lepakkolaakso.net
Tunnus    Salasana    
  


ranneliike.net
kimmoliisa.net
Palveluoppaassa mukana
Pieni Taivas Tilitoimisto
Tilitoimisto niin pienille kuin keskisuurillekin yrityksille.

Keskustelu > Naiset > Myöhäinen herääminen, osa 2

  OhjeetUusi viesti
KeskustelutAlueet
Pihlaja Vastaa1 / 339 
28.10.2009, 08:10
Viestiä on muokattu
TÄMÄ VIESTIKETJU ON JATKOA KESKUSTELULLE "AVIOERO, ÄITIYS, MYÖHÄINEN HERÄÄMINEN" (aloittaja Phoebe 28.10.2009).

Julistan täten keskustelun kakkososan avatuksi. Ehdotus oli minusta hyvä, olen ajatellut samaa, ja jossain vaiheessa kysyinkin ylläpidosta, voisiko palstoja muuttaa siten, että tuoreimmat viestit siirtyisivät ylös ja vanhimmat alas. Mutta ilmeisesti se ei ollut mahdollista. En ole nyt vähään aikaan ehtinyt kirjoittaa tänne, mutta tässäpä saan samalla tilaisuuden moikata taas kaikkia, sekä vanhoja että uusia. Nyt lisää juttuja kehiin, se on nyt helpompaakin kuin ennen, kun ei tarvitse enää kilometritolkulla skrollata!
Ylös
withyou Vastaa2 / 339 
28.10.2009, 08:20 I am in:)
Täälläkin kauhean kiirretta pitää, kun loma lähestyy.. ja vielä 2 sumuista.. kylmää aamua herätä.. ja sitten jo palmun alla:)
Tervetuloa uudet tulokkaat ja tietenkin myös "vanhat tekijät":)
Ylös
Ihanainen Vastaa3 / 339 
28.10.2009, 17:31 Hyvä juttu! Eikun porukka kasaan vaan taas tänne uuteen paikkaan! Vanhat ja uudet! Ja tekin, jotka seuraatte palstaa, mutta ette ole vielä kirjoittaneet, haluan kuulla teidän äänenne :)

Pyysin tuolla vanhalla palstalla niitä onnellisia tarinoita, muttei niitä ole näkynyt... Eikö todellakaan kellään ole sellaisia tarjota?! Vaivun pian epätoivoon, jos Sol ja Withyou Vaimoineen ovat ainoat, joilla on onnellinen rakkausstoori kerrottavanaan!

Voisin tässä heittää ilmaan pari pohdittavaa kysymystä myöhään heränneille. Ensinnäkin, mistä herääminen mielestänne johtuu? Miksi sitä yhtäkkiä herää? Ja en nyt itse tarkoita, että tähän asiaan herääminen olisi täysin yhtäkkistä tai ettei aiemmin olisi naisia ajatellut ja tietänyt tykkäävänsä naisista, mutta kyllä te myöhäiset tiedätte mitä tarkoitan... Kuitenkin se tietous asiasta tulee tavalla tai toisella myöhään ja yhtäkkiä. Ja sitten utelisin, että mitä muutoksia herääminen on saanut teissä aikaan, esimerkiksi käytöksessä tai mielessä?

Lisäksi pohdin, milloin ihminen (myöhäisherännyt) voi alkaa kutsua itseään lesboksi? Vaikka mielestäni nuo kategoriat ja liika määrittely ovat vähän turhia, mutta silti mietin tätä...
Ylös
Pora-liike Vastaa4 / 339 
28.10.2009, 21:59 Ihanainen kirjoitti: "Pyysin tuolla vanhalla palstalla niitä onnellisia tarinoita, muttei niitä ole näkynyt... Eikö todellakaan kellään ole sellaisia tarjota?! Vaivun pian epätoivoon, jos Sol ja Withyou Vaimoineen ovat ainoat, joilla on onnellinen rakkausstoori kerrottavanaan!"

No, minä ja Petra olemme olleet pitkään yhdessä. Meistä on tullut erottamattomia, mutta joku päivä eroamme kumminkin. Siksi en ole paljon puhunut siitä onnellisena tarinana.

"Ensinnäkin, mistä herääminen mielestänne johtuu? Miksi sitä yhtäkkiä herää?"

Herää vähän monella tavalla. Minulla elämää oli ylipäätään vaikea saada kasaan ennen kuin myöhään elämässä enkä ollut nuorempana kovin erotisoitunut. Piti olla vapaus ja kun on vapaus, tulee uteliaisuus. Ei ollut sitä vapautta.

"Lisäksi pohdin, milloin ihminen (myöhäisherännyt) voi alkaa kutsua itseään lesboksi? Vaikka mielestäni nuo kategoriat ja liika määrittely ovat vähän turhia, mutta silti mietin tätä..."

Minustakin määritelmät ovat turhia ja rajoittavia. Taidan kuitenkin olla queer.
Ylös
Pihlaja Vastaa5 / 339 
28.10.2009, 22:01 Kiva kun heitit kysymyksiä, Ihanainen. Minä vähän fuskaan (sillä tekosyyllä, että alan olla tähän aikaan vuorokaudesta jo aika lailla poissa pelistä) ja siteeraan toisten sanoja, tarkemmin sanottuna heinäkuussa ilmestynyttä Sara-lehden artikkelia:

"Maailma on jo niin moniarvoinen, että ihmiset kestävät sen. Naisten välisen rakkauden ei tarvitse enää olla piilotettua ja näkymätöntä. Kun nykyiset keski-ikäiset aikoinaan kasvoivat aikuisiksi, niin ei vielä ollut, ei ainakaan joka paikassa. EHKÄ SIKSIKIN MONET KOHTAAVAT HENKILÖKOHTAISET TOSIASIANSA VIIVEELLÄ."

Ja: "Yhdysvalloissa Minnesotan yliopistossa tutkittiin miehiä ja naisia, jotka olivat vasta heteroavioliiton solmittuaan tunnustaneet tuntevansa vetoa omaan sukupuoleensa. Sata prosenttia miehistä kertoi tienneensä homoseksuaalisuudestaan jo avioliiton solmiessaan. Naisista suuri osa oli tullut asiasta tietoiseksi vasta paljon myöhemmin, useimmiten neljänkympin välietapin lähestyessä."

Ja vielä lisäksi sitaattia, jonka omalla kohdallani allekirjoitan täydellisesti: "Toisilla muutoskriisin aiheuttaa IÄN MYÖTÄ VAHVISTUNUT ITSETUNTEMUS, JONKA ANTAMAA TIETOA EI VOI ENÄÄ OHITTAA."

Nämä sitaatit olivat siis Sara-lehden toimittajan Merja Määttäsen kynästä. Ensi kerralla ehkä saan aikaan ihan omiakin ajatuksia... (vaikka nämä kyllä vastasivat täydellisesti myös omiani). :)

Withyoulle ihanaa matkaa!
Ylös
Pora-liike Vastaa6 / 339 
29.10.2009, 09:09 Pihlaja kirjoitti: "Toisilla muutoskriisin aiheuttaa IÄN MYÖTÄ VAHVISTUNUT ITSETUNTEMUS, JONKA ANTAMAA TIETOA EI VOI ENÄÄ OHITTAA."

Naulan kantaan!
Ylös
Kerttuli Vastaa7 / 339 
29.10.2009, 10:02 Hei kaikille! Olen jo pitkään halunnut osallistua keskusteluun, mutta en ole äidinkieleltäni suomalainen ja kirjoittamiskynnys on sen takia korkea. Te kaikki olette melkoisia sananseppiä.
Siis myöhäisherääjä minäkin, ehkäpä hitain teistä=), olin silloin 38 v. Olen kolmen nuoren (eivät ole enää alaikäisiä) äiti ja olin naimisissa melkein 20 vuotta suhteellisen hyvässä heterosuhteessa. Pari vuotta sitten kaunis ja mystinen nainen (pitkäaikainen tuttu) suuteli mua. Siinä suudelmassa oli vain niin paljon tunnepaloa, se ei ollut (tyttö)kaverin pusu vain naisen voimakasaistinen suudelma. Muistan varmaan elämäni lopun asti miten hämmentynyt olin, miten sukat pyörii ja verenkierto oli sekaisin. Välillä melkein vihaan sitä hetkeä mikä sai mun elämäni totaalisen muutokseen. En ikinä pysty unohtamaan ihmistä kuka sen sai aikaiseksi. Rakastan häntä vieläkin enkä tiedä mitä sille tunteelle pitäisi tehdä. Hänelle se oli ehkä hetken päähänpisto mutta tunne sai meidät molemmat mukaan. Alussa luulin, että ymmärsin asioita väärin ja häpeäisin tunnetta. Oli kuitenkin suloisen kipeä aamulla ensimmäiseksi ajatella häntä. Kävimme terassilla, leffassa ja tapasimme päivittäin. Yllätyin miten luontevasti osasin hänelle flirttailla ja miten hän sai mut sekaisin. Tuttujen lähellä oli tuskastuttava pitää tunteet piilossa. Hermoilin ensimmäisen kerran kanssa niin että hampaani kalisivat yhteen. Olin kuvitellut itseni hänen syliin, mutta pelkäsin, että tositilanteessa saatan oksentaa. Oikeasti se oli ihana ja kaikki sujui ilman suurempaa sähläystä (vaikka kopioin kovasti hänen tekemisiä ja olin kömpelön hermostunut). Hän jopa epäili, etten ollut aikaisemmin naisen kanssa. Kysyi: miten on mahdollista, että jos nainen suutelee, niin toinen ymmärrä heti vaikka olimme tunteneet pitkään eikä asiasta oltu keskusteltu millä tasolla. En minäkään ollut häntä ikinä lepakoksi (bi:ksi) epäillyt. Hän oli vain sulkeutunut ja mystinen. Tunsin häneen vetoa ja luulin, että haluan vain ystävystyä. Jälkeenpäin ymmärrän, että piirittely alkoi jo aikoja sitten mutta mä olin ollut täysin sokea. Ärsyttää ja naurattaa vieläkin mi-ten naiivi ja sokea mä oikeasti olin. Ikinä en ollut edes ajatellut lesbouttani. En ollut huomannut, että tykkään naiskropasta, kommentoin rintoja, meikkasin naisille (tiedostin senkin vasta ”herättyäni”)harrastin mieheni kanssa ”lesboseksiä” (en siis tykännyt ”siitä itsestään”). Ihmettelin ja häpesin sänkytottumuksiani ja harmittelin kun en saanut ”oikein”. Herättyäni palapeli vaan loksahti paikoilleen ja asiat/tapahtumat saivat nimen.
Ensirakkaus naiseen kaatui ihan käytännön syistä. Lähtökohdat olivat huonot ja luulimme silloin, että mopo vaan karkasi käsistä. Hän rakastui loman aikana ”ihanan naiseen” =(. Kuultuani uutisen, luulin, etten jaksa kaikkea yksin kantaa. Elämäni oli ihan sekaisin. En pystynyt kertomaan kellekään ja olin yksin tässä kurjassa maailmassa. Epätoivossaan yritin rakentaa jonkinlaista yhteyttä aviomieheen ja jatkaa elämäni heterona, nauttia asioista mitä olin saavuttanut ja vaalia niitä. Aika nopeasti selvisi tehtävän mahdottomuus. Se ei vaan tuntunut oikealta, vaivan sekä uhrauksen arvoiselta. Minulla ei ollut varaa menettää loppuelämääni enkä halunnut tuntea kokemani tuska uudestaan. Päätin tehdä elämälle muutoksen. Ei voi pitää sekä vanha että uutta, jostain on luovuttava vaikka se tekee kipeää. Otin miehestäni eron (liittomme natisii jo muutenkin pahasti liitoksista) ja muutin omille.
Ensisuhde on nyt historia ja toinen pitkä suhde (kohta 2 vuotta) mua palvovaan naisen kanssa menossa. Oli pakko kokeilla olenko oikeasti lesbo tai oliko se vain mielenhäiriö ja seikkailun etsimistä. Tiesin kyllä, että takaisintietä ei ole =P. Nyt olen viisastunut, oppinut ja tasapainoisempi.
Ihmisellä mun nykyisessä elämässä on samat taustat, maailmankatsomus, arvokriteerit ja myös ikäero on sopiva. Siitä huolimatta olen suurien kysymysten ja elämän mysteerin edessä …oppimismatka jatkuu… Palaillaan =D.
Ylös
marianna Vastaa8 / 339 
30.10.2009, 00:24 Mary, mä olen yksi läheistä ystävyyttä + seksiä suhteen puolestapuhujista ja sitä mäkin nimenomaan toivon, että se suhde olisi mahdollisimman pitkäaikainen. Olen yleensäkin pysyvyyttä arvostava ihminen.

Ihanainen kirjoitti: "Ensinnäkin, mistä herääminen mielestänne johtuu? Miksi sitä yhtäkkiä herää?"

Minulla heräämisen sai aikaan rakastuminen naiseen. Rakastuneena ajattelin tietysti, että en vaan ollut aiemmin tavannut ketään yhtä suurenmoista naista, joka olisi voinut minut "herättää". Myöhemmin olen pohtinut, että ehkä minulle oli oikea aika ymmärtää seksuaali-identiteettini vasta tuolloin (24-vuotiaana). Olin teininä koulukiusattu, ja ehkä minulle olisi silloin ollut liian kuormittavaa tajuta erilaisuuteni tässäkin asiassa. Varmasti myöhäiseen heräämiseen on vaikuttanut myös heteronormatiivisessa ympäristössä kasvaminen, ei ollut ketään homo- tai lesbokaveria ja vanhemmat hyvin konservatiivisia. Ja niin kuin Pihlaja sanoi, mitä enemmän tulee ikää, sitä paremmin oppii tuntemaan itsensä.

"Lisäksi pohdin, milloin ihminen (myöhäisherännyt) voi alkaa kutsua itseään lesboksi?"

Mä aloin muistaakseni kutsua itseäni lesboksi aika nopeaan, ehkä kuukauden kuluttua siitä, kun tajusin, että olen rakastunut ystävääni. Tosin myöhemmin aloin pohtia, että pitäisikö minun kuitenkin määritellä itseni bi-seksuaaliksi... ehkä kuitenkin enemmän lesboksi. Mun mielestä jokaisella on oikeus määritellä itsensä, siten kuin tuntee. Ei sitä voi ulkopuoliset sanoa, että et voi vielä sanoa itseäsi lesboksi.
Ylös
sawaku Vastaa9 / 339 
30.10.2009, 10:27
Viestiä on muokattu
Ihanaisen ensimmäiseen kysymykseen, eli mistä herääminen johtuu, on varmaan useita syitä.
Omalla kohdallani luulen että se johtuu ihan vain itsetunnon vahvistumisesta. Olen elänyt todella rikkonaisen, mutta omalla tavallaan kyllä onnellisen lapsuuden. Itsetuntoni on aina ollut huono ja olen paljon pyrkinyt miellyttämään muita, jotta saisin hyväksyntää. Muistan vielä niin elävästi kun ensirakkauteni kerran sanoi minulle, että vastaan joka asiaan “ihan sama, päätä sinä”. Ja niin se olikin. En uskaltanut sanoa omaa mielipidettäni mistään jotta hän ei olisi jättänyt minua, mutta lopulta juuri sen takia sitten erosimmekin. Minulla kesti vielä vuosia ennen kuin tajusin että haen sillä lailla hyväksyntää, luulin kai vain ettei minulla oli mielipiteitä.
Olen aina tainnut tuntea suurempaa vetoa naisia kohtaan, mutta en ole sitä vain halunnut hyväksyä. Se olisi ollut liian suuri asia käsiteltäväksi ja olisi pakottanut minut erottumaan joukosta. Johon vasta nyt alan olla tarpeeksi vahva.

Kymmenisen vuotta sitten, edellisen suhteeni vedellessä viimeisiään, myönsin itselleni ensimmäistä kertaa pitäväni naisista. Silloin kuitenkin oli tärkeää pitää hauskaa ystävien kanssa ja keräillä yhdenillan juttuja ja viettää railakasta sinkku elämää. Oli helppo vain unohtaa asia.

Ihanainen kysyi myös ”Ja sitten utelisin, että mitä muutoksia herääminen on saanut teissä aikaan, esimerkiksi käytöksessä tai mielessä?”

