Postiamasalta

Haluan ommata tämän bloggaukseni kaikille niille joille musiikki on ollut tärkeä osa elämää. Te loput voitte tässä vaiheessa sulkea sivun ja käyttää muutaman minuutin elämästänne johonkin muuhun. Tänään puhun vain musasta.

Masa ei ole ikinä osannut arvostaa niinsanottua virallista korkeakulttuuria. Pieni maamme alkaa kohta olla täynnä tyhjäkäynnillä pyöriviä kulttuuritaloja. Niitä sitten on kiva esitellä valtiovieraille jotta ankea kaupunkikuva ja kaikkialla näkyvä alkoholismi unohtuisivat. Ajatelkaa että nekin rahat olisi voitu säästää tai käyttää vaikkapa homopopin tuotannon tukemiseen!

Ilman homopoppia maailma olisi suorastaan kamala paikka. Esitänkin nöyrimmät kiitokseni sille superhomolle jolle kunnia kuuluu tuosta mullistavasta keksinnöstä. Olkoonkin että tällä vuosituhannella taso on ollut koko ajan laskussa. Nykyään homopopiksi kelpaa jokainen tavallinen amerikoiden rnb-radiohitti, joka on joko Moto Blancon, Bimbo Jonesin tai Fred Falken miksaama. Ei näin. Ilman kymmeniä September- klooneja tuottavia ruotsalaisia naapureitamme tilanne olisikin jo huolestuttava.

Monet ihmiset ovat vaatineet Masalta selitystä miten joku musiikki voi olla homoa ja joku toinen ei. Eräs lahjakas musiikkia tekevä kaverini (linkkejä alhaalla) testaa uuden biisinsä aina Masalla kysyen onko tarpeeksi homoa vai ei. Jos vastaan ei niin biisi on liian vaikeasti lähestyttävä. Se tarvitsee silloin enemmän koukkua, lisää melodiaa ja selkeämmän bassokuvion. Jos taas vastaan myöntävästi niin seuraa vielä kovempaa kiroilua. Kaikki katu-uskottavuus on silloin mennyttä. Masa siis aiheuttaa kaikille aina pahan mielen tavalla tai toisella.

Mutta kuka kertoo miksi niin monet homot kuuntelevat joko homopoppia tai sen pikkuveljeä jota kutsutaan gay houseksi? Siinähän sukupuoleltaan epäselvä hyvin isokokoinen nainen karjuu monotonisen rytmin päälle kuinka hemmetin sikoja miehet ovat tai luettelee yli viiden miljoonan asukkaan suurkaupunkeja joissa voi heilutella käsiä ja jalkoja. Usein on heitetty arvauksia että homojen mieltymys tanssipoppiin syntyisi aktiivisesta klubittamisesta. Silti vain osa homoista käy klubeilla. Miten olisi sitten genetiikka? Tai testosteronin määrä?

Olisiko yksi selitys siinä että meillä Suomessa pop-musiikki on aina ollut alakulttuurin alakulttuuria. Kun muualla niinsanottu listapoppis on ollut nimensä mukaisesti valtavirtaa niin meillä varsinkin heteromiehet ovat lähes
poikkeuksetta suosineet äijämäisempää rokkenrollia. Kukaan tuskin kiistää etteikö Suomi vieläkin olisi raskaan ja synkistelevän rockin luvattu maa. Ero muuhun Eurooppaan on tuossa suhteessa aivan valtava. Tavallaan aika absurdia että kuuntelemalla nuoruudessani muun maailman isoja listahittejä tunsin olevani omassa ympäristössäni melkoinen kummajainen. Meillä Suomessa popittaminen on ollut naisten ja homojen juttu. Eli tuolla ajatuksella kaikki poppi olisikin hyvin nopeasti homopoppia.

Rock- puritanistit ovat kautta historian naureskelleet homopopin kliseille. On kämppiä, kitchiä ja kaikkea kiiltävää. Keinotekoista iloa silloinkin kun oma mummo on kuollut edellisenä aamuna. Sikakännissä festareilla bootseissa ja rasvaleteissä örveily taas heidän mielestään ei ole yhtään huvittavaa. Ja jos homopopilla ei ole viime aikoina mennyt hyvin niin mitäpä uutta rock-puolelta on tullut parin viimeisen vuosikymmenen aikana? Mullistavin uutuus voisi olla sähkökitaran käyttäminen tarjoilulautana, jolloin homostelevat homopopparit saavat tarjoilla siltä tapas- tai sushilajitelmia euroviisujen iltana.

