävä. Tunnustan saman muille - hekään eivät välttämättä halua tai voi ystävystyä minun kanssani, vaikka ovat ehkä olleetkin "ystäviäni" pidemmän aikaa.

Ystävyys on kallis lahja.