Tämän on aika mielenkiintoinen kysymys, koska se on aiheuttanut vaikka mitä yllättävää!
Ensiksikin olen jotenkin ’luvan kanssa’ saanut ajatella naisia ja niin olen totisesti tehnytkin..=)
Ihan punastun kun ajattelenkin mitä kaikkea mielessäni nykyisin liikkuukaan. Mietin ennen usein mikä minussa on vikana kun minulla ei ollut eroottisia fantasioita, enkä nähnyt kavereiden palomies-kalentereissa mitään mielenkiintoista. Mutta olin vain niin sulkenut lesbouden mahdollisuuden pois, että ei edes käynyt mielessä.
Ja toinen asia mikä myös todella minua hämmentää niin olen jättänyt meikkaamisen vähemmälle. Ja tuleekin mieleen, että meikkasinko sittenkin niitä miehiä varten?! Mutta luulen/toivon tämänkin liittyvän itsetunnon vahvistumiseen ja itsensä hyväksymiseen. Uskaltaa liikkua peikon näköisenä ulkona kun ei niin ole enää merkitystä sillä mitä muut ajattelevat..;)

Hei, Kerttuli ja Mary.. Kiitos tarinoistanne..
Ylös
Pihlaja Vastaa10 / 339 
30.10.2009, 11:36 Minä pääsinkin nyt helpolla, koska Sawakun vastaukset Ihanaisen kysymyksiin olivat suurin piirtein juuri samat kuin mitä olisin omasta puolestanikin antanut. Minulle avainlause on edelleen tämä: "--- iän myötä vahvistunut itsetuntemus, jonka antamaa tietoa ei voi enää ohittaa." Ja väitän, että omalla kohdallani siihen liittyi voimakkaasti lasten syntymä. Aikaisemmin minäkin olin yleensä aina tavalla tai toisella hakenut toisten hyväksyntää ja ajatellut vähemmän sitä, mitä itse halusin. Tuo "ihan sama, päätä sä" kuulostaa aika tutulta. Äidiksi tulon jälkeen aloin jotenkin yleisemminkin relata elämässäni, minusta tuli selvästi suurpiirteisempi kuin ennen, ihan kaikissa asioissa. En osaa sanoa, miksi näin kävi juuri äitiyden myötä, mutta niin vain kävi. Ehkä äideille on luonteenomaista tietty itsevarmuus, koska silloin saa automaattisesti suojelijan ja samalla myös auktoriteetin roolin. Tai siis tämä nyt on pelkkää spekulointia, en tarkoita, että juttu menisi kaikkien kohdalla samalla tavalla, mutta itse olen näin kokenut. Nyt jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että oman identiteetin löytyminen oli vain luonnollista jatkoa sille itsetuntemuksen kehitykselle, joka alkoi lasten saamisen myötä. Varmaan jokin muukin tapahtuma olisi voinut sen käynnistää. Olen kuullut parista tapauksesta, joissa prosessi on käynnistynyt siten, että ensin on tullut jokin vakava sairaus, josta on parannuttu. Varmaan myös sellaisen kokemuksen jälkeen on helpompi nähdä itsensä ja elämänsä uusin silmin eikä enää piitata niin paljon siitä, mitä muut ajattelevat ja odottavat.
Ylös
Ihanainen Vastaa11 / 339 
30.10.2009, 12:31 Hyviä vastauksia on tullut ja kiitos myös "uusille"! Ja Kerttuli: ei yhtään huomaa ettet ole äidinkieleltä suomalainen!
Tuo on tosi osuva tuo "iän myötä vahvistunut itsetunto" -juttu. Varmaan se ainakin koskee meitä kaikkia. Mä lisäisin tähän vielä sen, että mulla herääminen liittyi jotenkin siihen, että antoi itselleen siihen luvan jollain alitajuisella tasolla. Ja sen jälkeen sitten juuri niin kuin Sawaku sanoi, että tämän luvan kanssa sitten on tullut niitä muutoksiakin, eli on alkanut katsella niitä naisia ja tullut niitä kaikenlaisia fantasioita... Ja huomaa, että selatessa jotain kuvastoakin, jossa on sekä naisten että miesten kuvia niin katsoo vaan niitä naisia...

Kun kysyin tuosta lesboksi itseään kutsumisesta, niin aloin itsekin ajatella, että hieman tyhmä kysymys. Totta kai jokainen itse päättää miksi itseään kutsuu ja koska. Kaikilla on oikeus kutsua itseään lesboksi, jos siltä tuntuu. Niin ja varmaan myöskin on oikeus myös muuttaa mieltänsä jossain vaiheessa elämää, jos siltä tuntuisi.Itse ajattelin alunperin lähinnä sitä, kun on niin vähän kokemusta naisista, mutta täytyy ottaa huomioon, että lesboudessa tai homoudessahan ei ole kysymys pelkästä seksistä vaan koko paketista. Siis siitä, että rakastaako miestä vai naista. Ja vaikka ei tällä hetkellä olisikaan ketään "rakasta", on se tunne, että kumman sukupuolen kanssa haluaisi elää ja niin pois päin. Eli täten julistan kaikille olevani lesbo! :)

Niin ja sitten pitää vielä mainita, että myös minä kuulun "ihan sama, päätä sä" -klaaniin! Mutta yritän toki päästä siitä pois...
Ylös
arnaia Vastaa12 / 339 
30.10.2009, 13:34 Sawakun vastaukset ovat myös lähellä omiani ja erityisesti minua hymyilyttää tuo meikkaamisen jättäminen vähemmälle - niin minäkin teen. Tai siis en meikkaa enää juuri ollenkaan ja toisaalta olen huomannut että näen eroottista kauneutta usein juuri meikkaamattomissa naisissa ja voimakkaasti meikkaavista arvelen että on varmaankin hetero. Tiedä sitten pitääkö tämä mitenkään paikaansa muuten kuin minun pääni sisällä.

Myös minä voisin sanoa hakeneeni miehiltä hyväksyntää. (Ensirakkautta lukuunottamatta) olen käyttänyt miehiä oman itsetunnon vahvistamiseen ja oikeastaan tajusin lapseni isän kanssa seurustellessani jo tämän, mutta olen siis kokenut olevani rakastettu kun olen saanut kokea olevani palvottu ja haluttu. Toisaalta se mies, ketä kutsun ensirakkaudekseni (ja jonka kanssa olen ollut suuhteessa myöhemminkin) on kai ainoa mies ketä kohtaan olen tuntenut himoa, muiden kanssa olen halunnut seksuaalista toimintaa muista syistä, joko tunteakseni itseni halutuksi tai saadakseni itse tyydytystä.

Minulla havahtumiseen johti ihastuminen naiseen ja vielä hyvin voimakkaan eroottisessa muodossa. En siis tuntenut häntä tuolloin juurikaan mutta tunsin suurta fyysistä vetoa. Tämän jälkeen onkin sitten kaikki muuttunut. Tuo ihastuminen osui sellaiseen ajankohtaan että parisuhde oli päättymässä muutoinkin, joten olen nyt siis eronnut. Ja luvan kanssa katselen ja ajattelen naisia. Ja haaveilen naisista. Ja olen miettinyt sitä, tuleeko joskus ajankohta jolloin haluaisin miehen kanssa seksiä, kun sellaista ei pitkään aikaan ole ollut ja kun nyt olen tietoinen niistä tavallaan vääristä syistä, joiden takia olen aiemmin hakeutunut seksuaaliseen kanssakäymiseen miesten kanssa.

Ja nyt lähden uimahalliin naisia katselemaan (kuinka paljon on luvallista katsella ettei ole liian häiritsevää?).
Ylös
marianna Vastaa13 / 339 
30.10.2009, 15:38 Aikoinaan jotkut heteroystäväni hieman ihmettelivät, että miten voin tietää olevani lesbo, vaikka minulla ei vielä ollut mitään seksikokemuksia naisen kanssa. No minä vaan tiesin. Niin paljon naiset olivat mielessä (ja ovat tietysti edelleen ;) ja niin suuria tunteita minulla oli saavuttamatonta ensinaisrakkauttani kohtaan. Asiaan toki vaikutti vahvasti myös se, etten ollut nauttinut seksistä miesten kanssa.

Hyväksynnän hakeminen oli minullakin olennaista. Koulukiusaamisvuosien jälkeen minulle oli tärkeää kuulua porukkaan ja olla tarpeeksi samanlainen kuin muut. 24 ikävuoteen mennessä itseluottamusta oli kai kertynyt tarpeeksi, että uskalsin myöntää lesbouden itselleni ja muutamille muillekin. Merkkejä siitä olisi tosiaan ollut nähtävissä aiemminkin, mutta minä en halunnut nähdä niitä.

Eikä tämä lesbous ole edes ainoa asia, josta olen iän karttuessa ymmärtänyt, että tunnen ja haluan toimia toisin kuin valtaväestö.

Tulee minulle vieläkin joskus hetkiä, jolloin ajattelen, että elämä olisi helpompaa, jos voisin olla aidosti onnellinen tavallisessa heteroperhe-elämässä. Mutta se ei vaan mene niin.
Ylös
Mindy Vastaa14 / 339 
30.10.2009, 19:08 Hei vaan kaikki,

minäkin olen seurannut keskustelua jonkin aikaa... huomasin tänä vuonna ekaa kertaa rakastuneeni kaveriini. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta mulle oli kyllä outoa huomata että oma käytös alkoi haparoida tämän suloisen ystävän seurassa. No, koska rekisteröin mielenliikkeeni aika tarkkaan, ei kestänyt kauaa kun hyväksyin faktan: olen ihastunut! Eli vähän niinkuin sairastunut! Olin yllätyksekseni ylpeä siitä, että kykenin näkemään naisetkin erityisessä rakastavassa valossa. Asiaa mietittyäni ajattelin, että ei kai siinä mitään kummallista ole, sellaista juuri voisi odottaa minulta; aina jotain uutta ja yllättävää tupsahtaa kulman takaa! Muistin kyllä myös olleeni vähän siihen suuntaan kiinnostunut joistain naisista aiemminkin, mutta tunteet olivat niin lieviä ettei niihin kiinnittänyt mitään huomiota.

Olen ollut välillä vähän epätoivoinenkin, koska minulla on lopultakin hieno mies ja lapsia ym. Mutta nyt jotenkin olen löytänyt tasapainoa koko juttuun: minulla on koko elämä aikaa olla ystävä tämän naisen kanssa, ehdimme kokea vaikka mitä. Eikä ihastumiseni tarkoita välttämättä sitäkään, että asiat olisivat täysin vinossa mieheni kanssa. En halua rikkoa elämääni, mutta vaistoan että mies jotenkin hyväksyisi joitain kokeiluja jos ei ikäänkuin saisi tietää -olipas outo lause! Minulle on lopulta tärkeämpää ystävyys kuin seksi, vaikka fantasioinkin ystävättärestäni surutta päivittäin ;-) On hienoa se, että hän on minulle inspiraation lähde ja on jo pelkällä olemassaolollaan innostanut minua kehittämään itseäni. Tällä hetkellä minua kärventää lähinnä kysymys siitä, voisiko hän tuntea jotain samaa. Olen koko ajan tulkitsemassa, mitä tuokin ele tai lause tarkoitti. Lasken myös hetkiä, jolloin pääsemme taas tapaamaan.

Eli mikäs minulla ollessa: perustarpeet on tyydytetty, elämällä on sisältöä, kavereita riittää jne. Pieni ahdistus ja stressi välillä kaivertaa, mutta syy on lähinnä töissä. Tämä nainen on minulle tärkeä ja rakas ja merkityksellinen, enkä halua pelästyttää häntä pois, tarvitsen häntä liikaa. Aika näyttää mihin tämä kääntyy, mutta olen todella tyytyväinen tästä tasapainon tapaisesta!

Rauhaa ja onnea teille kaikille!
Ylös
Mary Vastaa15 / 339 
30.10.2009, 19:12 arnaia, minäkin tykkään nykyään käydä uimahallissa, vesijumpan, sekä naisten takia. Muutaman kauniin yksilön olen bongannutkin (ja varmaan heitä liikaa tuijotellut). Aiemmin häpesin hieman kroppaani, mutta uimahallissa käyminen on auttanut, siellä kun näkee naisia laidasta laitaan.
Kiitos kivasta vastaanotosta kaikille ja hyvää viikonloppua!
Ylös
absolutelygorgeous Vastaa16 / 339 
31.10.2009, 13:38
Viestiä on muokattu
Viesti poistettu
Ylös
Julie Vastaa17 / 339 
31.10.2009, 18:21 Hei vaan kaikki!

Tarkoitukseni oli vain seurata tätä keskustelua, mutta te kaikki olette onnistuneet omalla rehellisyydellänne ja vilpittömyydellänne koskettamaan minua niin, että on pakko osallistua.

Olen iältäni kymmenen vuotta Pihlajaa vanhempi. Vasta tänä syksynä olen suostunut myöntämään itselleni aivan suoraan, että minulla on ollut suhde naisen kanssa lähes 20 vuotta sitten. Olen vain kieltäytynyt tähän asti ajattelemasta koko asiaa.

Ystäväni oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. Tutustuimme työssä, ja niin siinä vain kävi, että rakastuimme toisiimme palavasti. Ikäeroa oli meillä melkein yhtä paljon kuin withyoulla ja hänen rakkaallaan, mutta ei se meitäkään haitannut. Työkuviot veivät hänet hyvin pian ulkomaille, mutta silti suhteemme kesti reilut kolme vuotta.

Ehkä asian myöntämisen vaikeuteen on vaikuttanut se, että tiedän ystävieni ja omaisteni puhuvan tällaisista suhteista syvä inho äänessään. Itselleni taas tuo suhde on ollut kauneinta, mitä elämässäni on tapahtunut. Olin todella onnellinen ja kuljin hymyssä suin juuri niin kuin absolutelygorgeous kirjoituksessaan kuvasi. Viime päivinä olen muistellut sitä kaikkea, mitä meillä oli. Tosiaankin, kuinka kokonaiseksi itseni tuolloin absolutelygorgeousin tapaan todella tunsin!
Ylös
hesake Vastaa18 / 339 
01.11.2009, 07:06
Viestiä on muokattu
Jo lapsena koin että olin erilainen verrattuna tyttökavereihini. He halusivat aina leikkiä nukkeleikkejä, mutta minua nuket eivät sinänsä kiinnostaneet (vaikka omistinkin niitä muutaman) vaan olin parhaimman tyttökaverini kanssa poikajoukossa leikkimässä aina jotain raisua, jännää, jossa koeteltiin voimaa, nopeutta ja rohkeutta. Samoin jääkiekkojoukkueessa olin suosittu nopeuteni ansiosta. Olin ylpeä itse hankkimastani jääkiekkomailasta ja lätkästä .(varsinkin kun perheessäni oli vain tyttöjä niin olin ainoa jolla oli näitä poikamaisia leikkejä.)

Miksi sitten yhtäkkiä heräsin ja milloin? Lukioaikana tutustuin rinnakkaisluokalla olevan tytön kanssa paremmin. Meistä tuli parhaimmat ystävät ja pam! huomasin ajattelevani ja kirjoittavani hänestä päiväkirjaani jatkuvasti . Olin valtavasti ihastunut häneen. Ajattelin ensin tämän olevan normaalia tyttöjen välistä läheistä ystävyyttä mutta sisimmässäni tiesin ettei asia ollut niin. Valitettavasti ja jälkeen päin ajatellen onneksi siitä ei tullut mitään , koska hän oli ja on edelleen täysin hetero kolmen lapsen äiti. Olemme edelleen parhaimmat ystävykset. Tämän ihastuksen jälkeen yritin seurusteluja miesten kanssa ja aina vain ne takkusivat...mutta ihastumista naiseen en voinut enää ajatellakaan , kielsin tämän tunteen itseltäni. Vuosien myötä ihmettelin erään ystäväni kanssa asiaa; miksi naiset aina katsovat sillä silmällä vaikka en ole antanut mitään aihetta. Ihmettelin tätä. Ja millään ulkoisellä habituksella , oli sitten pitkä tukka , tai lyhyt, ja erilaiset pukeutumistyylini, niin mikään ei vaikuttanut asiaan vaan aina vaan naiset kiinnostuivat minusta. Edelleen kielsin itseltäni tunteen että se on sisälläni oleva asia joka heijastuu ympäristöön minkä vain toinen 'samankaltainen' näkee ja jota itse en halunnut nähdä, myöntää.

Lopulta muutama vuosi sitten oli pakko vetää tämä ns. 'verho' pois ja katsoa rehellisesti itseäni peiliin ja miettiä miten haluan elämääni elää.

