Postiamasalta

Masa lueskeli jokin aika sitten kaverin lainaamaa Stephen Fryn omaelämänkerrallista kirjaa "Moab is my washpot". Suomessa Fry muistetaan parhaiten "Kyllä Jeeves hoitaa" ja "Musta kyy"- sarjoista. Masa ja Masan kaveri haluavat ehdottomasti suositella tätä älykkäällä huumorilla kirjoitettua tunteisiin vetoavaa homopojan kasvukertomusta. Yksi parhaimmista koskaan lukemistani kirjoista.

Älykkäissä ja tunteikkaissa kirjoissa on ainoastaan kaksi huonoa puolta. Älykkyys ja tunteikkuus. Ne herättävät ajatuksia, jotka on hyvällä tarkoituksella työntänyt maton alle tai vaatekaappiin. Masa on nähnyt valtavasti vaivaa sen eteen ettei joutuisi liikaa käyttämään älyään. Tätinne on myös kasvattanut itseään olemaan liikaa ajattelematta tunteitaan. En ole tehnyt sitä silkkaa tyhmyyttäni tai huvin vuoksi. Edes Masa ei voisi olla niin tyhmä tai niin huvittava. Kuten jokaisella elävällä olennolla, myös itselläni tarkoitus on ollut selviytyä keinolla millä hyvänsä. Ja vielä tänään olen hengissä, joten taktiikkani onnistui.

Nuori Stephen Fry riutui rakkaudessaan toiseen poikaan. Itse en koskaan rakastunut tai ihastunut. Oudointa kyllä en edes ollut ihastunut niihin joita kohtaan tunsin himoa. En ole ihan varma miksi. Ehkä oidipaalinen suhteeni äitiini sai pelkäämään sitoutumista ja ripustautumista. Now playing: Genesis - Mama. En halunnut itselleni enää uutta dominoivaa ihmissuhdetta. Tai sitten pelkäsin Peter Panin tavoin kiintymyksen tunteiden johtavan ennen pitkää johonkin mihin en tuntenut olevani valmis eli aikuistumiseen. Muututtuani tylsäksi aikuiseksi mikään ei siltä osin kuitenkaan muuttunut. Sieluni jäi jonnekin matkan varrelle.

Erilaiset tunteet vyöryvät joka hetki lävitseni jättäen turhautuneen olotilan. Siksi yritän olla keskittymättä niihin liikaa, jotten antaisi niille vielä suurempaa ylivaltaa. Osittain samasta syystä en hirveästi jaksa ajatella. En halua tuhlata tuntia jonkun asian miettimiseen ja masantua sen jälkeen tietäen ettei voi vaikuttaa lopputulokseen usein juuri mitenkään. Älykkäät ja ajattelevat ihmiset harvoin ovat käsittääkseni kovin onnellisia elämässään. Tosin älyllisesti keskinkertaiset mutta kielellisesti sujuvat kuten minä eivät näytä olevan myöskään.

Stephenin kirja sai minut miettimään mitä oikeastaan edes muistan lapsuudestani ja nuoruudestani. Olen takertunut joihinkin onnellisiin muistoihin, mutta loppujen lopuksi niitä ei ole kovin montaa. Kuvittelin tänään mielessäni vanhan kerrostalomme kuudennen kerroksen keittiön ikkunan ja mietin miten kulutin aikaa silloin kauan sitten. Luultavasti istuin sängylläni. Ehkä katsoin telkkua. En ole ihan varma. Jokin on pyyhkinyt muistini tyhjäksi. Rauni-Leena Luukanen varmaankin nyökyttelisi ymmärtäväisenä ja katselisi taivaalle.

Haluaisin niin kovasti imeä teiltä. Avaisin suuni ja ottaisin kaikki ihanat muistonne sisääni, joilla te ette näköjään tee mitään. Kovin harva tuntuu rypevän nostalgiassa vaikka todellisuudessa aika monen teistä parhaat päivät on jo kaukana takanapäin. Ei millään pahalla, mutta olisi jo aika kertoa niistä hyvistä muistoista. Ehkä Masa voisi olla se tämän vuosituhannen Elias Lönnrot, joka soittelisi ihmisten ovikelloja ja kuuntelisi tarinoita. Koska kuten Espan puistossa taiteiden yönä päivystänyt saarnaajamummo sanoi Masalle ja tämän kavereille: "Kannattaa selvittää asiat ennen kuin on liian myöhäistä."