Homopopilla on silti aihetta itsekritiikkiin. Minneköhän ovat kadonneet vaikkapa Pet Shop Boysin ja Erasuren tapaiset artistit, joilla aikanaan oli paitsi luovuutta ja omaperäisyyttä niin myös jotain sanottavaa. Nykyiset homopopparit ovat sitä paitsi heteronaisia! Kun seuraavan kerran lähetät ikävää palautetta Paaville niin voisit lisätä listaan valituksen eunukki-perinteen katoamisesta katolisessa kirkossa. Korkeista miesäänistä kun on valtava pula nykyisessä tanssimusassa. Jimmy Somervillekin on jo jäänyt eläkkeelle. Vai onko androgyynit miehet heitetty kaupallisten syiden takia ulos ovesta jotta heteromieskin voisi vahingossa diggailla homopoppia kun videolla kuuma misu heiluttelee takapuolta ja tissejä?

Jotta homopopilla menisi jatkossakin hyvin niin tilausta olisi jonkinlaiselle laadunvalvonnan ylijumalalle. Masa voisi olla työllistämistuella siihen oikea vaihtoehto. Istuisin ruudun ääressä ja luurit korvilla jaellen nopeita ja ehdottomia tuomioita. Valitusoikeutta ei olisi. Näin se menisi:

Nykyinen valtavirtamusa eli jenkkiperäinen rnb ei ole homopoppia. Ei edes eurooppalaisia nuoleskelevilla dance remixeillä kuorrutettuna. Mustat naiset, joiden takapuoli on tilataksin kokoinen eivät ole homopoppia. Seksillä itseään myyvät valkoiset bimbot voivat sen sijaan toisinaan olla ihanan homoa. Kiihkeä Britney on homoseksikäs, mudassa ja rautahäkissä kieriskelevä Shakira taas ei. Pohdiskeleva Eva Dahlgren taas ei olisi pitkän uransa aikana vakavuutensa takia voinut olla ikinä tarpeeksi homo. Ketkään muutkaan mietiskelijät tai fiilistelijät eivät oikein sovi homopoppareiksi. Melankolia on sallittua kunhan se muuttuu huomaamatta loputtomaksi nostatukseksi tai yliteatraalisuudeksi. Välimeren maiden perinteinen iskelmä voi olla myös ihanan homoa. Näistä esim. Laura Pausini oli parhaimmillaan upeaa homopoppia ennenkuin ura lähti synkkään alamäkeen. Sama laulettuna suomeksi tai saksaksi ei olekaan enää homoa. Tosin Antti Tuisku on homoa. Mutta sehän ei ketään yllätä. Jostain syystä myös ö-luokan rnb-klooni ja DTM:ssä asuva Jonna on ilmeisesti joidenkin homojen mielestä homokiinnostava. Siitä huolimatta että Jonna on kiihkeänä mormonina mukana vastustamassa kaikkea epäsiveellistä hormonitoimintaa.

Homopopin tulevaisuus näyttää muoviselta, hienosti paketoidulta mutta hieman tyhjältä. Mutta niinhän ihmiskunnan tulevaisuus noin muutenkin. Ehkä laitan musiikillisen toivoni suomalaiseen nousevaan kykyyn Carl Phaseriin, jonka ihanan homoa jälkeä voitte ihastella tässä yhden oman biisin ja yhden miksauksen muodossa.

Joitakin elämän ristiriitaisuuksia on vaikea ymmärtää. Kun juttu siirtyy televisioon ja sen kohtalaisen heikkoon tarjontaan niin jokainen osaa nimetä yhden sarjan jota ei sen huonouden takia koskaan katsele. Salatut Elämät. Ja yllättäen mikä onkaan vuodesta toiseen television suosituin ohjelma?

Masalla ei ole ollut koskaan tarvetta katu-uskottavuuteen. Makuni on luultavasti vielä vähän huonompi mitä voisi kuvitella. Itselleni Salkkarit on trippi tavallisten suomalaisten ihmisten elämään. Mielestäni se on oikein realistinen kuvaus helsinkiläisen kerrostalon asukkaista. Salkkarit on teidän kaikkien muiden oikeaa elämää. Ehkä vähän nopeutettuna mutta joka tapauksessa.