Ja mitä muutoksia tämä herääminen toi tullessaan. Ensinnäkin olin välillä yrittänyt pukeutua hyvinkin naisellisesti, korkokengät, hameet ym. vaikka koin ne aina hyvin epämukaviksi. Tämän heräämisen myötä kuten absolutelygorgeus sanoi heitin korkokengät ja ne naiselliset hameet kirpparille ja aloin pukeutumaan kuten itsestä hyvältä tuntuu. Olen vaihdellut tukkamallia pitkästä lyhyeen ja tällä kertaa on taas lyhyt. Ja lisääntyneen itsetuntemukseni ja -varmuuteni myötä olo on ollut todella vapauttava!
Ylös
Metropole Vastaa19 / 339 
01.11.2009, 19:11 Heippa kaikille. Olen seurannut tätä palstaa jo pidemmän aikaa, mutta en ole uskaltautunut kirjoittamaan. Nyt viimeaikaisten enemmän ja vähemmäntraagisten asiankäänteiden vuoksi uskaltaudun ulos kaapista, koska kirjoitttaminen on kaikin puolin terapeuttista; sen olen huomannut runoja ym. kirjallisia tuotoksia tehdessäni. Mutta niin asiaan.
Olen 38-vuotias koko ikäni heterosuhteissa ollut nainen. Nykyisen aviomieheni kanssa olemme olleet reilut 10 vuotta yhdessä, enkä ole koskaan edes kyseenalaistanut heterouttani. Tosin suhtautumiseni homoseksuaaleja kohtaan on kyllä ollut aiemminkin varsin hyväksyvää; olen aina uskonut ’ihmisten’ väliseen rakkauteen, eli jos henkilökemiat vain ovat oikeat, kaikki on mahdollista. Tuli sitten itse todistettua tämä teoria omalta osaltani oikeaksi, kun rakastuin naispuoliseen ystävääni täysin yllättäen ja odottamatta. Meillä molemmilla on lapsia; itselläni kaksi alle kouluikäistä ja ystävälläni yksi. Ystäväni on eronnut. Itse asiassa lasten harrastusten kautta tulimme alun perin tutuiksikin. Jossain vaiheessa matkaa sitten aloin tuntea äärimmäisen voimakasta vetovoimaa kyseistä naista kohtaan, joka tuntui ensin aika hullulta, koska meillä oli ikäeroakin +10 vuotta. Olen kuitenkin sen verran kylmäpäinen tyyppi, että työnsin tällaiset ajatukset mielestäni, ja kun niitä sinne uudestaan ajautui, ajoin ne taas pois. Ystäväni on sangen hyvännäköinen, naisellinen nainen, ja tuntui kaiken lisäksi olevan varsin suosittu vastakkaisen sukupuolen keskuudessa, joten mielessäni kelailin, että on ihan hullua tällaista ajatella. Jotakuinkin puoli vuotta ensimmäisten ajatusteni tultua vietimme yhdessä iltaa, ja järkytyksekseni (ja ihastuksekseni) huomasin, että ystävälläni oli kuin olikin myös vastaavia tunteita itseäni kohtaan! Asia ei siinä vaiheessa edennyt mihinkään, ja jälkikäteen kelailin sitä moneen kertaan kenties alkoholin aiheuttamaksi reaktioksi. Kevään aikana tapailimme lasten kautta ja muutoinkin monet kerrat, ja joka kerta tunsin ilmassa jonkinlaista ’sähköä’, mutta asia ei kuitenkaan edennyt sen pidemmälle.
Kesällä päätimme sitten kuitenkin lähteä yhdessä lomamatkalle, ja tuo matka olikin varsinainen mind-blowing experience, ja se aloitteentekijä en ollut minä.. Koko kesä meni jonkinlaisessa ihanassa usvassa; tapailimme jatkuvasti ja elämä oli vaan niin kertakaikkisen käsittämättömän ihanaa hänen kanssaan kaikin puolin.. Mutta; minäpä olen edelleen naimisissa. On asuntolaina. Talo. Lapset. Siitäpä ei niin helpolla lähdetä. Asiasta keskusteltiin puolin ja toisin, ja minkäänlaiseen loppuratkaisuun ei oikein koskaan päästy. Aina vaan päätettiin, että odotellaan vielä vähän aikaa. Kun suhteemme oli kestänyt muutaman viikon, kerroin sitten rehellisenä ihmisenä miehelleni, koska en vain pysty salailemaan asioita tai muutenkaan elämään valheessa. Eihän se tietenkään hänelle mitenkään mieluinen uutinen ollut, mutta kaikesta huolimatta hänen suhtautumisensa oli sangen ymmärtäväinen. Avioelämämme oli jo useamman vuoden ajan ollut jonkinlaisessa laskusuhdanteessa, jota itselleni selittelin milloin milläkin syyllä, mutta annoin vain asian olla. Nyt sen sijaan, kun elämääni oli ilmestynyt ihminen, jota kohtaan tunsin jotain kertakaikkisen paljon suurempaa ja ihanampaa kuin ketään kohtaan aiemmin, aloin kyseenalaistamaan avioliittoamme ja puhumaan jopa avioerosta. Kuvittelin, että mieheni olisi kanssani samoilla linjoilla, mutta kuinka väärässä olinkaan! Hänestä tuli takertuvainen, surullinen, mustasukkainen, apaattinen.. Kaikkea mitä en ikinä olisi hänelle toivonut, koska hän on äärimmäisen kiltti ja miellyttävä ihminen, ja viimeiseksi mitään pahaa hänelle olisin halunnut. Suhteeni naisystäväni kanssa muuttui yhä vaikeammaksi, koska mieheni oli äärimmäisen mustasukkainen ja surullinen, ja jokainen kerta kun lähdin kotoa ja hän jäi katsomaan perääni tyhjin silmin oli äärimmäisen musertavaa itsellenikin. Suhteeni naisystävääni alkoi myös kärsiä. Hän alkoi suutahdella mitä ihmeellisimmistä asioista, mutta saimme asiat kuitenkin aina keskusteltua kuntoon. Elämä siis jatkui tätä rataa nelisen kuukautta, kunnes sitten eräänä päivänä tulin epähuomiossa lipsauttaneeksi ystävästäni miehelleni erään asian, jota hän sitten käytti hyväkseen häntä vastaan. Asia oli sinänsä pieni, mutta paisui lumipalloefektinä järjettömiin mittasuhteisiin ja näin ollen muutaman tunnin sisällä muutuin ystäväni silmissä maailman ihanimmasta ihmisestä maailman iljettävimmäksi otukseksi, jonka kanssa ei haluttu enää olla minkäänlaisissa tekemisissä. Yritin kaikkeni, jotta hän olisi antanut anteeksi; minä en ollut syypää näihin tapahtumiin, vaan mieheni, mutta mikään ei auttanut. Yritin soittaa, lähettää tekstiviestejä, sähköposteja. Mihinkään en saanut mitään vastausta. Minut blokattiin ulos kaikista neuvottelukanavista netin kautta, ja nyt hän jopa uhkasi lähestymiskiellolla. Muuta en olisi halunnut, kuin keskustella.. :(
Kaikki tämä oli tietenkin jossain määrin odotettavissa. Ei suhde kahden kanssa voi toimia. Mutta toisaalta en tätä suhdetta tietoisesti hakenut, vaan jotkut asiat vain tapahtuvat omalla painollaan. Tunne häntä kohtaan oli ja on vain niin valtavan suuri verrattuna mihinkään aikaisempaan. Ikävä, jota häntä kohtaan tunnen nyt (kk kulunut), on edelleenkin aivan sanoinkuvaamatonta, enkä vain pysty lopettamaan. En ole aiemmin mikään itkijätyyppi ollut, mutta olen itkenyt joka ikinen päivä. Työntekoni ja elämäni on aivan totaalisessa kriisissä eikä mistään tule mitään. Elämä ei tunnu enää minkään arvoiselta. Lapset pitävät minut ainoastaan jotenkin elävien kirjoissa. Oman lisänsä tuskaani toi vielä sekin tieto, että naisystäväni oli palannut - välittömästi samana päivänä kun minut jätti - yhteen ex-miesystävänsä kanssa, josta aikanaan käytti suunnattomasti aikaa ja efforttia päästäkseen eroon. (Väkivaltainen ja narsistinen määräilijätyyppi.). Ajatuskin heistä yhdessä.. :( Nyt mieheni kuvittelee, että palaisimme vähitellen ’normaaliin’. Mutta miten voin mitenkään ikinä jatkaa elämääni sellaisen kanssa, joka tämän kaiken sai aikaan? Ehkä aika parantaa haavat, mutta kovin kovin vaikealta ja mahdottomalta tuntuu. Kiitos että jaksoitte lukea…
Ylös
Mary Vastaa20 / 339 
01.11.2009, 20:40 Metropole, kiitos tarinastasi ja lämmin halaus sinulle! Tuntuu todella pahalta puolestasi, muuta en oikein osaa sanoa. Erittäin ahdistavalta tilanteessasi kuullosti naisystäväsi paluu exänsä luo, koska jos se mies todella on narsisti, siitä ei mitään hyvää seuraa (heistä onkin juuri vaikein yleensä irtautua). Haluan toivottaa voimia sinulle, yritä uskoa parempaan huomiseen, äläkä ihan vielä luovu toivosta naisesi suhteen.
Ylös
Metropole Vastaa21 / 339 
01.11.2009, 21:57 Kiitos Mary tuesta. Kieltämättä tämän ex-miehen ilmaantuminen toi ikävimmän lisämausteen tähän. Heräsi jopa ajatus, että onko tämä mahdollisesti ollut kuvioissa kaiken aikaa.. Mikä minä lopulta olin tälle naiselleni? Pelkkä koston välikappale, vai onko tämä mies nyt koston välikappale? Kaikki vain spekulointia, koska mitään keskusteluyhteyttä ei ole. Jotenkin en haluaisi näin uskoa, koska kaikki vaikutti niin.. todelta..
Ylös
hesake Vastaa22 / 339 
01.11.2009, 22:08 Kiitos Metropole kun uskaltauduit avautumaan ja kertomaan tilanteestasi tällä foorumilla. Tunnen surua puolestasi, ja huomaan että olet vereslihalla ja haavoilla tästä kaikesta. Heräsi itselleni kysymys, miksi ystäväsi heti palasi sinut jätettyään ex-miehensä luokse. Ja jos se asia joka hänestä paljastui, ei ollut kovinkaan iso asia, niin miksi hän nosti siitä niin kovan hälyn uhaten lopulta lähestymiskiellolla.? Oliko hänellekin eronne järkyttävä ja hän ei osannut muuta tehdä saadakseen tukea pahalle ololleen kuin palata entisen miehensä luokse...vai onko tämä ajatus käynyt hänen mielessään jo aikaisemmin ja tämä tilanteen kärjistyminen oli keino tehdä ratkaisu... Sinulla on vaikea tilanne kun on lapset, perhe, avioliitto ja tämä rikkoutunut suhde. Itse olen lapseton ja en avioliitossa joten en osaa sanoa paljonkaan tukeakseni sinua tässä perheasiassa mutta olen varma että tällä palstalla kirjoittaneet perheelliset kirjoittavat sinulle tukien sinua.

Vaikka tuntuu kamalalta tällä hetkellä sanoa että aika parantaa pikkuhiljaa niin näin se kuitenkin on. Tuntuu että tilanteen ja kaikkien tunteiden olisi hyvä tasaantua ja rauhoittua jotta kullekin tulisi välimatkaa tapahtuneeseen ja kukin näkisi oman tilanteensa uusin silmin. Ehkäpä naisystäväsikin huomaa että paluu yhteen exän luo ei tuo mitään ratkaisua hänelle. Ja sinun syyttely ei auta pitemmän päälle.
Toivon että sinulla olisi joku läheinen henkilö jonka kanssa voisit kasvotusten jakaa tämän asian ja käydä asiaa läpi. Voimia sinulle ja jaksamista. Sekä uskoa tulevaan ja toivoa siihen että vielä palaatte ystäväsi kanssa yhteen.
Ylös
mystere Vastaa23 / 339 
01.11.2009, 23:39 Heippa!

Vau miten uusi-vanha keskustelu on jatkunut :) Uusia ja vanhoja nimiä, jes :)
Täytyy vallan varata aikaa lukea missä mennään. Nyt vaan ilmoitan nopeasti olevani edelleen messissä.

Ihanainen pyysi saada lukea onnellisia ja kannustavia tarinoita. Vanhassa ketjussa olinkin kirjoittanut nykyisestä parisuhteestani ja beiben kohtaamisesta ja löytämisestä, tosin aika lailla kautta rantain. Kirjoitan paremmalla ajalla tiivisteytn version uudelleen, jos joku siitä vaikkapa saa jotain :)

Nyt hyvää yötä - palaan taas :)
Ylös
absolutelygorgeous Vastaa24 / 339 
02.11.2009, 20:57
Viestiä on muokattu
Viesti poistettu
Ylös
hesake Vastaa25 / 339 
02.11.2009, 21:13 Absolutelygorgeous, onnea niin ihanasta, huumaavasta ja silmiähivelevästä näystä! :)
Ylös
Metropole Vastaa26 / 339 
02.11.2009, 22:27 Kiitos sinulle hesake sympatiasta. Kaikkia noita asoita olen hiljaa mielessäni pohtinut, ja kaikki vaihtoehdot käynyt mielessäni läpi. Niin vain olisin halunnut hänet nähdä ja keskustella asioista aikuisen sivistyneesti.. Mutta kun ei. Kaiken ikävän tapahtuneen jälkeen en siltikään osaa häntä kohtaan kohdistaa vihaa. Luoja kuinka sitä haluaisin, koska se voisi tuoda armeliaan helpotuksen tähän henkiseen palovammaan, mutta en vaan pysty. Kaikki mitä hänestä näen mielessäni on meidän ihanat kauniit hetket yhdessä, hänen valloitava hymynsä,herkkä kosketuksensa, ihan kaikki hänessä... Kaikki se hyvä mitä oli. On niin käsittämätöntä kuinka kaikki kääntyi päälaelleen häviävän pienessä hetkessä.
Kaiken tämän jälkeen olen pohtinut omaa itseäni; mikä olen ja mitä haluan. Tommy Hellsteniäkin on tullut kyllä luettua ahkerasti, jota muutkin täällä ovat hehkutelleet. Tuo kyseinen 'Saat sen mistä luovut' on kyllä erinomainen kirja, ja jotenkin sitä lukiessä olo tuntuu edes hetken aikaa hyvältä. Muutaman ihmisen kanssa olen asiaa pystynyt puimaan, mutta hekin ovat vieraampia, koska en todellakaan voi lähipiirilleni tällaista pommia pudottaa. Olo on niin surkean yksinäinen kuitenkin koko ajan. Tuntuu kuin olisin kärpänen, joka on jäänyt pulloon vangiksi ja odottaa ilman loppumista. Oih tätä surkeata elämää..
Ylös
Sol Vastaa27 / 339 
02.11.2009, 23:00 Metropole, voimia sinulle! Lämmin halaus ja myötätuntoa. Tuntuis että sinun olisi varmaan hyvä päästä puhumaan tilanteestasi... Purkamaan sitä ettet jäisi yksin sinne pulloon. Silloin kun itselläni oli kaikkein vaikeinta enkä vielä pystynyt puhumaan tilanteestani kenellekään tutulle, hain ulkopuolista keskusteluapua. En tiedä missäpäin asut, mutta esim. Helsingin setassa voi käydä juttelemassa. Ja toki on varmasti paljon muitakin paikkoja, ehkä on hyvä vaan ensin varmistaa että ne ovat asenteeltaan homomyönteisiä, ettei siitä asiasta tule ongelmaa. Itse koin että siitä oli paljon apua. Jo se että voi sanoa ääneen tunteita ja asioita joita ei tutuille tai ystäville voi. Sensuroimatta. Itseään kuulee usein paremmin kun puhuu ja kertoo jollekin toiselle, se selvittää monesti ajatuksia.
Myöhemmin minulla oli yksi ystävä jolle avauduin ja sekin piti pinnalla.

Hienoa että kirjoitit myös tänne. Älä jää yksin suruinesi.
Ylös
Ihanainen Vastaa28 / 339 
03.11.2009, 10:28 Voimia sinulle Metropole! Itse olen nyt puhunut asioista hyvän ystäväni kanssa joka on siis ihan hetero ja minua ainakin helpotti paljon! Ja kyllä täysin heterokin voi ymmärtää! Ja jos minunkin on vaikea keskittyä töihin tämän heräämisen lomassa niin ymmärrän kyllä hyvin että SINUN on vaikea keskittyä töihin. Saisit kyllä sairaslomaa varmasti, jos haluaisit. Mutta toisaalta asioiden kotona murehtiminenkaan ei välttämättä oikein auta...

Asiasta toiseen. Luulen että löysin ainakin yhden syyn siihen, miksi en ole herännyt aikaisemmin, kun luin vanhoja päiväkirjojani, joita olin kirjoittanut 15-16-vuotiaana. Tajusin, että olen ollut ihan hirveän ahdasmielinen ja jopa ehkä hivenen uskonnollinen nuorena! Ajatusmaailmani näytti olleen sellaista, että elämän tarkoitus on tehdä lapsia MIEHEN kanssa, jonka kanssa on naimisissa ja eroaminenkaan ei ole kauhean hyväksyttävää... Olin muun muassa kirjoittanut niin, että "toisaalta ymmärrän lesboja" ja sitten selittänyt jotain että mitä hyviä puolia lesboudessa olisi ja lopuksi kirjoittanut, että "mutta niin ei ole tarkoitettu". Järkyttävää luettavaa! Samassa päiväkirjassa vielä kaiken lisäksi on "rakkauskirje" yhdelle tytölle. Selitin siinä, että tätä kirjettä ei ole sinulle koskaan tarkoitus antaa ja että ihan vahingossa aloin kirjoittamaan tätä "sinä-muodossa" ja kaikkea, että kaipaan sinua niin kovasti ja haluan sinut takaisin elämääni... :) Eli johtopäätös: ilmeisesti en murrosiässä ole "ahdasmielisyyteni" takia sallinut itselleni sitä, että voisin olla oikeasti lesbo.
Ylös
Metropole Vastaa29 / 339 
03.11.2009, 14:42 Kiitos paljon myötätunnosta, Ihanainen. Kävin kyllä työterveyslääkärin ja psykologin kanssa juttelemassa. Psykologin kanssa puhuin asioista niiden oikeilla nimillä, mutta lääkärille vähän enemmän ympäripyöreitä. Kyllä se vähän auttoi, mutta vain vähän. Sairaslomaakin olisin saanut, mutta mitä se auttaisi.. Olisin kotona yksin ajatuksineni ja haikailisin tuon kadotetun ihanan perään.. Ihan järkyttävän kova on tämä kiintymykseni kyseiseen henkilöön, koska vaikka hän ignooraa minut nyt täysin, puhelimen lyö korvaan jne.. Niin siltikin vain haluaisin hänet takaisin.. Koskea niitä ihania hiuksia, katsoa hänen ihanan syvänsinisiin silmiinsä ja ne huulet... Ja hänen huumorintajunsa ja no niin.. ylipäänsä kaikki. Elämä on niin NIIN väärin..