En tiedä miksi kirjoitin tämän kaiken. Jokin Stephen Fryn kirjassa herätti hetkellisesti eloon jotain minkä luulin kuolleen. Ehkä ainoastaan ryhdyin kaipaamaan niitä puuttuvia palasia muististani tai sitten kysymys olisi vielä pahemmasta asiasta eli läheisyyden kaipuusta. Tarpeesta joka saisi sosiaalitädin hermostuneena heilumaan pyörivällä toimistotuolillaan ja kyttäsedän haaveilemaan päälleni kusemisesta. Mutta aina ei saa sitä mistä unelmoi.

Huomasin juuri että keskimäärin noin sata ihmistä lukee blogiani. Olen ylpeä tuosta määrästä varsinkin kun tiedän että oma maailmani on niin kovin erilainen verrattuna useimpiin muihin maailmoihin. Varmaankin lukijoita olisi vielä tuplasti enemmän jos pystyisin kirjoittamaan normaaleista, helpoista ja vähemmän ahdistavista asioista. Mutta sattuneesta syystä nuo adjektiivit ovat itselleni ehkä hieman vieraita. Lupaan kuitenkin kertoa heti kun elämässäni tapahtuu jotain tasapainoiselta ja ymmärrettävältä kuulostavaa.

Haluan myös muistuttaa että tapani kirjoittaa saattaa joskus johtaa hieman harhaan. Vaikka viikosta toiseen olen pilkannut perinteisiä pyhinä pidettyjä arvoja niin en koskaan ole halunnut tietoisesti pilkata niihin uskovia ihmisiä olettaen että nämä eivät tyrkytä omaa totuuttaan Jumalan sanana. Jokaisella on oikeus omaan huumeeseensa oli se sitten raamattu, psykologian oppikirja tai talouslehti. Masa ei ole omasta mielestään ylimielinen, ilkeä eikä ennakkoluuloinen. Kaikkea muuta kyseenalaista tosin saatan olla. Mutta senhän te olette jo huomanneetkin.

Olin aikaisemmin päättänyt omistaa tämän bloggauksen suurimmalle idolilleni Michael Jacksonille. Paljon on kuitenkin jo sanottu. Muistokirjoituksetkaan eivät tuo aikamme suurinta musiikillista neroa takaisin. Eikä Michael ikuisena pikkupoikana luultavasti arvostaisi tyhmiä aikuismaailmaan kuuluvia sentimentaalisia sepustuksia. Peter Pan sanoi aikanaan Wendylle että rakkaus ja tunteet pilaavat kaiken. Ne johtavat lopulta aikuistumiseen. Ja silloinhan koko peli on menetetty.

Istuin muutama päivä sitten laivan kahvilassa isäni kanssa. Samaan pöytään istahti romaaniäiti poikansa kanssa. Nainen ryhtyi huokailemaan isäni suuntaan kuinka drinkki nyt maistuisi. Faijani luultavasti mietti uuden valokuvansa uutta kuvakulmaa tai sitten vain tajusi pitää suunsa kiinni. Minä tietysti tapani mukaan sanoin jotain höpöhöpöä jostain drinkistä ja lopulta nainen lähti. Pienikokoinen poika jäi tuijottamaan minua suurten aurinkolasiensa takaa, alkoi juttelemaan ja lopulta osoitti juoman kuvaa sanoen: "Haluisitsä juoda mun kanssa tommosen?"

Sätkin vaaleanpunaisessa paidassani miettien miten sankarini Michael olisi hoitanut tilanteen. Tyydyin näyttämään sormella kahvilan tätiä ja kerroin että tuo tuolla ei myy sulle semmosia ellet jotenkin onnistu todistamaan että oot täysikäinen. Poika sanoi: "Mitä jos mä vaan näytän sulle ja mennään muualle juomaan ne?" Isäni kiinnostus alkoi heräämään ja naapuripöydän tätikin vilkuili meidän suuntaan.