Mutta entäs jos Pihlajakadun salkkaritalo onkin tositv BB:n tapaan? Asiasta vaan ei ehkä ole kerrottu suurelle yleisölle jotta talossa asuvat voisivat elää elämäänsä ilman liiallista häiriötä. Itse pitäisin tätä yhtenä mahdollisena vaihtoehtona. Joidenkin mielestä Salkkareiden hahmot eivät ole uskottavia. Ovatko sitten BB-hahmot?

Leikin ajatuksella mitä tapahtuisi jos vaikka jonain iltapäivänä menisin pitkästä aikaa istuskelemaan DTM:n kahvilaan. Tosin muistaakseni sieltä sai huonoa kahvia mutta ei puututa pikkuseikkoihin. Paikan ainoa toinen asiakas siihen aikaan saattaisi olla nurkkapöydässä läppäriään näpyttelevä nuori nainen joka näyttäisi tutulta. Ei mutta sehän onkin Salkkareiden Heli! En voisi vastustaa kiusausta tuijottaa pitkään ja lopulta joutuisin pyytämään anteeksi selittäen mistä on kyse. Nainen pyytää minua istumaan samaan pöytään.

Kysyn häneltä iloisesti mikä hänen oikea nimensä olikaan. Ilmeet vakavoituvat ja hän kysyy että eikö me sitten tunnetakaan entuudestaan kun mä tiesin puhutella häntä Heliksi. Selitän että olen hänen roolihahmoaan Salkkareista katsellut vuosikausia. Tyttö naurahtaa ja kysyy mistä ihmeen roolista mä oikein selitän. Ajattelen hänen leikkivän kustannuksellani. Niinpä heitän lonkalta Heli Sievisen elämäntarinan ja listan vanhemmista naisista joiden kanssa hän on viime vuosina paneskellut. Heli tai kuka hän sitten onkaan panikoituu ja huutaa soittavansa poliisille tarttuen puhelimeensa. Siinä vaiheessa myös minä menen solmuun. Pienet aivoni miettivät jotain nopeaa selitystä. Tartun häntä ranteesta ja kokeilen mennä mukaan leikkiin. Kuiskaan että jos hän oikeasti haluaa nyt lentokapteenin vaimon itselleen niin ainoastaan minä voisin häntä auttaa. En kyllä tiedä miten mutta Salkkareissa sanottaisiin noin. "Heli" kiinnostuu hetkessä ja rauhoittuu.

Tilaan vielä kanasalaatin ja laten Helin tavoin niinkuin jokainen salkkarihahmo vuosien varrella on tehnyt. Tällä kertaa emme vaan ota niitä "mukaan". Nainen kumartuu pöydän yli vakava ilme naamallaan ja pyytää minua kertomaan kaiken mitä tiedän Iiriksen tunteista häntä kohtaan. Mussuttaessani pienen salaatin pinnalla näkyviä muutamia kanapaloja ja kiroillessani kymmenen euron hintaa kerron hänelle että Iiris on loputtoman kyllästynyt miehensä Panun tarjoamaan tylsään ja tavalliseen arkeen. Ja että joka kerta kun Panu haluaa kuorruttaa väsyneen Finnairin katkarapunsa crème fraîchella niin Iiris ajattelee Heliä ja häntä syömässä ostereita Montmartrella ja myöhemmin illalla hän itse ottaisi osterin paikan jossain halvassa tuntihotellissa Rue de Pompeusen sivukadulla.

Vastapäisen naisen posket hehkuvat ja silmät loistavat rakkauden huumassa. Itse mietin kyynisenä selitystä tälle ilmiölle. Onko näyttelemisen paineet käyneet hänen hermoilleen noin rankasti että todellisuudentaju on kadonnut vai onko kysymyksessä piilokamerapila? Vai olisiko mahdollista että Heli oikeasti on Heli? Siinä tapauksessa muutkin Salkkari-ihmiset olisivat olemassa. Muistan kävelleeni Eirassa ja nähneeni Huvilakadun kulmilla kameroita ja kirkkaita valoja. Tiesivätkö he että heitä kuvataan vai olivatko kamerat siellä jotain muuta tarkoitusta varten? Olen nähnyt Wayne's Worldin mutta mehän olimme nyt Helsingissä?

Yritän varovaisesti kokeilla kepillä jäätä. Kysyn puolihuolimattomasti että kokeeko hän työnsä jotenkin erityisen stressaavana. Tyttö kohottaa hartioitaan ja hymyilee tyytyväisen oloisena. "Auttaa kyl tosi paljon et on oma isä mukana työpaikalla paikkaamassa virheitä kun ei mullakaan kokemusta niin ole". Mitäpä tuohon enää lisäisi. Sanon että hänen isänsä on kyllä myös hyvä roolissaan. Vastapäinen nainen katsoo minuun yllättyneenä. "Onhan sillä tosi pitkä ura kansainvälisissä projekteissa vaikka nyt kiinteistöalalla olikin pitkään".