Mutta hieman hymyilytti toi päiväkirjamerkintäsi :) Ihan kuin omasta suusta; etenkin toi '..niin ei ole tarkoitettu' :D Sitä kuulin omasta suustanikin vielä muutama vuosi takaperin.. Mutta taisi olla kyllä ympäristön vaikutusta, koska kyllä mä jo useamman vuoden olen noita ihmisten henkilökemioita ihimissuhteiden toimivuudessa ajatellut enemmänkin kuin että mitä sieltä jalkojen välistä löytyy.. Ei silloin joskus teininä noita asioita tullut niin ajateltua, mutta vanhemmiten kun omasta kaveripiiristä paljastuikin, että joku on L, niin silloin tuli sitten asioita pohdiskeltua kun pohdiskelijatyyppi olen aina ollut. Se tässä mun kriisissänikin varmaan tätä pahentaa, kun en ajatuksia saa muualle, ja jotenkin yrittää mielessään ihan koko ajan miettiä, että MITKÄ olisi ne oikeat sanat, joilla saisin Hänet takaisin. Mutta ei niitä sanoja taida olla. Ikävä vaan niin sanoinkuvaamaton..
Ylös
aprikoosi Vastaa30 / 339 
05.11.2009, 18:33 Tässä tuli sellainen tarve että pitää aktivoitua tämän keskustelun suhteen uudelleen. Kirjoittelin kesällä jotain siitä että kuulun tähän ryhmään "myöhäisheränneet", että on lapsi, mies ja sitten yksi rakas ystävä. Ja että en oikeastaan ole tehnyt asian suhteen mitään liikkeitä. Tai ehkä jotain. Olen puhunut pari kertaa ympäripyöreästi ystäväni kanssa asiasta. Siis objektiivisesti, yleisellä tasolla. Hän vain totesi että ei ole niin että välttämättä on biseksuaali jos ihastuu samaan sukupuoleen. Olemme molemmat psykologeja koulutukseltamme, ja jäin tätä tosissaan miettimään. Joskus on vaikea jättää teoreettista osaamista sivuun, vaikka pitäisi, kun kokemus on liian lähellä. En osaa määritellä omaa seksuaali-identiteettiäni mihinkään. Olen ollut romanttisessa ja eroottisessa mielessä kiinnostunut miehistä JA nyt tunnen vahvaa vetoa yhtä naista kohtaan (en yleensä tunne mitään muiden naisten kohdalla, mutta en juuri miestenkään...:-)). Meidän välillä on aina ollut jotain, olemme vähän niinkuin sielunsisaria tai jotain sellaista. Se "jotain" on vaikea määritellä, samuutta, sähköäkin. Kaipaan lähelle ja haluan koskea, mutta en osaa yhtään haluta mitään seksuaalista kosketusta. Tai siis mikä ero on siinä että haluaako silittää toisen tukkaa vai rintoja? Minulle naisen ruumis seksuaalisen halun kohteena on outo, tuntematon jne. En osaa haluta muuta kuin platonista kosketusta.

Toinen juttu mitä olen miettinyt on se, että minä en määrittele olevani ihastunut, vaan että rakastan tätä ihmistä, siis todella. Suhde on arkipäiväistynyt ja muuttunut syväksi ystävyydeksi. Tosin minulla on edelleenkin se palava halu koskea ja olla lähellä. Käsittääkseni olen tässä asiassa jotenkin pidemmällä kuin ystäväni, joka on muutenkin todella pidättyväinen.

Tämä keskustelu on todella hyvä ja koskettava. Aika rankkaa lukea juttuja jotka voisivat olla omiani, ja rankkaa etenkin siksi kun en vielä osaa määritellä itseäni mihinkään bi-lesbo-hetero kategoriaan. Tiedän vain että rakastan yhtä naista ja yhtä miestä :-) Eri tavalla kumpaakin...
Ylös
Julie Vastaa31 / 339 
05.11.2009, 19:52
Viestiä on muokattu
Aprikoosi, ymmärrän hyvin, jos et pysty määrittelemään itseäsi mihinkään bi-lesbo-hetero- lokeroon. Samoin on itseni kohdalla, vaikka joku ehkä ajattelee, että asiahan on aivan selvä.

Itselläni oli nuoruudessa pitkäaikainen todella läheinen sielunystävä, jota rakastin syvästi. Suhteemme oli aina aivan platoninen. Minulla olisi kyllä ollut tarve joskus koskettaa häntä, vaikka juuri hiuksia silittämällä, mutta tiesin, että se olisi ollut hänestä kiusallista, joten varoin sitä tekemästä.

Päivääkään en ole seurustellut koskaan miehen kanssa. Ilmeisesti en ole törmännyt tarpeeksi kiinnostaviin sen sukupuolen edustajiin. :)

En myöskään ole tuntenut vetoa ketään toista naista kohtaan kuin tätä yhtä rakastamaani naista kohtaan vuosia sitten. Rakastuin hänen persoonaansa korviani myöten. Hän piti läheisyydestä niin kuin minäkin. Ja sitä välillämme oli paljon, lämmintä läheisyyttä. Mutta niinkin voi käydä, että ruokahalu kasvaa syödessä. Ensin tulee kevyet, rakastavat sipaisut, sitten pitkät hellät halit. Seuraavaksi voikin haluta tuntea toisen huulet omiaan vasten ja sitten...hmm... No niin meille kahdelle ainakin kävi, vaikka ei ollut tarkoitus, tietenkään. Mutta oli se vaan niin ihanaa, etten hetkeäkään antaisi pois!
Ylös
marianna Vastaa32 / 339 
05.11.2009, 23:15 Aprikoosi, mä koen, että mua kuvaa ehkä parhaiten määritelmä "fyysisesti lesbo ja emotionaalisesti bi". Lainaan osittain erästä vanhaa viestiäni, joka selventää asiaa.

"Poikaystävän kanssa oli kyllä kiva pussailla, halata ja olla lähekkäin, mutta sen enempää en olisikaan halunnut.

Kuitenkin ennen toisen naisrakkauteni kohtaamista kävi niin, että ihastuin mieheen, joka hänkin oli ystäväni. Taas uutta hämmennystä, koska luulin, ettei niin enää kävisi. Mutta minulla ei ollut tippaakaan halua harrastaa seksiä hänen kanssaan, se oli ihastumista hänen luonteeseensa, hyvää oloa hänen lähellään yms. Halusin siis olla vain ystävä, ja se sopi hänelle. Meillä oli jonkin aikaa tiivis ystävyys, jossa oli paljon lämpöä ja läheisyyttä mutta ei seksiä (sittemmin hän teki melkoisen ikäviä asioita, joiden takia laitoin välit poikki). Tajusin, että juuri tällaista tunnetta minä olin tuntenut aiemminkin niitä miehiä kohtaan, joiden kanssa olin seurustellut.

Pystyn todistettavasti ihastumaan ja rakastumaan molempiin sukupuoliin mutta seksuaalista vetoa koen vain naisiin."

Mulle tuli sun viestistä mieleen sellainen ajatus, että ehkä sä olet samanlainen käänteisesti. Siis emotionaalisesti bi mutta fyysisesti hetero.

Mäkin muuten olen psykologi :).
Ylös
sawaku Vastaa33 / 339 
06.11.2009, 11:45
Viestiä on muokattu
...
Ylös
Ihanainen Vastaa34 / 339 
06.11.2009, 12:17 Mielenkiintoisia uusia näkökulmia :) Siis nuo fyysisesti-emotionaalisesti -jutut. Enpä tiedä mihin kategoriaan nyt sitten itseni tuossa laittaisin, mutta tuli mieleen sellainen juttu, että vaikka olisinkin fyysisesti lesbo, en tietenkään kaikkia naisia halua fyysisesti, mutta olen viimeaikoina ajatellut että tekisi mieli olla lähellä sellaisiakin naisia (ystäviä), joita en fyysisesti halua. Siis vaan käpertyä viereen ja olla lähekkäin. Tämä kai on juuri sitä emotionaalista juttua mistä puhuitte. Onko ehkä tässä kulttuurissa vaan sellainen vika, että liika läheisyys ei ole soveliasta. Vaikka ihmisen sisään olisi rakennettukin sellainen läheisyyden kaipuu. Liitetäänkö tässä kulttuurissa kaikki läheisyys liian herkästi seksuaalisuuteen? Miksei voisi olla niin, että kun läheiset ystävät (joiden välillä ei ole mitään seksuaalista halua) viettävät aikaa yhdessä ja juttelevat kaikista maailman asioista, he voisivat olla siinä samalla ihan lähekkäin ja nojailla toisiinsa. (Ja tämä ei nyt ole sama asia kuin se läheistä ystävyyttä ja seksiä -juttu.) Vai johtuukahan tämä kaikki nyt vaan siitä että mulla on niin kauhee halipula... =)
Ylös
aprikoosi Vastaa35 / 339 
06.11.2009, 14:14 Bi-emotionaalinen on hyvä termi, ja olen siihen törmännyt joskus aiemminkin. Minä koen helposti suorituspaineita miesten kanssa ja turhautumista siitä että seksi on jotenkin vääränlaista, "kömpelöä ja tunkeutuvaa". Silti "katson sillä silmällä" miehiä ja välillä olen kokenut tämän tutun ja tylsähkön avioseksin ihan tyydyttävänä. Mutta naisilta haluan ensisijaisesti sitä läheisyyttä ja luulen että sama turhautuminen ja suorituspaine tulisi silloinkin esille jos suhde etenisi seksuaaliselle tasolle. En tiedä onko tässä nyt sitäkin että olen niin vaillejäänyt lapsuudessani että lopun ikää kaipaan "äidin" huomiota ja hellyyttä. Oma äitini oli aika poissaoleva ja epävakaa persoona. Lisäksi olen kokenut lievää hyväksikäyttöä miesten taholta nuoruudessani. Luulen että nämä asiat ovat aiheuttaneet sen että olen nykyään näin epämääräinen.

Olen paljon miettinyt sitä että mahtaako tämä bi-emotionaalisuus olla enemmänkin sellainen transferenssijuttu. Ihmiset jotka käyvät psykoterapiassa saattavat ihan mielettömästi ihastua terapeuttiinsa sukupuolesta riippumatta. Monet ovat kuvailleet miten he alkoivat flirttailemaan terapeutin kanssa jne. Minun rakkauteni kohde ei ole tietenkään terapiasuhteessa minuun, mutta siinä on samoja elementtejä, sillä hän on vanhempi kollega ja ollut vuosia sitten jonkinlainen tukihenkilö minulle. Nykyään suhde on tasavertaisempi, mutta olen huomannut esim että saatan olla vähän kateellinen hänen tyttärelleen tai ystävilleen, mutta en taas hänen miehelleen. Eli onko niin että haen jotain sellaista läheisyyttä mikä ei liity kahden aikuisen väliseen kiintymykseen vaan enemmänkin äidin ja lapsen väliseen kiintymykseen?

En nyt missään tapauksessa tarkoita että lesbous tai biseksuaalisuus olisi jonkin psyykkinen häiriötila, mutta omalla kohdallani olen sitäkin miettinyt.
Ylös
sawaku Vastaa36 / 339 
06.11.2009, 19:23 Aprikoosi, olen myös miettinyt samaa. Minunkin äiti on ollut hyvin etäinen minulle lapsuudessani ja monesti selitinkin asian itselleni sillä kun nuorempana huomasin naisiin ihastuvani. Ajattelin vain kaivanneeni ns. äidin korviketta ja ne naisetkin monesti muistuttivat jollain tavoin äitiäni. Mutta nyt myöhemmin olen kyllä tuntenut myös paljon suurempaa seksuaalista vetovoimaa naisiin kuin miehiin. Luulen kyllä että asiolla voi olla jotain yhteyttä, mutta en silti ole äidilleni katkera vaikka olisi minusta lesbon tehnytkin..;)

Elämä on paljon onnellisempi kun ei aina kulje niitä leveitä polkuja..
Ylös
marianna Vastaa37 / 339 
06.11.2009, 20:59 Ihanainen, siltä minustakin tuntuu, että fyysistä ei-seksuaalista läheisyyttä saisi olla enemmän ja tosiaan myös muiden ihmisten kanssa kuin hänen, jonka kanssa on parisuhteessa tai muuten harrastaa seksiä. Minusta kyllä meidän kulttuurissa läheisyys liitetään liian helposti seksuaalisuuteen. Olen huomannut sen vaikuttavan myös omaan käytökseeni niin, etten uskalla halailla heteronaisystäviäni niin paljon kuin usein mieli tekisi, etteivät he saa sellaista väärää käsitystä, että yrittäisin jotenkin lähennellä ja olisin heistä seksuaalisesti kiinnostunut. Tämä pelko taitaa kyllä olla ihan vaan oman pääni sisällä, ärsyttävää...
Ylös
Solo Otra Vez Vastaa38 / 339 
07.11.2009, 11:02 Tervehdys kaikille!

Tämä keskustelu käy aina vain kiinnostavammaksi. Olen uusi kirjoittaja täällä, mutta ketjua olen seurannut sen reilun vuoden, jonka se on näillä sivustoilla pyörinyt...

Oma tarinani pitää sisällään samanlaisia elementtejä kuin niin monella muullakin täällä: lapsuuden ja nuoruuden ihastumisia mm. naisopettajiin, ylempiasteisiin urheilijoihin (menestyksellä tai taitotasolla mitattuna) jne., jotakin säätöä poikien ja miesten kanssa ja sitten lopulta Se Suuri Ensirakkausnaispuoliseen Ystävään. Tarina on pitkä ja täynnä draamaa, joten jääköön se nyt tässä.

Kaikista karuista kokemuksista huolimatta olen jotenkin onnistunut säilyttämään kyvyn rakastaa ja jopa rakastua - nähtävästikin ;) Nämä viimeaikaiset tunteeni ovat pistäneet tietysti miettimään yhtä ja toista ja myös sitä, miten sitä rakkauttaan voi ilmentää ystävyyden tasolla, tai toisin ilmaistuna, missä ne ystävyyden rajat kulkevat ja kuinka lähelle uskallan mennä toista ja toisen rajoja tuhoamatta kaikkea sitä arvokasta, josta olen päässyt osalliseksi...

Ajatukseni rönsyilevät ja alan tässä kirjoittaessani miettiä, kumpi on tärkeämpää: saada rakkautta vai antaa sitä. En ole erityisen uskonnollinen ihminen, ainakaan ev. lut. katsannossa, mutta välillä jään pyörittelemään, mitä mahtaa tarkoittaa, kun sanotaan, että "vaikka puhuisin enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen."

Rakkauden osallisuudesta tai osattomuudesta puheen ollen, jäin niin ikään miettimään sitä fyysisyyskysymystä, mistä edellä on ollut sananvaihtoa. Olen sitä mieltä, että maailmassa (Suomessa? Suomalaisessa kulttuurissa?) on kaiken kaikkiaan liian vähän jaettua hellyyttä. Ja omalla kohdallani olen aika järkyttynyt, miten vähän minulla lopulta on kokemusta puhtaan epäseksuaalisesta koskettamisesta. Vähemmästäkin menee lukkoon, kun samalla sisällä velloo sanoinkuvaamaton kaipuu koskettaa edes ihan pikkuisen sitä merkityksellistä Toista. Olen hämmentynyt, kun en tiedä, voinko luottaa omiin tunteisiini, vai onko tulkintani esim. toisen kosketuksen laadusta värittynyttä juuri siitä syystä, etten ehkä muista, miltä tuntuu, kun joku koskettaa ystävällisesti ilman mitään seksuaalisia pyrkimyksiä. Ahdistaa... Kiitos, kun sain avautua...
Ylös
hesake Vastaa39 / 339 
07.11.2009, 16:36 Solo Otra Vez, olen miettinyt usein samaa kuten sinä; ' missä ne ystävyyden rajat kulkevat ja kuinka lähelle uskallan mennä toista ja toisen rajoja tuhoamatta'. Minusta välillä myös tuntuu että nykyään koen jonkilaista estoa ystävystyä uuden henkilön kanssa syvemmin. Mietin voinko halata ihan vilpittömästi etten anna sellaista kuvaa että lähentelisin. Olen usein kokenut samoin kuin Marianna. Ymmärtääkö toinen minun lähestymiseni väärin vaikka tarkoitus on vain olla puhtaasti ystäväpohjalla.

Toisaalta en halua että rajoitan näin elämääni sillä itse tiedän mikä tarkoitukseni on ja se on toisen vastuu ja asia miettiä miten suhtautuu, ottaa vastaan halauksen. Sitten jos pitemmän päälle huomaankin ihastuvani ja viehättyväni romanttisesti toisesta niin olen niin perusrehellinen itselleni että mielellään kysyn asiaa toiselta suoraan jos vielä huomaan hänenkin syttyvän ja kiinnostuvan minusta.

Mietin myös voiko sitä jäädä tai olla tyhja, helisevä vaski vaikka itsellä olisi sisältä ammentaa rakkautta ympäristöön, läheiseen kumppaniin, saamatta vastaan vastarakkautta.... tai kun saa vastarakkautta niin ei ymmärrä rakkauden syvempää merkitystä. On vain tyhjä kuori, kilisevä kulkunen.