Poika kaivoi taskustaan kela-kortin voitonriemuisena. Noniin, hän oli siis kasinelonen. Vai olikohan peukalon alla oleva numero sittenkin ysi. Mutta jos sovitaan että hän oli oikeasti kasinelonen. Ehkä hän oli siis aikuinen mies joka oli kerrankin tajunnut olla kasvamatta isoksi ja tylsäksi. 25-vuotias setä. Tunsin itseni melkein nahkahomoksi. Olisiko kysymyksessä sittenkin yli-ikäisen juottaminen?

Isäni ja naapuripöydän naikkonen katselivat silmät suurina kun selitin pojalle drinkin ostamisen jälkeisen tapahtumaketjun lyhennettynä. Kahvilan täti Gunilla. Henkilökunnan setä. Käsiraudat. Laivarannassa poliisisetä Johan. Tutkintavankeus. NUSKA vai oliko se sittenkin NUUSKA jota saman laivan tax-free tyrkyttää. ECPAT. Amnesty. Iltalehti. Isäni ja naapuripöydän tädin silmät pyörivät entistä villimmin. Poika lähti ärtyneenä pois pöydästä kun suunnitelma ei onnistunut.

Ymmärsin tänään että toinen sankarini Peter Pan ei ikinä olisi tarjonnut pojalle juotavaa. Ei siksi että se on kiellettyä eikä siksi että juominen ei ole nuoren terveydelle hyväksi. Ainoastaan sen takia että juomakokeilut ovat ensiaskeleita kohti tylsää teini-iän loppua. Viikonloppubileitä, räkäkännejä, ajokortin ja täysikäisyyden odottelua. Kaikkea sitä minkä minä joskus aikoinaan jätin täysin turhalta tuntuvana väliin. Sen jälkeen seurasikin se kauhein kohtalo eli itse aikuisuus.

Kävellessäni laivan käytävillä vastaan tuli joukko meluavia tylsiä myöhäisteinejä tax-free viinoineen. Yksi niistä kiinnitti huomionsa minuun ja halusi ehdottomasti näyttää minut kavereilleen. "Kattokaa hei, aivan _vitun_ homon näköne jätkä!" Tällä kertaa vitun homo kääntyi ympäri ja kysyi mitä vittua se kenties kuului vitun junteille kuinka vitun homon näköinen sitten ikinä olinkaan. En silti voinut näyttää ihan yhtä homolta kuin laivan kannella patsastellut homomies vielä tiukemmassa vaaleanpunaisessa paidassaan. Mies tuli viereeni ja hymyilin ystävällisesti. Valitettavasti tyypin postimerkin kokoiset mini-shortsit olivat niin kiinni pepussa, että niiden irti saaminen takapuolen vaosta olisi vaatinut paljon minua tai Peter Pania raavaamman miehen voimat, joten en voinut auttaa hänen ongelmassaan.

Palattuani kotiin menin rannalle ja kuulin kun parikymppinen nainen valitti että poikaystävä ei tullutkaan mukaan. Se oli lähettänyt tekstiviestin: "Ryyppään". Oltiin alkuiltapäivässä. Eihän suomalainen nuori mies nyt tyttökaveriaan kaipaa kun on se oikea rakastettu vieressä. Viinapullo. Vähän matkan päässä lauma myöhäisteinejä valitti krapuloitansa ja luetteli loputtomalta kuulostavia juomaselostuksiaan.

Jäin miettimään miksi suomalaisessa kulttuurissa elämän pyöriminen alkoholin ympärillä mielletään täysin normaaliksi. Selvitellään darraa ja odotellaan seuraavaa baarikierrosta. Sen sijaan poikien seurassa viihtynyt Michael Jackson herätti ihmetystä. Jossakin on puuttuva palanen joka estää minua ymmärtämästä yhtälöä. Toisaalta luulen että Michaelkaan ei olisi ymmärtänyt yhtään sen enempää kuin minäkään. Mutta hän on poissa. Kuten Wendy sanoi Peter Panille: "Never is an awfully long time".