Heli alkoi tehdä lähtöä. Hän selitti että pian olisi mentävä kotiin auttamaan Paulaa vauvan hoidossa. Äiti kun ei ole oikein ollut oma itsensä viime aikoina. Mieleni teki sanoa että eipä kannata ihmetellä jos on muutaman kuukauden välein sidottuna tuoliin jossain varastohallissa tai haudattuna elävältä. Pidin kuitenkin suuni kiinni. Iloisen halin jälkeen Heli lupasi pitää yhteyttä jotta voisin pitää hänet jatkossakin ajan tasalla Iiris Kaukovaaran suhteen. Innoissaan Heli kertoi vielä siinä ihan heidän talonsa lähellä olevasta uudesta majatalosta, jossa olisi oikein tyylikäs kahvila ja ruokasali. Sieltä sai vielä parempia kanasalaatteja. Nimi on Amanda. Sanoin tietäväni paikan.

Tänään on perjantai kolmastoista päivä. Kuulin juuri tarinan pojasta, joka sairasti koko ikänsä leukemiaa lopulta parantuen taudista. Muutama viikko sitten samainen poika joutui auton yliajamaksi ja kuoli. Tarvitseeko vielä kenenkään ihmetellä etten halua olla uskonnollinen?

Jos Maya-intiaaneja ja muita hihhuleita on uskominen niin meillä muillakaan ei ole kovin paljoa enää aikaa. Planeettaa pukkaa vauhdilla hieman ennen joulua 2012. Pelottavinta tuossa vainoharhailussa on se että NASA ehti äsken kiistämään että mitään Nibiru-planeettaa olisi olemassa. Yleensä noin korkean profiilin vakuuttelu tarkoittaa että jotain tosi vakavaa on tapahtumassa. Niinpä nyt on ehkä hyvä hetki miettiä mitä kaikkea haluaisi vielä kokea jäljellä olevana aikana.

Jos NASA olisi paljastanut että Niribu voi pulskasti ja lähestyy hyvää vauhtia niin luultavasti maailmanloppu tulisi jo muutamassa kuukaudessa. Ihmiset sekoaisivat kuolemanpelossaan, alkaisivat ryöstelemään ja tappamaan toisiaan. Erilaiset uskontokultit ottaisivat vallan maapallolla. Joku tosin saattaisi sanoa että nehän ovat tähänkin saakka olleet vallassa.

Mitäpä jos vain ja ainoastaan Masa saisi varmasti tietää Niribun olemassaolosta. Se voisi tapahtua ihan vahingossa. Yahoo on tunnetusti ruuhkainen ja vähän epävarma sähköposteissaan. Postiamasalta voi mennä vaikka vahingossa postiksinasalle. Valium-mainosten ja miljoonaperintöä tyrkyttävien kirjeiden tilalla onkin yhtäkkiä sotilasraportteja. Kun virhe huomataan niin Masalle soitetaan mystisesti keskellä yötä tuntemattomasta numerosta. Viralliselta kuulostava englantia puhuva mies selittää että itseni ja omaisteni terveyden kannalta on parempi että se mitä olen nähnyt pysyy salassa. Siitä huolimatta että kysymyksessä on ollut pelkkä pila. Unettoman yön jälkeen päätän aamulla lähettää sotilasraportit lehdille. Ihmisten on saatava tietää kaikesta huolimatta. Maileihin ei kuitenkaan pääse enää käsiksi kun Yahoon sivusto on jatkuvasti "under maintenance".

Seuraavana päivänä saattaisin kävellä merenrantaan. Usein teen niin kun jokin asia vaivaa tai ahdistaa. Ehkä ostaisin kaupasta matkalla vähän suklaata. Kun olisin syönyt suklaani katsellen auringonsäteiden kimaltelua veden pinnalla niin en usko että mikään olisi muuttunut. En olisi ainakaan huolissani omasta puolestani. Kolmisen vuotta elinaikaa olisi itse asiassa juuri sen verran kuin olin ajatellutkin. Kuoleminen itsessään on ankeaa ja yliarvostettua puuhaa. Jättäisin sen toki mieluiten väliin mutta elämänkin pitkittyminen loputtomiin on yhtä lailla huono vaihtoehto. Toivoisin silti ettei kuoleminen olisi kivuliasta ja että sen voisi hoitaa siististi yksin. Itkeskelevät omaiset on todella stressaavia.