Olen asunut joskus ulkomailla ja totesin myös siellä osoitettavan liian vähän hellyyttä kaverien, ystävien kesken. Etenkin jos naisen aavistettiin olevan kiinnostunut naisista, niin läheisyyden osoituksia varottiin. Eli taitaa olla ihan yleismaailmallinen ilmiö tämä läheisyyden ja hellyyden osoitusten vähäisyys.
Ylös
Amanda Vastaa40 / 339 
07.11.2009, 18:41 Hienoa keskustelua "universaalista" ihmisten välisestä rakkaudesta :-)

Minulla on kaksi erittäin läheistä naispuolista ystävää, joista toinen tietää, että minulla on ollut suhde naisen kanssa. Molempien kanssa halataan tavatessa ja erotessa. Koskaan siinä ei ole ollut mitään seksuaalisväritteistä. Uskon, että sen vaan tietää, siis jos tuntee toista kohtaan vain ystävällistä lämpöä, voi huoletta halata. Uskon myös, että halauksen laatu välittyy toiselle osapuolelle.
Ylös
Solo Otra Vez Vastaa41 / 339 
07.11.2009, 19:49 No, nyt kun sain lopulta kielenkannat auki, niin kirjoitan sitten nähtävästi ihan-koko-ajan ;)

Hesake mainitsi olevansa perusrehellinen itselleen... Käsite kalahti ja minä älähdän: Minäkin haluaisin ajatella olevani rehellinen niin itselleni kuin muillekin, mutta joudun tässä suuntautuneisuuskysymyksessä miettimään asian uusiksi. Mietin usein, olenko epärehellinen ystävälleni/ystävilleni, kun en paljasta tätä puolta itsestäni. Erityisesti tulee mieleen juuri ne halaustilanteet tai saunaillat tmv., joihin ystäväni saattaisivat ottaa toisenlaisen asenteen, jos tietäisivät. Välillä olen niin hämmennyksissä asian suhteen, että kieltäydyn esim. kutsusta johonkin tekosyyhyn vedoten (huono tapa, tiedän!).

Totta kai joskus on ollut puhetta ihmissuhteista, perhesuunnitelmista jne., mutta olen pystynyt ohittamaan ne sinkkuuteni avulla. En tiedä sitten, aavistelevatko lähipiirin ihmiset jotakin, mutta eivät vain halua suoraan kysyä. Tulee sellainen "roskat maton alle" -olo, enkä tiedä, kauanko jaksan peitellä sisintäni. Useinhan kuulee, että ihmiset kertovat aavistaneensa asian, kun joku on niin sanotusti tullut heille kaapista. Se on kai toisaalta helpotus, mutta toisaalta vähän typerryttäväkin ajatus... jos toinen kerran on koko ajan aavistellut jotakin, niin miksi ei sitten ole tullut yhtään vastaan ja yrittänyt puhua asiasta. No eihän se kai niin voi mennä, ainakaan aikuisten ihmisten kesken.

Amanda sanoi uskovansa, että halauksessa tunnelma välittyy toiselle osapuolelle. Olen samaa mieltä, vaikka ihastumisen huumassa yritän tulkita asioita yltiörealistisesti. Yritän tolkuttaa itselleni, ettei esim tietynlainen kosketus mitään merkinnyt, vaikka vastaavanlainen ele miehen tekemänä olisi ollut vain yhdellä tavalla tulkittavissa! Toisaalta olen itse pyrkinyt koskettamaan tietoisen tulkinnanvaraisesti ja toisinaan tietysti ihan reilun ystävällisesti... Ota tästäkin nyt sitten selvää... Kuka huijaa?!
Ylös
hesake Vastaa42 / 339 
07.11.2009, 20:45 Solo Otra Vez, en minäkään ole kaikille tullut kaapista ulos, en edes työpaikalla, mutta luulen että aavistavat. Ajattelen että eihän heterotkaan julista :olen hetero. miksi minäkään kertoisin. Muutamat tietävät ja kokevat, että olen ihan sama ihminen kuin ennenkin joten mikään meidän välillä ei ole muuttunut. Nämä muutamat ovat läheiset ystäväni. Mutta olen kokenut samoin kuin sinä ; 'enkä tiedä, kauanko jaksan peitellä sisintäni', tästä johtuen en halua enää olla kauan epävarmuudessa jos kohtaan henkilön ja aistin hänen olevan minusta kiinnostunut , niin kysyn vaikka huumorin varjolla onko hänellä minuun kohtaan suurempaakin kiinnostusta. Etenkin jos itse myös olen kiinnostunut. Minäkin olen joutunut kertomaan tekosyitä miksi en ole ollut halukas lähtemään yhdessä viettämään iltaa. Tämä taival on välillä takkuilevaa mutta aina jotain kehitystä itseni kohdalla kuitenkin on tapahtunut. Onneksi.
Ylös
Ihanainen Vastaa43 / 339 
07.11.2009, 22:17 Marianna, tuolta minustakin nykyään tuntuu niin kuin sanoit, että "Olen huomannut sen vaikuttavan myös omaan käytökseeni niin, etten uskalla halailla heteronaisystäviäni niin paljon kuin usein mieli tekisi, etteivät he saa sellaista väärää käsitystä, että yrittäisin jotenkin lähennellä ja olisin heistä seksuaalisesti kiinnostunut.". Vaikka moni ei vielä suuntautumisestani tiedäkään. Mutta mietin jopa niinkin että sitten kun joskus tietävät... Pitäisi varmaan vaan unohtaa tuollaiset oman pään sisäiset ongelmat.
Halauksin,
Ihanainen :)
Ylös
absolutelygorgeous Vastaa44 / 339 
08.11.2009, 09:29
Viestiä on muokattu
...
Ylös
hesake Vastaa45 / 339 
08.11.2009, 13:26 Absolutelygorgeus, yhdyn mielipiteeseesi siinä että toinen, aivan uusi tuttavuuskin, voi aistia jopa ihan tapaamishetkellä, meidän suuntautumisemme. Itse koen että sisältäpäin viestitän tiedostamattakin jonka toinen, herkkä aistinen, vaistoaa. Näin on tapahtunut usein.

Ja niinpä.... olen miettinyt myös läheisestä ystävästä.... missä ihmeessä kasvaa ;) .... ehkäpä ihan lähellä mutta ei aina tule huomattua.
Ylös
Metropole Vastaa46 / 339 
08.11.2009, 20:12 Omalta osaltani voin sanoa, että ystävyys katosi sillä hetkellä kun mukaan tuli muuta. Siis tokihan se oli jatkuvasti läsnä kun vietin aikaa tämän erityiseni kanssa, mutta samalla myös tunsin jollain tavoin pelkoa ystävyyden menetyksen muodossa, ja etenkin mikäli suhteellemme tapahtuisi jotain (ja sillehän tapahtui.. siitä aiemmin jo kerroin). Periatteessa vanha sanonta 'ystävyyttä ei pitäisi sotkea rakkaudella' pitää kyllä hyvin kutinsa; toinen kärsii aina. Toisaalta eipähän nuo asiat kenellekään suunnitellusti varmaan tapahdu.

Läheisyyydestä oli myös tässä puhetta. Itse koin tämän naisystäväni kanssa erityisen ihanina yhteiset hetket kun sai vain pitää lähellä, silittää hiuksia ja tuntea ruumiinlämmön, tuntea hengityksen menevän sisään - ulos. Mieheni/aiempien miesystävieni kanssa nuo hetket olivat aina jotenkin niin hätäisiä ja niistä puuttui se jokin. Tämän naiseni kanssa taasen tuntui, että aika pysähtyi, eikä kumpikaan halunnut pois siitä. Se oli niin ihanaa.. [syvä huokaus ja valtava ikävä]
Ylös
Julie Vastaa47 / 339 
08.11.2009, 21:38 Ymmärrän sinua ja ikävääsi niin hyvin, Metropole. Kirjoitit kauniisti läheisyydestänne. Sait muistot palaamaan taas minunkin mieleeni. Itse koin täsmälleen samoin kun olin sylikkäin rakastani vasten. Sanoin on vaikea kuvata sitä syvää lepoa, mitä siinä tunsin. Lepäsin hänessä ja hän minussa. Olisin voinut pidellä häntä siinä loputtomasti...
Ylös
Metropole Vastaa48 / 339 
09.11.2009, 11:14
Viestiä on muokattu
Painiskelemme samoissa tunnetiloissa, Julie.. Kun luin aiemman kirjoituksesi ystävästäsi ja mitä kerroit kosketuksista, pitkistä haleista jne. Niin oli kuin omasta elämästäni. Samat tunteet, samat ajatukset, sama.. ikävä. Meitä on niin monenlaisia, monen ikäisiä, monen näköisiä, monesta eri suunnasta. Tunteet kuitenkin niin samanlaiset, yhteneväiset. 'Miljoonien ihmisten metropolissa, kasvottomana väkijoukossa sinua kaipaan. Olueni kyynelillä suolaan, pisara pisaralta. Yksin.. Ne putoaa.. tip tip..'
Ylös
toiveikas1972 Vastaa49 / 339 
09.11.2009, 17:33 hajanaisia ajatuksia, koska vielä sulattelen:

Olen nyt 37 v elämää elellyt. Aina välillä on vastaan tullut kysymys, entä jos mä olenkin.. Oli jo vaihe, että kerroin ystävilleni ja äidillekin, että mä muuten sitten olen.. Vastaanotto oli, että ihan ok. Hämmentävää. Olin valmistautunut kaikkeen muuhun.

Sitten oli liikaa yrittämistä. Täytyy, täytyy, haluan kokea.. Tyhjä jäi käteen ja palasin hakkaamaan päätä seinään.

Nyt sitten peili näytti taas, että riittää tuo, se ei ole sua. Nyt en yritä, sallin tapahtua sen mitä on tapahtuakseen, mutta en enää suostu hakkaamaan päätä seinään miehen kanssa. Kolme viimeisintä on nyt tuttava/kaveri/isoveli ja olen iloinen tästä.

Itseni hyväksyminen on ollut vaikeaa. Lapsena suurin haaveeni oli löytää mies, saada monta lasta ja olla perheen keskellä. Miten kävi. Yksin olen. Yksinäinenkin niin kauan, kunnes itseni ja kaikki puolet itsessäni lopulta hyväksyn.
Hämmentäviä nämä tunteet. Menevät eri suuntaan kuin itse ajattelin.

Entä nyt, mistä uusia ystäviä? Mihin suuntaan nyt? Baareissa en viihdy, mutta jossain tapahtumassa olis kiva käydä. Ehdotuksia?
Ylös
sawaku Vastaa50 / 339 
10.11.2009, 10:03 Hei Toiveikas, hienoa että olet päättänyt tutustua itseesi ja tuntemuksiisi ensin. Minä myös meinasin sortua tähän pakkoyrittämisen ja kokemisen ajatusmaailmaan, mutta onneksi olosuhteet ovat olleet sitä vastaan ja ehdin ajatella asiaa tarkemmin. Nyt yritän vain kokea itseni ja opetella tietämään omat haluni ja toiveeni, mutta tietysti aina silmät auki kuljen..;)
Ylös
Arctic Cat Vastaa51 / 339 
10.11.2009, 19:41 Hei kaikille!

Olen jo muutamia kuukausia seurannut hiljaa teidän keskusteluanne ja nyt päätin, että on aika ainakin kertoa Teille, miten hienoa on, että jaatte kertomuksenne muiden kanssa ja huomata, että on muitakin, jotka kamppailee tuntemuksiensa kanssa.. Ehkä joskus vielä uskallan/haluan jakaa omani teidän kanssanne..
Ylös
hesake Vastaa52 / 339 
10.11.2009, 21:24 Hienoa, tervetuloa, te uudet, Toiveikas ja Arctic Cat mukaan keskusteluun. ;)
Ylös
Arctic Cat Vastaa53 / 339 
11.11.2009, 00:50 Näin yön hiljaisina hetkinä.. Päätin, että ei tämä anna jos ei otakaan... Ehkä voisin avautua nyt tai sitten ei koskaan.. Ehkä olisikin hyvä, että kertoisin miltä tuntuu.. Ehkä Te kanssasisaret osaisitte kuitenkin kommentoida asiaa jotenkin päin.. Tiedä häntä, mutta ehkä yritys palkitaan tai sitten ei..

Oma tarinani ei ehkä ole juuri sellainen, kuin joillain teistä on ollut, mutta ainakin joissain tapauksissa, löydän yhtäläisyyksiä..Ainakin tunnetasolla olen ollut huomaavinani, että sellaisia löytyy..

En tiedä, olenko myöhäänherännyt tai ehkä olen ollut hereillä ymmärtämättä sitä jo montakin vuotta.. Mutta kätkenyt itseni valtavirran mukana, uskaltamatta olla se mikä olen. Toisaalta en ehkä edes osaa, ainakaan juuri nyt, sanoa mikä olen. Onkohan se edes tarpeellista? Kuka tietää...

Joka tapauksessa, fakta on, että ihastuin/rakastuin parhaaseen ystävääni, joitakin vuosia sitten. Hän oli siinä mielessä ainutlaatuinen, että tajusi asian. Melkein ennenkuin minä tajusin.. Hän oli aivan ihana, halusi jutella kanssani asiasta eikä torjunut minua. Hän halusi jutella ja minähän olin ihan että What the fuck? Keskustelimme asiasta ihan niinkuin aikuiset pariinkin otteeseen ja ihan kahdestaan, vaikka Hän seurusteli vakavasti MIEHEN kanssa. Hän se minuun istutti ensin ajatuksen, että olisin ehkä kiinnostunut sekä naisista että miehistä.. Olin ensin ihan puulla päähän lyöty ja kielsin asian, mutta kun keskustellimme asiasta muutamaan otteeseen, niin tajusin, että ehkä näin voisikin olla.. Mitä se sitten tarkoittikaan olla BI? Näitä keskusteluja käytiin usempaan otteeseen ja sitten tuli SE ilta, jolloin SE tapahtui.. HÄN nimittäin suuteli minua! Se tuli ihan puun takaa, yhtäkkiä, kun vein hänet kotiin. Minua ole IKINÄ suudeltu, niinkuin Hän suuteli minua.. Olisin tahtonut uusinnan, vain varmistaakseni sen, että mitä tunsin.. Pahaksi onneksi juuri silloin Hänen poikaystävänsä ilmaantui pihalle eikä ns, uusintaan ollut juuri silloin minkäänlaista mahdollisuutta.. Ajoin kotiin kuitenkin ns. taivaissa. Muistelin sitä hetkeä pitkään. Tämän tapahtuman jälkeen tajusin, että tunteeni häntä kohtaan oli enemmän kuin mitä ystävää kohtaan tunnetaan ja uskoin että hän myös tunsi EHKÄ jotain minua kohtaan. Tuon illan jälkee tuli muutama kerta jolloin pusuttelimme, ehkä se oli kuitenkin enempi minun aloitteesta kuin Hänen. Ja viimein uskaltauduin ns. kertomaan Hänelle että luulen rakastavani Häntä. Vastaukseksi sain, että olin Hänelle tärkeä, mutta että mitään ns. vakavaa meidän välillämme ei voinut olla. Hän kyllä tykkäsi minusta jne. mutta vain kaverina. Olin silloin ihan lyöty. Ja päätin, että ei ikinä enää tällasta sydänsurua. Sitä ei kestä kukaan. Ajattelin myös, että tämä nyt vaan oli tällainen kokemus.. Että eipä siinä mitään. Pysyimme kuitenkin ystävinä ja hän menikin sitten aikanaan naimisiin poikaystävänsä kanssa ja minä olin ensimmäisten joukossa onnittelemassa heitä. Poikaystävänsä oli TOTTAKAI minunkin ystäväni.. Hääpäivänä totesin Hänen poikaystävälleen, että pidäkin huolta tuosta aarteesta, mikä sinulle on annettu! Mies tuumasi, että tottakai! Tuntui kuitenkin jotenkin oikealta, että he saivat toisensa.. Toisaalta itsessä asui suru, koska tiesin, että näin päättyy omat toiveeni siitä, että Hän mitenkään voisi olla minusta kiinnostunut, saati sitten Minun..

Sitten tapahtui jotakin kummaa.. Ehkä pakenin tilannetta, ehkä en, mutta muutin muutamaksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle. Näin jälkeenpäin ajattelen, että ehkä se oli pakenemista tilanteesta, johon olin ajautunut. Että rakastin jotakin, joka EI missään nimessä koskaan voisi olla minun. Olihan Hän niin antanut minun myös ymmärtää vaikkakin olimme oikeasti edelleen pysyneet ystävinä. Ajattelin silloin, kun muutin, että nyt voin aloittaa ns. tyhjältä pöydältä. Unohtaa Hänet ja palata takaisin heteroelämään. Mutta kuinka ollakaan... Melkein ensimmäisenä päivänä uudella paikkakunnalla, ihastuin jälleen.. Ja NAISEEN! Ensin en sitä edes ymmärtänyt itse, mutta vähitellen se valkeni minulle. Tämä Nainen eli avioliitossa, tosin HYVIN huonossa sellaisessa. Meistä tuli todella hyvät ystävät ja ymmärsin, että tämä Nainen on minulle erittäin tärkeä. Hänen avioliittonsa hajosi aika pian ja se oli oikeasti kaikken parasta mitä tällle Naiselle juuri silloin olisi voinut tapahtua! Oikeasti voin sanoa, että tämä Nainen on maailman Paras, niin voimakas, kaunis ja rohkea. Tajusin, että ehkä rakastin jälleen, Naista. Olisin voinut seurata häntä mihin vain ja jotenkin taas omassa päässäni kehittelin teoriaa, että tunteeni eivät olleet yksipuoliset. Ajan mittaan kävi sitten niin, että pariin kertaan sain tai pääsin hänen viereensä nukkumaan. Enkä voinut nukkua silmänräpäystäkään ,koska tämä Nainen oli siinä, ihan vieressä, kosketusetäisyydellä... Toisella kertaa jopa panin käteni hänen ympärilleen eikä hän sitä mihinkään siirtänyt siitä. Olin onneni kukkuroilla.. Luulin ja toivoin ja uskoin, että tämä ei voinut olla vain minun kuvitelmaa.. Mutta jälleen totuus valkeni minulle. Vaikka tämä Nainen näytti monta kertaa, että minä olen hänelle tärkeä, niin koskaan, ei koskaan, hän antanut ymmärtää, että minä olisin jotain enemmän kuin ystävä. Se oli kova pala ymmärtää, mutta tajusin sen sitten, kun tämä Nainen löysi sydämensä valitun ja jälleen olin todistamassa tätä Suurta Rakkautta Miehen ja Naisen välillä. Itse tunsin, että toistamiseen olin saanut sormilleni. Vaikkakin soin tälle Naiselle onnen, ihan oikeasti! Hän, jos kukaan ansaitsi onnen.. Vaikkakin, täytyy myöntää, että olisin ehdottomasti halunnut olla se, joka onnen tälle Naiselle antaa..

Tämä kaikki osaltaan aiheutti sen, että muutin jälleen. Pakenin tunteitani jälleen (?), ehkä.. Tulin kotiin, vanhojen Kavereideni luo. Mutta mitä tapahtuikaan.... Ihastuin JÄLLEEN ystävääni! Tätä en VOI uskoa! Olimme hiljattain bilettämässä ja jostain kumman syystä seisoimme melko lähekkäin katsomassa esiintyvää bändiä.. Ja minun käteni eksyivät Ystäväni ympärille.. Eikä hän niitä siirtänyt missään vaiheessa pois.. Huomasin ajattelevani tätä tilannetta monesti jälkikäteen ja kaipaavani sitä hetkeä. En oikein tajua mitä tapahtui. Hänhän on melkein Vanhin ystäväni ja NAIMISISSA, miehen kanssa! Ei kai minulla nyt voi olla Jälleen tunteita ystävääni kohtaan!?!?! Ei voi olla.. Miksi niin kävisi TAAS!? Ei ole kuin ehkä vuosi tai kaksi kun Ystäväni meni naimisiin ja olin todistamassa tätäkin Suurta Rakkautta! Miksi kidutan itseäni?

Miksi? Miksi näyttää siltä että Minä aina Ihastun Ystäviini??? Kertokaa viisaammat se minulle! Olen varmaan ihan tollo, pöllö ja kaikkea muuta... Mä EN halua tätä! En halua että Aina saan saattaa kaikki alttarille, vaikka suonkin heille onnen!! MIKÄ on vikana? Miksi?

SE taitaa olla totta, että kun sanaisen arkkunsa avaa, niin tekstistä ei tule loppua... Anteeksi te kaikki, että vaahtoan yhtäkkiä näin teille! Kuitenkin näiden vuosien aikan, olen myös ihastunut miehiin! Olenko siis bi, vaikka kuinka kaipaan Naisen syliin? Olen ihan hukassa...

Toivottavasti en pitkästyttänyt teitä Hyvät Naiset, tällä jorinalla, mutta en ole KOSKAAN kertonut tästä kenellekään! Ehkä vihjannut joskus, mutta kukaan ei ole ehkä käsittänyt tilannetta, tai mistä minä tiedän.. Kiitos kuitenkin niille, jotka jaksoivat lukea ihan loppuun tämän kummallisen avautumisen...
Ylös
Metropole Vastaa54 / 339 
11.11.2009, 08:16 Tervetuloa Arctic Cat ja kiitos tarinastasi ja avautumisestasi. Tarinasi ei ihan hirveästi poikkea esim. omastani. Tosin sinussa näen paljon sitä, mitä tämä oma erityiseni oli minulle. Tosin hän oli se, joka minut jätti, vaikka olisin tehnyt hänen vuokseen mitä tahansa. Mutta siis omalta osaltani käsittelin tätä aihetta ystävyys/rakkaus, mihin ystäväni kanssa sorruimme. Kenties sen aiheutti tiivis yhdessäolomme. Olimme aluksi ystäviä lasten harrastusten kautta, ja kun vain viihdyimme toistemme seurassa, tapasimme yhä useammin ja asiat johtivat sitten 'syvempään' ystävyyteen. Kun nyt asiaa olen ajatellut, niin olen kyllä aiemminkin tuntenut vetoa joihinkin naispuolisiin ystäviini, mutta sen olen itseltäni kieltänyt ja sulkenut mieleni muunlaisilta ajatuksilta kuin 'vain' ystävyys. Omalta osaltani olen kyllä nyt hyväksynyt ajatuksen, että rakkaus
tulee, jos henkilökemiat kohtaavat; täysin riippumatta siitä onko kyseessä mies, nainen, ystävä vai kadunmies. Ystävyys vain usein lopahtaa kun rakkaus tulee mukaan, ja jos rakkaus päättyy ei ole enää ystävyyttäkään. Ainakin näin kävi omalta osaltani. Yritin oman erityiseni kanssa asiasta neuvotella, mutta hän oli hyvin ehdoton, ettei halua enää olla minkäänlaisissa tekemisissä kanssani. Mutta siis ymmärrän hyvin tuskaasi, jos olet vielä pystynyt jatkamaan ystävyyttä näiden henkilöiden kanssa oltuanne välillä jotain muutakin. Joudut olemaan sivustakatsojana, kun sinun pitäisi itse olla osallisena. Yrittää olla ystävä, kun mieli menee omia polkujaan. Joudut vain katsomaan, kun haluaisit koskea.. Tämä kaikki on niin tuttua. Mutta mitään yksioikoista vastausta ei varmasti ole siihen, että miksi näin käy. Varmasti jossakin on henkilö, joka tuntee myös samoin Sinua kohtaan, älä menetä toivoasi.
Ylös
marianna Vastaa55 / 339 
11.11.2009, 18:18
Viestiä on muokattu
Arctic Cat, mä oon kans ollut rakastunut heteroystävääni. Voin vaan kuvitella, miten raskaalta sen on täytynyt tuntua katsoa vierestä, kun ystäväsi on mennyt toisen kanssa naimisiin. Mun rakastettuni oli sinkku, mutta sillä oli kovasti vientiä miesten taholta, milloin mitäkin epämääräistä säätöä. Hän avautui näistä jutuista usein minulle, olinhan hänelle läheinen luottoystävä, ja voi vitsit, miten mustasukkaiseksi mä oloni joskus tunsin. Ajattelin kyllä järjellä, ettei mulla ole mitään oikeutta olla mustasukkainen. Koska me kaksi emme seurustele, ja hän on sanonut, että voi olla mulle vain ystävä, tottakai hänellä on oikeus tapailla ja harrastaa seksiä kenen kanssa haluaa. Mutta en silti voinut tunteilleni mitään. Kun ystäväni sitten myöhemmin löysi miehensä, tunteeni olivat onneksi jo haalistuneet takaisin ystävyydeksi, ja saatoin olla aidosti iloinen hänen puolestaan. Ystäviä ollaan yhä edelleen.

Varmaan tosi moni lesbo/bi on jossain vaiheessa rakastunut heteronaiseen. Onhan se jo tilastollinenkin todennäköisyys, kun enemmistö naisista kuitenkin on heteroita. Ehkä tällaisissa "heräämistilanteissa" rakastuukin helposti just ystäviin, koska ystävistä tietää, millaisia he ovat ja tykkää heistä juuri siksi.

Yksipuolinen rakastuminen voi kestää yllättävän kauan, mullakin meni melkein kaksi vuotta päästä siitä yli. Mutta kyllä sä varmasti vielä joskus löydät naisen, jonka kanssa tunne on molemminpuolinen.
Ylös
absolutelygorgeous Vastaa56 / 339 
11.11.2009, 22:30
Viestiä on muokattu
...
Ylös
Pihlaja Vastaa57 / 339 
12.11.2009, 11:16 Hienoa hienoa, paljon uutta väkeä täällä!

Mulla ei ole tullut (vielä) eteen tuota, että olisin rakastunut syvästi heteroystävään. Ymmärrän, että se voi olla erityisen kipeää, kun kerran ei ole edes teoreettista toivoa. Itse ihastun enemmän tai vähemmän koko ajan naisiin, jotka tiedän lesboiksi tai biseksuaaleiksi, mutta jos kemiat ja/tai elämäntilanteet eivät vain kohtaa, niin käytännössä "toivoa" on silloin ihan yhtä vähän kuin heteroonkin ihastuessa. Viime aikoina olen oikeastaan vain nauttinut naisten kanssa kommunikoinnista ihan sellaisenaan enkä ole edes hirveästi omistanut ajatuksia tuolle toivo-asialle, mikä on tietysti helpompaa silloin kun sydän ei oikeasti vuoda verta rakastumisen tähden. Oli toivoa tai ei, niin omassa tapauksessani on varmaan jonkinlaista alitajuista itsesuojelua se, että olen nykyään vaistomaisesti alttiimpi viehättymään nimenomaan niistä naisista, jotka tiedän ei-heteroiksi, ts. en välitä edes joutua tilanteeseen, jossa ihastuisin heteroon. Vaikka tuo nyt oli tietysti vähän hölmösti sanottu, koska eihän rakastumista oikeasti voi tuolleensa säädellä. Tällä hetkellä kuitenkin luulen, että alitajuntani automaattisesti ohjaa minua potentiaalisesti menestyksekkäämpien metsästysmaiden suuntaan. Apua, tulipa taas kauhea lause, parasta päättää tämä juttu tähän! Mulla on nykyään päivä päivältä entistä vahvemmin sellainen olo, että puhun ja ajattelen niin kuin mies... Se tuntuu oikealta ololta, joka kuuluu juuri minun omaan naiseuteeni, mutta joskus jo vähän pelkään, että saan jonkun herkän naisen vahingossa kavahtamaan, vaikka oikeasti haluaisin olla naisille pelkästään äärimmäisen hyvä ja hellä. Piste tähän ja mukavaa päivänjatkoa kaikille.
Ylös
jaapu Vastaa58 / 339 
13.11.2009, 03:16 Pakko kirjoittaa. Vaikka on silmät ristissä ja aikainen herätys huomenna.
Mutta ei näytä olevan vaihtoehtoa.

Ja syy on kokonaan teidän, te ihanat naiset tällä palstalla. ;)
Minä puolestani kiitän myös teitä kaikkia, Pihlajaa ja muita.
Jokainen tarina on kuin suoraan jostain novelli kokelmasta. Siinäpä jollekin idea toteuttavaksi.

Itse olen olen melkein viisikymppinen sinkku, naisista tykkäävä ( miehiiinkin ihastunut nuorempana) ja erityisesti juuri heteronaisiin retkahtava epäonninen tapaus. ;) Ja uskaltauduin nyt kirjoittelemaan myös tähänkin ketjuun, koska huomaan, että täällä on muitakin kaltaisiani. Ja toisaalta, onko siinä sittenkään mitään eroa, koska ja missä vaiheessa olemme tajunneet olevamme sen mitä oikeasti olemme, koska lesboudessa, seksualismin sekaisessa suossa me rämmimme kaikki täällä. Vielä. Nuoremmilla luullakseni on ehkä jo helpompaa. Toivottavasti.

Suhteita minulla on ollut ajoittain aina kun olen antanut hakata päätäni seinään välillä onnistuen, välillä en.

Ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa suuri rakkauteni oli minua vanhempi, perheellinen, jumalaisen kaunis heteronainen, johon suhde kesti n. vuoden. Sitten hän ilmoitti yhtäkkiä, että hän ei itseasiassa ollutkaan lesbo. Tarinaan liittyy kaikenlaista muutakin, jotka ymmärsin myös syiksi, enemmän kuin tuo, että hän yhtäkkiä oli muuttunut minua rakastavasta naisesta vuoden aikana "ei naisista"- pitäväksi. Silti hän piti minua otteessan vuosia suhteen päättymisen jälkeen. Ja koska elättelin aina toiveita hänen suhteensa, jatkoin tuttavuutta, olin apuna jne.
Taisipa tämä ensirakkauteni pilatakin minun sitä seuraavan suhteenikin tällä kertaa nuorempaan kokemattomaan hetero naiseen (tämä oli taas ihastunut minuuun) , koska puhelimessa pyysi, että jättäisin tämän. En nyt muista syytä, miksi. Jätinkin, osaksi myös omista syistäni. No, tämä nuori nainen meni naimisiin ja sai lapsia.

Kolmas jälleen kaunis heteronainen, johon itse ihastuin ja ystävystyin ja ja yhden ihanan viikonlopun vietimmekin yhdessä, mutta hän jo sen jälkeen sanoikin, ettei ole lesbo, sittenkään. Tarinaa jatkuu hänen osaltaan: katosi, noin kymmenen vuoden päästä puhelin soi: hei, asun ulkomailla, olen mennyt naimisiin, istuin bussissa ja tajusin kuinka paljon rakastankaan sinua. Hiphei. huokaus. Vuoden päästä miehen kanssa Suomeen käymään, tavattiin, piruili, ei mukavaa. Siitä parin vuoden päästä tuli yksin, pyysi anteeksi, halusi maata kanssani, ja sanoi rakastavansa minua, mutta ei voinut jättää miestänsä. Meni kotiinsa, kertoi miehellensä minusta, mies vaati, ettei meidän välillä saanut olla enää mitään yhteydenpitoa. Se siitä.

Seuraava heteronainen ihastui ja muuttui lesboksi. ainoa lajissaan ;) Olimme yhdessä vähän vajaa vuoden, mutta koska asui ulkomailla, suhde katkesi hänen pettäessään minua sikäläisen naisen kanssa.hiphei.

Next heteronaisen kanssa suhde kesti viikonlopun. ja lopputuloksen varmasti arvaattekin. Ystävyys onneksi jatkui :)

Ja tätä rataa tässä on menty.
Aina uusiin paikkoihin, tilaisuuksiin,juhliin, kokouksiin, konfrensseihin, kursseille mentäessä tiedän, että tulen ihastumaan ja juuri naisiin, jotka taatusti eivät ole lesboja. Paitsi selittäkää, miten minun tutkani voi olla näin pielessä?
Koska olen niin 100%, ehkä sittenkin 95% varma, että he tykkäävät minusta. ;) Sillä tavalla. Ja sitten he eivät yhtäkkiä olekaan. Tai sitten minun tutkani on niin pielessä kuin vaan olla voi. Niinhän se on. Tunnen tai luulen tuntevani, sekoitan omat ihastumistunteeni heidän ystävällisyyteensä luullen sitä ihastumiseksi.
Mutta sitten taas voin aistia myös näiden naisten pelokkuuden omia tunteitaan kohtaan. Ja siihen se sitten kiville karahtaa. Koska tämä taitaa olla vähän niinkuin alkoholismi, että sinun on itse se tunnustettava itsellesi, muut eivät voi siihen vaikuttaa. Vaikka niin monesti olisin toivonut.

Huh. Saatteko selvän, hope so.
Suosikki kirjani on muuten Jeanette Wintersonin "Ihoon kirjoitettu", jonka ensimmäiset sanat ovat: Miksi rakkauden hintana on sen menetys?
suosittelen.

Nyt juuri olen toivottomasti ihastunut juuri tapaamani nuorempaan naiseen, jonka kaveruuden ottaisin enemmin vastaan kuin että olisin näin toivottoman hassahtuneesti ihastunut häneen. Voi kääääk. Koetan parhaani. En ole pystynyt suoraan puhumaan hänelle asiasta, vaikka toki hän on jo sen huomannut ja yrittääkin hieman vältellä minua. Tai sitten ei. Toisen kerran kääk. Ehkä kerään tässä rohkeutta ja kerron että, sori olen sairastunut, mutta että teen kaikkeni parantuakseni tästä.

Eipä jaksaisi näitä ihastumisia enää. Rakastuminen on sairaus. Anteeksi, siis ihastuminen on sairaus, tietenkin. Nämähän kaikki ovat olleet pikku ihastuksia. Paitsi, että toipumiseen on kulunut välillä todella kauan aikaa.

Siispä kysymys kuuluukin: missä te olette luuranneet kaikki nämä vuodet te myöhään heränneet ihanat heteronaiset, jotka tunnette olevanne lesboja !!! ;)

Kiitos ja anteeksi, jos meni asian vierestä tai sinne päinkään.
Ylös
withyou Vastaa59 / 339 
13.11.2009, 06:21 No mutta hei Ladyt, koska bile-tapaaminen jarjestetaan???
Vai meneeko ensi vuoden puolelle... ?