Maailmanloppu olisi silti hirvittävä katastrofi ihmiskunnalle. Aina yhtä ihmisläheinen Pentti Linkola luultavasti juhlistaisi Niribun törmäystä syömällä vuosikymmenen isoimman itsekasvatetun bionauriin. Ehkäpä ulkokellarista löytyisi etikkaan säilöttyä punajuurta viimeisiin illanistujaisiin. Maailmanloppu olisi Pentille vuosisadan ekoteko. Siitä on vaikea enää pistää paremmaksi. Luultavasti Pentti saa elämänsä orgasmin huomatessaan ison tulipallon lähestyvän taivaalla.

Jotkut ajattelevat Linkolan ajatusten syntyneen karusta elämästä ilman rakkautta. Ehkä. Omat joskus vähintään yhtä sekopäiset ajatukseni eivät ole kokonaan syntyneet rakkaudettomuudesta. Mulla on ollut omat vanhempani jotka ovat minua varmasti rakastaneet. Joten en voi sanoa eläneeni koko elämääni ilman rakkautta. Vaikka usein on siltä saattanut tuntuakin.

Mietin muuttaisinko jotenkin elämääni tai käyttäytymistäni jos varmasti tietäisin maailmanlopun lähestyvän. Haluaisin ainakin ajatella että yrittäisin ottaa ihmiset vastaan vielä vähän lämpimämmin. Varmaan olisi tärkeää yrittää kertoa paremmin läheisilleen kuinka paljon olen kuitenkin heitä elämäni aikana arvostanut. Valitettavasti olen ollut yleensä paskamaisen huono sitä osoittamaan. Uskoakseni pysyisin heidän läheisyydessään koko jäljellä olevan ajan. Jos taas heitä ei olisi niin pakkaisin reppuni ja yrittäisin nähdä tuhoutuvasta ainutlaatuisesta maapallosta niin paljon kuin se vaan olisi mahdollista. Mutta kaikkea ei voi tehdä samaan aikaan Niribun kanssa tai sitä ilman.

Leikin myös ajatuksella että viimeisten kolmen vuoden aikana en enää joutuisi salaamaan transsylvanialaisia sukujuuriani. Missä ovat vampyyrien oikeudet? Viimeisen kuukauden kuluessa luultavasti loputkin itsesuojeluvaistosta alkaisi vähitellen kadota. Voisin kaikessa rauhassa ryhtyä tuomaan esille käsityksiäni oikeasta ja väärästä sekä ottaa ivallinen virnistys naamalla vastaan kaikki se mitä tervehenkisen kansan asialla olevat ja aina yhtä ymmärtäväiset väkijoukot minulle tekisivät. Siinä vaiheessa olisi ihan sama minkä kuopan pohjalla lojuisin ilman käsiä ja jalkoja. En ole ihan varma kuitenkaan tuntisinko itseni siinä tilanteessa häviäjäksi vai voittajaksi.

Niribu voi olla tulossa tai menossa. Kukaan meistä ei voi tietää ihan varmasti. Sisältyykö tähän joku pikku vihje teille muille? Tietääkö Masa sittenkin jotain mitä muut eivät tiedä? Mainitsemaani öistä puhelinkeskustelua ei tietenkään oikeasti käyty. Ehkäpä ei kuitenkaan ole ihan huono vaihtoehto varautua tuon otuksen kyläreissuun. Tajuamalla ajan olevan rajallinen ja kaiken loppuvan joka tapauksessa hyvin nopeasti voi ehkä saada kiinni joistakin lyhyistä onnen hetkistä mitkä muuten olisivat menneet ohi huomaamatta.

Huomasin taas että viime aikojen blogeissani olen puhunut hyvin vähän omasta elämästäni. Osittain siksi että Masan elämässä tapahtuu harvemmin uusia asioita eikä vanhojen kertaaminen uskoakseni kiinnosta lukijoita. Osittain myös siksi että haluan ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin vaikka tiedän hyvin olevani kaverini sanoin yhden ihmisen vähemmistö. Pahoittelen sitä että osa lukijoistani ei tule koskaan löytämään kosketuspintaa asioihin joista puhun. Ne ovat silti juttuja jotka mulle itselleni on tärkeitä.