Terkkuja palmun alta?<)
Ylös
Muumio Vastaa60 / 339 
13.11.2009, 10:04
Viestiä on muokattu
Poistan ja muokkaan ja vempuloin kirjoitustani.
Ei viisasta, mutta käyn hurjaa keskustelua pääni sisällä siitä, kuka/mikä olen ja miten elämääni eläisin.

Lähes nelikymppisenä olen löytänyt fyysisen yhteyden naisen kanssa. Olen aviossa miehen kanssa ja meillä on kouluikäisiä lapsia. Pohdiskelin kirjoituksessani mm. huonoa omaatuntoa siitä, etten ole rakastanut naiseen, joka johdatti minut aivan uudelle seksuaalisuuden tasolle. Kuitenkin, mitä enemmän asiaa pohdin, olisin valmis jättämään mieheni ja aloittamaan elämän tuon naisen kanssa - jos hän vain haluaisi minut kumppanikseen. Rakastunut en kuitenkaan koe olevani, en ole sekaisin tai hulluna rakkaudesta, mutta haluan suojella häntä, nähdä, että hänellä on kaikki hyvin - ja haluan häntä seksuaalisesti. Voi hyvän tähden, kuinka sekavaa elämäni onkaan!!! Sori. Olen pihalla. Edelleen.
Ylös
aprikoosi Vastaa61 / 339 
13.11.2009, 19:56 Kiitos että olette olemassa ja että olen saanut jakaa kokemuksia kanssanne! En ole ollut kovin aktiivinen kirjoittaja, mutta lukija kylläkin. Teidän tarinoidenne kautta olen pystynyt jäsentämään kokemuksiani ja tunteitani.

Viime päivinä olen ymmärtänyt että kyllä minussa on se biseksuaalisuus / biemotionaalisuus ja se on osa minua. Mutta että tunteeni liittyen ystävääni ovat osittain jotain muutakin. Kaipaan turvaa ja jostain syystä se tarve seksualisoituu hänen kohdallaan. Olen tajunnut että rakastan miestäni ja että kyllä häneltäkin voin saada sitä mitä tarvitsen. Että naisen kosketus kiehtoo, mutta ei niin paljoa että lähtisin rikkomaan parisuhdetta sen takia. Tällä kertaa ei tarvitse valita toisin. Minulle riittää hyvät ystävät ja platoninen rakkaus. Tässä kohtaa. Olen niin sitoutunut parisuhteeseen jossa kaikki on ok.
Ylös
Metropole Vastaa62 / 339 
13.11.2009, 20:44 Toivoisinpa että asia olisi noin selkeä omaltakin osaltani kuin mitä aprikoosi kertoi. Tunnen omalta osaltanikin kiintymystä miestäni kohtaan, mutta se mitä jaoin naisystäväni kanssa oli täysin vertailujen ulkopuolella. Hänen kanssaan kaikki oli jotenkin niin paljon syvempää, aistikkaampaa, kiehtovampaa.. En pystyy millään saamaan samaa tunnetilaa miestäni kohtaan. En tiedä voinko saada sitä koskaan ketään toista naistakaan kohtaan. Se vain oli jotenkin niin.. ainutlaatuista, korvaamatonta.
Ylös
Sol Vastaa63 / 339 
14.11.2009, 00:03 Minäkin tunsin syvää kiintymystä ja ystävyyttä miestäni kohtaan ja siksi tuntuikin niin vaikealta etsiä sisältäni totuutta minusta... Antaa lupa tuntea ja kuunnella sitten miltä tuntuu. Ja myös uskoa sitä mitä sitten kuulin. Nyt tuntuu omalla kohdallani siltä , että suhde mieheeni oli aina perustunut pääosin ystävyyteen, vaikka aikanaan halusin häntä kyllä myös seksuaalisesti. Suhteemme oli monella tapaa hyvä ja mietinkin moneen kertaan olinko päästäni vialla kun luovuin kaikesta siitä mitä meillä oli.

Jokin oli kuitenkin ratkaisevalla tavalla toisin naisen kanssa. Alusta asti sen aavistin ja mitä enemmän sitä kohti uskaltauduin, sen syvemmin elämäni perustukset rytisivät - ja loksahtelivat kohdalleen. Koin että siirryin jotenkin epämääräisen ulkopuolisesta sivustakatsojasta yht äkkiä keskelle elämääni.

Kyse oli niiiiin paljosta muustakin kuin seksistä. Mutta kieltämättä sekin oli ihan toiselta planeetalta kuin aiemmat kokemukset miesten kanssa. Koko se skaala... Ihanan pehmeästä iholla olemisesta vaikka mihin planeettojen kiertoradoille... On ihmeellistä rakastaa ja haluta toista niin kokonaisesti, kaikella mitä minulla on, mielellä, sielulla ja keholla! En ollut ennen tuntenut sellaista. Ja sellainen ihmeellinen, virtaava tasapaino "maskuliinisen" ja "feminiinisen" välillä, kun meissä kummassakin on molempia elementtejä ja ne vaihtavat paikkaa välillämme eri tilanteissa ja hetkissä luontevasti. Ei tarvitse olla mitään rooleja. Voi olla vuoroin kumpaakin, tai yhtä aikaa molempia. Se on ollut hieno löytö.
Ylös
hesake Vastaa64 / 339 
14.11.2009, 10:10 Jaapulle kiitos kirjavinkistä!

Sol, kuvasit hyvin myös minun tunteita. Koen samoin mm. tuon virtaavan tasapainon maskuliinisen ja feminiinisen välillä.
Ylös
jaapu Vastaa65 / 339 
14.11.2009, 13:41 hesake, ole hyvä vaan !

Winterson on oikeastaan nero kuvatessaan ihastumista, rakastumista, tunteiden sekasortoa, epätoivoa. Mutta sitten kirjasta löytyy myös ihanaa tekstiä naisen vartalosta;) Monet lauseet jäävät elämään ja niihin jää kiinni. Raottavat suuria salaisuuksia nerokkaalla tavalla. Kuten myös tällä palstallakin voi lukea monia suuria oivalluksia, kaikille meille tutuista elämää suuremista kysymyksistä.

Muumio, elä lannistu. Muistele tällä hetkellä sinun aikaisempia vaikeita hetkiä elämässäsi. Olet selviytynyt niistäkin hengissä. Selviydyt myös tästäkin.
Ihastuminen ja rakastuminen tunteina valitettavasti taitavat olla vaan veteen piirrettyjä viivoja. Tai no ei sittenkään. Muumio, jos olet vain ihastunut, taidat kenties hieman vähätellä tunteitasi. Sen sijaan, jos tunnustaisit itsellesi olevasi rakastunut, olisitkin ehkä jo puolitiessä matkalla uuteen suhteeseen, tunnustaisit todeksi tunteet, jotka aiheuttavat sinulle tällä hetkellä oman sekasortoisen tilasi. Ja siinä se vaikeus onkin. Olemmeko, elämmekö, tunnustammeko? Riski on suuri. Häpeä on suuri.

Häpeästä tuleekin mieleen toinen kirjavinkki, Anja Meulenbeltin: " Häpeän aika on ohi". Löysin tämä kirjan murrosikäisenä 70-luvulla kotikaupunkini kirjastosta ja melkein salakuljetin sen ulos kirjastosta. Tai ainakin muistan ne hirmuiset häpeän tunteet, kun lainasin sen kirjan. huh. Tämä kirja kertoo perheellisten heteronaisten suhteesta, aivan mielettömän ihanin sanakääntein. Omaelämänkerronnallinen kertomus nuoresta naisesta. Feminististä tekstiä löytyy hieman myös ( mutta ainahan voi hieman hypähdellä parhaimmimpiin paikkoihin.) Hassua, googletin Anjan ja nyt ensimmäistä kertaa näin hänen kuvansa wikipediassa. ;) kuvittelin häntä tummaksi.

Jos saisin valita olisinko hetero ja lesbo, ehdottomasti haluaisin olla hetero. Elämä olisi helpompaa, eikö? niin kuin se monella teillä on mennyt. tykkään susta, tykkäätkö musta, mennäänkö yhteen, pidetäänkö kädestä, pusutellaanko nyt ja heti, tehdäänkö lapsia? Kaikki tämä helppoa. Nyt: olenko, onkohan se, voinkohan, uskallankohan, mitä se sanoo, hylkääkö, inhottaako sitä, hylkääkö se kokonaan, vältteleekö, olenko sairas, hävettää, unettomat yöt, huono nainen, epäkelpo, huono äiti, hävettää vielä enemmän, hylkääkö omaiset, mitä sanoo kaverit, hui sain sähköiskun... mitä tämä on?


Minuun ovat myös ihastuneet muutamat miehet, ja olen ihastuneet miehiin, mutta seurustelusuhdetta en ole voinut koskaan aloittaa, koska tiesin ja tiedän, että seuraavassa hetkessä voin ihastua naiseen. Ja se on ollut mielestäni niiden kivojen miesten pettämistä. Kaikki tai ei mitään. Seurauksena olen siis elänyt yksin. Ilman peiteohjelmaa. No, eipä ole minua onnistanut myös naistenkaan kanssa. Koska olen se mikä olen. Ja toiminut niin kuin olen. Kohtalon suomaan heittäytynyt. Tiedättehän, ei koskaan voi tietää kuka tulee kulman takaa jne. Välillä myös ihan aktiivisesti myös lesbojen joukossakin. Mutta jostain syystä tunnen olevani hieman arka. Pelisäännöt ovat niin kovia. Mutta lyhytaikaisia onnistumisiakin on ollut. Muistelen ;). Nyt jo tosin hieman lannistunut, erakoitunutkin, koetan vältellä ihastumisia, mutta kyllä ne aina vaan sitten iskevätkin. Ei voi välttyä niiltä.
Ehkä tuossa voisi teillekin, naiset, olla apua. Moneenko naiseen olette oikeasti olette ihastuneet? Naisihastumismittari käyttöön. ;) tunnemittari. vrt. mies ja nainen.

Mutta siis Muumio, jolle halusin alun perin kirjoittaa tässä. Ole huoletta. Sinä selviät. Toivottavasti sinulta löytyy myös virtuaalimaailman ulkopuolella ihmisiä, joiden kanssa voi spekuloida asioita.

Itselläni on onneksi ollut usein miten homoystäviä , mutta myös heterokavereita, joiden kanssa olen voinut selvitellä asioita, joita ei ole voinut selvitellä asianomaisen henkilön kanssa. Tässä on on aina niin paljon sellaista, joita ei tiedä, ei voi aavistaa, luulee, arvailee usein väärin tai sitten joskus onneksi oikein. Mutta yksin näiden sekavien tunteiden kanssa on vaikeata matkata.

Toisaalta siksihän tämäkin palsta, ketju on niin ylivoimaisen suosittu tässä naisten keskustelusivulla. Koska meitä, teitä on moneksi.
Muuten, suosittelisin ketjun aloittajalle hengenpelastusmitalia !

ps. Muumio. Kirjoitit: Rakastunut en kuitenkaan koe olevani, en ole sekaisin tai hulluna rakkaudesta, mutta haluan suojella häntä, nähdä, että hänellä on kaikki hyvin - ja haluan häntä seksuaalisesti.

Kun minä olen rakastunut palavasti, en haluakaan mitään muuta kuin suojella häntä, nähdä, että hänellä on kaikki hyvin- ja haluan häntä seksuaalisesti. ;)
sitä se minusta rakastuminen ja erikoisesti rakastaminen on.
Ylös
Arctic Cat Vastaa66 / 339 
14.11.2009, 18:55 Hei vaan kaikille ja kiitos kommenteista ja tuestanne! On ihmeellistä, miten tuntemattomien kokemukset ja sanat voivatkaan lohduttaa tai auttaa. Kiitos siitä!

Omalta kohdaltani mennyt viikko on ollut täynnä oman minääni kohdistunutta pohdintaa. Minulla on nimittäin ns "avautumiseni" jälkeen tällä palstalla, ollut hyvin aikaa miettiä asioita ihan rauhassa ja olen palannut mietteissäni menneisyyteen ja sitä kautta aina nuoruuteen asti. Se on kummaa, että kun antaa mielelleen aikaa, niin alkaa muistaa asioita tai tapahtumia, jotka on joskus työntänyt sinne "romukoppaan" joko sellaisena hölynpölynä tai muuten vain nuoren itsensä etsiskelemisen kokeiluina tai ajatuksina. Mutta ehkäpä onkin niin, että nuo tapaukset ovatkin olleet alkusoittoa sille, mitä tällä hetkellä(kin) vielä käyn läpi.

Ensinnäkin, en koskaan ollut suuremmin ihastunut tai rakastunut poikiin yläasteikäisenä. Muistan sen ihmetyttäneen itseänikin, kun kaikilla muilla niitä tuntui olevan sitäkin enemmän. No, aikaa myöten kyllä sitten ihastuin minäkin, mutta samaan aikaan, minua kiinnosti kovasti erään ystäväni mahdollinen seurustelu naisen kanssa, hänkin tuttujani.. Itse en ollut kyllä kiinnostunut tästä ystävästäni mitenkään seksuaalisesti, mutta se nainen-nainen-akseli kyllä kiinnosti.. Muistan kuinka aina yritin häneltä hienovaraisesti tiedustella tilanteesta ja, kun näin heidät yhdessä, niin yritin saada "todisteita" siitä, että siinä olisi ollut enemmästäkin kysymys kuin ystävyydestä. Olin todella utelias, mutta uskon edelleen, että siinä kiinnosti ASIA ei ihmiset. Tai siis tottakai ihmisetkin, mutta ei sillä tavalla. Toiseksi, mietin omaa olemustani tuon ikäisenä ja olin kyllä mielestäni varsin poikamainen. Tykkäsin poikien leikeistä ja pääsin monesti pelaamaankin heidän kanssaan jalkapalloa tai jääkiekkoa yms. Nykyäänkin myönnän itseni hieman poikamaiseksi mieleltäni ja pukeudunkin mieluummin poikamaisesti kuin että laittaisin jonkun hamehomman päälleni. Kuitenkin uskon, ettei kukaan minua katsoessaan ajattele, että onpa miesmäinen nainen. ;)

Suurin juttu kuitenkin, tämän mietiskelyn keskellä, oli se, kun muistin, että tuolta nuoruuden ajalta on myös jonkinlainen omakohtainen kokemus naisen tai no, tytön, kanssa! Tarkoitan nyt sitä, että homma meni pidemmälle kuin pelkästään suudelmien vaihtamiseen. Tämä tapahtui erään ystäväni ollessa yökylässä meillä. Tämä on tietenkin voinut olla ja varmaan onkin ollut sitä nuorten kokeilemista, mutta toisaalta, mistä senkään tietää. Joka tapauksessa, minusta nyt tuntuu, että merkit tähän ei-heteroon puoleen on ollut jo nuoruudessani esillä! Yllättävää vaan, että tuokin kokemus on työnnetty sinne muistojen romukoppaan ja sen enempää sitä ajattelematta, unohdettu moneksi vuodeksi..

No näiden juttujen jälkeen todellakin ihastuin ja rakastuin miehiin. Olin oikeinkin rakastunut pariin otteeseen. Silloin ei mielen vieressäkään käynyt se, ettenkö olisi ihan kunnon hetero! Olin oikein tyytyväinen elämääni ja se tuntuikin menevän siihen suuntaan, että tulisi ne häät, lapset ja talo.. Mutta niin ei ollut tarkoitettu, koska nämäkin suhteet kuihtuivat kokoon. Ehkä syy tähän oli minussa, vaikka en sitä tuolloin tajunnutkaan. Näin jälkikäteen nimittäin tulee mieleen, että en ehkä oikeastaan koskaan ole tuntenut, että miehen kanssa saan sen, mitä kaipaan.. Viimeisimmästä suhteesta mieheen on nyt monta vuotta aikaa ja tuon suhteen päättymisen jälkeen tapahtui tämä ihastuminen/rakastuminen parhaimpaan ystävääni.

Olen paljon miettinyt myös tätä kuviota ja uskon, että siihen, että rakastuin ystävääni, liittyy juuri tuo tunne, että tietää kuka se toinen on. Toisen tuntee melkein yhtä hyvin kuin itsensä(?)? Ja tässä tapauksessa tuo ystäväni oli todella ihana ja lohduttava ja auttoi AINA tarvittaessa, kun parisuhteeni päättyi. Ehkä aluksi jopa sotkin tunteitani tai ehkä olin silloin vastaanottavaisempi kuin normaalisti..? Jotenkin avoimempi.. Ja kun tuota tilannetta näin jälkikäteen olen pohtinut, niin uskon kyllä että todellakin rakastuin häneen. Sitä vahvistanee myös se, että ihastuin häneen uudelleen muutettuani takaisin.. Tuskin olisi näin käynyt, jos homma olisi ollut jotain muuta?