Tästä blogista olen karsinut pois kaikki perinteiset masa-kliseet. En yritä tänään puhua vakavista asioista huumorin varjolla. Yleensä teen näin koska kaikesta päätellen useimmat eivät halua huvikseen ahdistua lukemastaan. En ole varma yrittääkö sarkastinen tapani kirjoittaa suojella minua itseäni vai lukijoita. Todennäköisesti molempia mutta eri syistä.

Kaverini houkuttelivat minut katsomaan Skavabölen poikia. Heidän mielestään kyseessä on ehkä kaikkien aikojen paras suomalainen elokuva. Toinen ystävistäni kyynelehti elokuvan aikana omien kipeiden muistojen palatessa mieleen. Itse katsoin elokuvaa enemmänkin ajan kuvana. Pidin silti paljonkin näkemästäni. Poikien rooleja näytelleet lapset olivat aivan poikkeuksellisen hyviä.

Omasta mielestäni Skavabölen pojissa on parasta sen autenttinen melankolia. Usein suomalaisissa leffoissa ahdistuksen kuvaaminen ei ole kovinkaan luontevaa vaan kokonaisuus on liian alleviivaava. Skavabölen kerronta on hyvin vähäeleinen ja minimalistinen. Aivan niinkuin meidän oma suomalainen kulttuurimme on aina ollut. Vielä korostuneemmin silloin vuosikymmeniä sitten. Silti ahdistus ei varasta elokuvan pääroolia itselleen.

Olen itse aina kokenut kulttuuriimme liittyvän vähäeleisyyden palvomisen hyvin vaikeaksi asiaksi. Käytin sanaa palvominen koska se on perinteisesti käsitetty ikäänkuin kulttuurinormina. Jollain jännällä tavalla omien tunteiden salaaminen tai niistä mahdollisimman vähän puhuminen on tulkittu kohteliaisuudeksi. Kun eleesi ja olemuksesi ei paljasta mitä tunnet niin annat naapurille isomman reviirin. Hänen ei tarvitse huolehtia sinusta koska sinähän pärjäät ilman muiden apua. Jolloin olemalla elävä patsas tavallaan teet muille palveluksen.

Ihmisen kehityksessä toi on kuitenkin aika hankala juttu. Pystyin itse hyvin samaistumaan Skavabölen poikien hiljaiseen ahdistukseen. Kun itse olin lapsi niin yritin pakkomielteisesti olla tuottamatta mielipahaa vanhemmilleni. Myöskin he ovat suomalaiseen tapaan melko vähäeleisiä ja minimalistisia käyttäytymisessään. Tunteista puhuminen on heidänkin näkökulmastaan osoitus jostain todella äärimmäisestä tunnetilasta. Siinä ympäristössä en aikoinaan itsekään oikein löytänyt tapaa kertoa että asiat eivät olleet ihan kunnossa. Ääneen puhuminen ei tuntunut hyvältä jutulta kun muutkaan eivät sitä tehneet.

Skavaböle oli itselleni hyvin nostalginen trippi. Eri aikakausia on paha verrata keskenään koska ne kuitenkin ovat olleet niin erilaisia. Nykyään elintaso on korkeampi ja teknologia on muuttanut maailman totaalisesti. Jos nyt nettiyhteydet ynnä muut otettaisiin pois niin elämä olisi huomattavasti askeettisemman tuntuista. On siis myös muistettava olla iloinen siitä mitä on. Näin toinen äsken mainituista kavereistani Masaakin usein muistuttaa.

En silti tingi yhtään siitä että mielestäni nykymaailma on huomattavasti kylmempi ja julmempi mitä se oli muutama vuosikymmen sitten. Tuntuu kuin ihmisten empatiakyky olisi kuolemassa sukupuuttoon. Tuosta asiasta olen puhunut ja kirjoittanut todennäköisesti hieman liikaakin. Mutta olen puhunut siitä niin paljon siksi että unelmoin niin kiihkeästi ihmisten jossain vaiheessa heräävän huomaamaan minkä tyyppiseen maailmaan nykymeno lopulta johtaa. Emme ole todellakaan luomassa suvaitsevaisempaa ympäristöä jos se suvaitseminen tapahtuu pakon edessä ilman todellista halua. Vasta sitten kun on olemassa aikaa ja tahtoa ajatella asioita erilaisista näkökulmista voidaan katsoa tulevaisuuttakin vähän optimistisemmin. Siihen saakka tulen saamaan jatkossakin lohtua nostalgiasta.