Kun nyt sitten mietin sitä, että millainen suhde minulla on miehiin nyt, niin tunnen, että voisin varmasti ihastua johonkuhun, mutta en myöskään voi sulkea pois ajatusta siitä, että nainen olisi se oikea minulle. On ollut toisaalta mielenkiintoista tuo, että kun nyt olen antanut itselleni SEN luvan, että naista voi ajatella siinä(kin) mielessä, niin myöskin minä olen huomannut, miten eroottisia unia tai fantasioita mieleni tuottaakaan.. ;) Toisaalta kun ajattelen, niin jotenkin tuntuu, että miehet ovat minulle tällä hetkellä enemmänkin kavereita enkä muuta haluaisikaan.. Nainen puolestaan... Tuskin tarvii ääneen sitä edes sanoa... :)

Tässä siis edelleen kamppailen oman minäni kanssa. Olisi varmaan hyvä saada puhua tästä oikeasti jollekin ystävälle, mutta en uskalla. Pelkään että kadotan sen ystävyyden, että he katsovat minua kuin jotain outoa.. Toisaalta jos niin kävisi, niin olisivatko he sitten niitä Oikeita Ystäviä? Olen myös miettinyt, että jos, entä jos kertoisin tälle Ystävälleni (johon silloin rakastuin), niin ymmärtäisikö hän.. Nykyään vaan on niin, että vaikka ollaankin ystäviä ja ihan läheisiäkin sellaisia, niin emme ole niin paljon tekemisissä kuin ennen. Emmekä myöskään ole puhuneet välillämme tapahtuneesta sen jälkeen, joten tuntuu ettei ehkä sittenkään hänelle.. Joku toinen ystävä ehkä, mutta hyväksyisikö he minut sitten edelleen? Alkaisivatko sitten käyttäytyä kuin minä yrittäisin iskeä heitä? Toisaalta elämä on lyhyt ja meillä on vain tämä yksi elämä. Sen myös tajusin jotenkin konkreettisesti, että pitäisi elää elämänsä niinkuin haluaa eikä niinkuin muut haluaa, kun eräs hyvä ystäväni menehtyi yllättäen. Vanhemmistani tai sisaruksistani tuskin olisi kuulemaan totuutta.. No ehkä vielä pähkäilen minuuttani ihan isseksein jonkun aikaa..

Tulipa taas pitkää tekstiä! Pitää yrittää jatkossa olla vähän vähäsanaisempi.. Kiitos kuitenkin olemassaolostanne!

Komppaan kyllä sitä mitalia tämän palstan aloittajalle! On hyvä, että on tälllainen "purkupaikka", kun tuntuu ettei muuta ole! Kiitos!
Ylös
Amanda Vastaa67 / 339 
14.11.2009, 20:05 Arctic Cat, ymmärrän tarpeesi saada kertoa jollekin.

Minä kerroin ystävälleni, jonka olin tuntenut (kymmeniä) vuosia, millainen suhteeni oikeasti oli Naiseen, jonka hänkin oli tavannut ystävänäni. Aloitin jutun sanomalla, että nyt kerron sellaista, että voi olla ettet halua enää ikinä nähdä minua. Kun olin saanut vuolaan rakkauskertomukseni loppuun, tämä ystäväni halasi minua lämpimästi, ja sanoi ettei tuo nyt ole mikään hylkäämisen aihe. Mielestäni ystävyytemme vain syveni tämän tunnustuksen jälkeen. Hän ei ole koskaan katsonut minua "kieroon" tai luullut, että minulla olisi tunteita häntäkin kohtaan.
Ylös
hesake Vastaa68 / 339 
14.11.2009, 20:13 Olen miettinyt viimeisimpien kirjoitusten perusteella sitä että voisinko vielä, minä, rakastua mieheen. Ja vastaus on todellakin , en. Olen käynyt pitkän tien ja varmistunut vähitellen että voin ihastua luonteeseen, oli nainen tai mies, mutta rakastua mieheen ... vastaus on ei. Romanttisesti ja seksuaalisesti vain nainen herättää kiinnostukseni ja mies jää kaveriasteelle. Jos määrittelisin itseni tarkemmin niiin olen siis täysin vain naisista kiinnostunut eli lesbo. Olisi tietysti helpompaa todeta olevansa hetero mutta jotta saan ja voin elää omannäköistä elämää, vihdoinkin, niin aina se vaatii jotain uhrauksia, kipeitäkin. Mutta valinnat olen tehnyt minä itse.
Ylös
Muumio Vastaa69 / 339 
15.11.2009, 12:29 Kiitos Jaapu.
Niinhän se on, osut varmasti aivan naulankantaan lauseessasi: "Sen sijaan, jos tunnustaisit itsellesi olevasi rakastunut, olisitkin ehkä jo puolitiessä matkalla uuteen suhteeseen, tunnustaisit todeksi tunteet, jotka aiheuttavat sinulle tällä hetkellä oman sekasortoisen tilasi. Ja siinä se vaikeus onkin. Olemmeko, elämmekö, tunnustammeko? Riski on suuri. Häpeä on suuri."
Tästä juuri on kysymys. Tuttavapiiriini on kuulunut aina monen sortin kulkijaa, osa sellaisiakin, joita useimmat kaltaiseni keskiluokkaiset, korkeasti koulutetut ihmiset eivät kavereikseen kehtaisi tunnustaa, ja silti minä jollakin tasolla pelkään tunnustaa olevani mediaanista poikkeava, enkä oikeastaan edes kykene myöntämään, että minulla todellakin on seksisuhde toisen naisen kanssa!

Tämä on sinällään kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen henkilökohtainen prosessi: tuttaviini on myös kuulunut aiemminkin jokunen biseksuaali ja lesbo. Yksi heistä kertoi avoimesti olevansa ihastunut minuun, mutta hän ei herättänyt minussa edes uteliaisuutta. Mikä sitten on se, mikä laukaisi tämän hetkisen kiinnostukseni? Ihminen, jonka kanssa vain yksinkertaisesti asiat osuvat kohdilleen? Ei voi ymmärtää, eikä tietää. Niin tai näin, tässä ihmettellään ja katsotaan miten asiat etenevät. Seksisuhdetta pidemmälle tuskin päädymme. Jollakin tavalla luulen tai ehkä pikemminkin toivon, että ystävyytemme säilyy, seuraa tästä mitä tahansa.
Ylös
toiveikas1972 Vastaa70 / 339 
15.11.2009, 14:15 Hassua, maanantaina kirjoitin tänne ja tiistaina aloin tutustua naiseen, jonka kanssa vaan tuntuu niin hirmuisen mukavalta ja oikealta kaikki. Kumpikin on vähän ihmeissään, että voiko näin ihanaa ollakaan :) On käyny monta kertaa mielessä, että "jos olisin tienny miltä voi tuntua, en ehkä olis odottanu niin kauan". Toisaalta asiat vaatii aikansa ja hyvä, että nyt on näin. Tuntuu hyvältä olla mä ja elämä maistuu. Antakaa itsellenne anteeksi menneet virheenne ja hyväksykää itsenne juuri sellaisina kuin olette :)

PS. Mitali ehdottomasti aloittajalle ja maljan kohotus ihan meille jokaiselle
Ylös
marianna Vastaa71 / 339 
15.11.2009, 18:10
Viestiä on muokattu
Ystäville kertomisesta: Muistan kun aikoinaan kerroin ensimmäisen kerran lesboudestani ystävälle ja sitten pähkäilin, että mitä jos muut ystäväni alkavat karttaa minua, jos kerron. Ystäväni sanoi näin: "Jos joku sut sen takia hylkää, että oot lesbo, silloin se ei ole koskaan ollutkaan sun todellinen ystävä." Minusta se oli älyttömän hyvin sanottu.

En mäkään ole tullut kaapista läheskään kaikille ihmisille, joiden kanssa olen ollut enemmän tekemisissä. Kuitenkin mulle on aina ollut tärkeää, että elämässäni on myös ihmisiä, jotka tietävät, joiden seurassa voi olla oma itsensä, ei tarvitse esittää muuta. Suosittelen teillekin. Mulla olis varmaan jo pää hajonnut, jos ei olisi ollut ketään ystävää, jolle kertoa rakastumisesta naiseen, naisen aiheuttamasta sydänsurusta ym.
Ylös
Sol Vastaa72 / 339 
17.11.2009, 01:35 Toiveikas: kuulostaa ihanalta, pidetään peukkua =)!! Toihan on ihan parasta...

Arctic cat:
Kuulosti kovasti tutulta tuo taaksepäin katselu ja asioiden näkeminen uudessa valossa. Kun itse aloin käsitellä heränneitä tunteitani naista kohtaan, tuntui ensin, että koko menneisyyteni lapsuudesta ja nuoruudesta asti piti jotenkin käydä läpi uudelleen. Ja näin monia kohtia, joissa tämä suuntautumiseni oli havaittavissa, vaikken koskaan silloin tullut asiaa ajatelleeksi. Tai sitten en vain kerta kaikkiaan pitänyt sitä vaihtoehtona, joten alitajuntani dumppasi moiset tunteet näkymättömiin ennenkuin ehdin edes saada niistä tiedon... Kuitenkin nyt jälkeenpäin näkökulmasta "olenkin ehkä lesbo", näytti että tuolloin ja silloin ja tuolloinkin olin ihan ihastunut siihen ja siihen, MITEN mä en sitä silloin tajunnut!?? Kävin pienoista kriisiäkin läpi siitä aiheesta, että olisko mun pitänyt tai olisinko voinut ymmärtää jotenkin aiemmin ja mitä se olisi ehkä muuttanut. Kunnes tajusin sen olevan täysin turhaa: kohtasin tämän puolen itsestäni kun olin sen valmis kohtaamaan. Aikaisemmin en syystä tai toisesta ollut. Näillä mennään. Mutta mielenkiintoista on ollut katsoa taaksepäin ja ikäänkuin muodostaa minäkuvaansa uudelleen sieltä lapsuuden ajoista saakka.


Ja mullakin on se kokemus, ettei yksikään ystävä ole tämän asian takia hylännyt, todellakaan. Vastaanotto on aina ollut parempaa kuin hyvää. Mutta varsinkin aluksi kertominen kelle vain oli kyllä tuskallista ja pelottavaa, syystä tai toisesta, aina, vaikka olisi ollut kyseessä hyvä ystävä, josta TIESIN jo valmiiksi, että hän hyväksyy. Olenkin miettinyt mikä asiasta tekee niin pelottavan. Se kai on vaan niin herkkä ja tärkeä ja kokonaisvaltainen asia, jonka itsestään toiselle paljastaa ja kun sellaiseen liittyy torjutuksi ja hylätyksi tulemisen pelko niin...

Mutta kokemukseni on myös, että mitä enemmän tulee sinuiksi itsensä kanssa, mitä varmempi on asiastaan niinsanotusti, niin tilanne helpottuu ja asian ilmaiseekin jo ihan toisella tavalla. Se ei enää ole "pelottava tunnustus" , vaan muuttuu positiiviseksi, hyväksi asiaksi, jonka löytymisestä voi olla onnellinen ja kiitollinen. Siis omassa mielessä muuttuu sellaiseksi, jolloin sen myös uskaltaa esittää toiselle sellaisena ja toisen on myös helpompi ottaa se vastaan sellaisena.
Ylös
jaapu Vastaa73 / 339 
18.11.2009, 00:34 Sol: Kävin pienoista kriisiäkin läpi siitä aiheesta, että olisko mun pitänyt tai olisinko voinut ymmärtää jotenkin aiemmin ja mitä se olisi ehkä muuttanut. Kunnes tajusin sen olevan täysin turhaa: kohtasin tämän puolen itsestäni kun olin sen valmis kohtaamaan.

Tämä on kyllä musta melkein tärkeimpiä asioita huomata ja hyväksyä tässä heräämisessä ja itsensä löytämisessä. Ja kait muutenkin elämässä. Mitään ei voi kiirehtiä, ei aikaa eikä itseään. Vaikkakin joskus niin toivoisi.

Itse joskus sanoin mun ekalle suurelle raukkaudelleni, (hänelle, josta tulikin takaisin hetero suhteemme jälkeen) että tulen sitten hoivaamaan sinua, kun olet 70-v. Ja ehkä niin käykin. Tätä menoa. Olisin aivan onnellinen siitäkin mahdollisuudesta. Parempi myöhään ja edes hetkisen, kun ei milloinkaan.

Ihanaa Toiveikas1972!! Joku tuolla ketjun alussa juuri kaipailikin onnellisten loppujen kirjoittajia ja olen kyllä samaa mieltä. Tälläiset tositarinat antaa uskomattoman paljon toivoa myös meille muille ! ja mikä tärkeintä: unelmia !

Mutta miten te selviätte arjesta, varsinkin te joilla on perhettä, ja jotka ette voi vielä syystä tai toisesta tehdä isoja muutoksia elämässänne ? En ole varma, oletteko jo käsitelleet aihetta: elämäni pelastusrenkaat !! ;)

Paljastakaapa ne kaikista ihanimmat laulut, joita kuunnellessanne saatte lohtua tai jonka avulla voi hieman unelmoida vaikkapa jostain saavuttamattomasta ihanaisesta naisesta? TAi sitten elokuvat ?? Ja kirjat ?? Runot ?

Minulle käy usein elokuvien ja kirjojen kanssa, niin että asettaudun miesroolien paikalle ja kuvittelen itseni hoivaamassa kaunista naisnäyttelijätärtä. ( esim. Hiljaiset sillat, Ylpeys ja ennakkoluulo)

Romaaneista ihan nuorena teki säväyksen Anne Brönten Wildfell Hallin asukas. oi pojat !! ;) kutkutkutkuttavaa.

Ilona Korhosen sanoittama ja säveltämä
kappale Seppo on myös suosikkejani... Sepon paikalle vaan oman kullan nimi. ;)

Minä rakastan sinua Seppo.
Aina hamaan hautaani asti.
Ja jos oksan reikiä elämän puu,
tiellemme heittelee.
Niin ne paikataan, niin ne paikataan,
kitillä kärsimysten.

Minä rakastan sinua Seppo.
Aina hamaan hautaani asti.
Ja jos onni meitä näin odotuttaa,
rinteellä jyrkänteen.
Niin me liidetään, niin me liidetään,
siivillä unelmien.

Minä rakastan sinua Seppo.
Aina hamaan hautaani asti.
Ja jos rauha meille karjahtaa,
ääriltä maailmojen.
Niin me lainataan, niin me lainataan,
rahat mun veljeltä.

Minä rakastan sinua Seppo.
Vaikka elämä erottaa meidät.
Niin me kuoleman koululla kohdataan,
toisemme uudestaan.
Ja me nauretaan, ja me lauletaan,
kaikki mikä juhlimatta jäi.

Minä rakastan sinua aina,
niin paljon, oi Seppo.

Tässä laulussa varsinkin tuossa viimeisessä säkeistössä voi olla lohtua niille, joiden elämässä kaikki ei menekään niin kun unelmoi.
Annoin tämän laulun rakkaudelle, jonka tiesin katoavan elämästäni ulkomaille avioliiton syövereihin, enkä luultavasti tule koskaan enää näkemään häntä. On loh
Ylös
absolutelygorgeous Vastaa74 / 339 
20.11.2009, 08:33
Viestiä on muokattu
...
Ylös
hesake Vastaa75 / 339 
21.11.2009, 09:58 Metropole, mitä sinulle tänään kuuluu? Kirjoitathan...

Absolutelygorgeous; kenen biisi tämä viimeinen suomenkielinen on?, thanks!
Ylös
absolutelygorgeous Vastaa76 / 339 
21.11.2009, 14:56 Tämä suomenkielinen biisi on nimeltään Tuulilasin nurkkaan ja se on alunperin Teleksin biisi. Toisen version siitä on tehnyt Kristiina Brask.
Ylös
hesake Vastaa77 / 339 
22.11.2009, 10:00 Kiitos vastauksesta. En ole kuunnellut Braskin musaa, mutta nyt kiinnostaa. Herkkää sanoitusta.
Ylös
Metropole Vastaa78 / 339 
23.11.2009, 22:11 Moikka hesake (ja muut). Kiitos kysymästä. Ihan hajallahan tässä edelleenkin ollaan :( Tämä naiseni josta aiemmin kerroin, teki itselleni erityisen ikävän asian, jonka johdosta nyt tiedän varmuudella ettemme ikinä voi enää palata yhteen. Ajatus tästä masentaa ja itkettää, enkä vain pääse yli tunteistani, joita häntä kohtaan yhä tunnen, mutta jotka ovat täysin hukkaan heitettyjä. Pitäisi yrittää saada ajatukset kanavoitua jonnekin ihan muualle, mutta se vaan on niin kovin vaikeeta. Tuntuu, että olo on ihan turta, arvoton ja lyöty... Mutta ehkä tämä tästä jonain päivänä vielä, vaikka kovin kaukaiselta se nyt tuntuu..
Ylös
Amanda Vastaa79 / 339 
23.11.2009, 22:36 ((Haleja)) ja empatiaa sinulle Metropole.

Kertomuksesi on kuin suoraan minun elämästäni. Rankkaa oli pitkään. Ensin oli kipu, rakkaus ja kaipaus. Sen jälkeen tuli kipu, viha ja kaipaus. Vieläkin on toisinaan, jo aikojen kuluttua, rikkinäinen olo, mutta jollain lailla rikkaampi ja toivottavasti elämänviisaampi. Tiedän, ettei tämä lohduta sinua paljoakaan juuri nyt, mutta halusin sen kuitenkin kertoa. Koska meitä samoin kokeneita on niin paljon, se antaa uskoa siihen, että kokemuksemme ei ollut ainutlaatuinen kuin meille itsellemme. Siis voimme löytää uuden ihmisen, jonka kanssa kaikki sujuu paremmin.
Ylös
jaapu Vastaa80 / 339 
23.11.2009, 22:43 Metropole !!!

Olet jo oikeilla jäljillä siinä, että sinun olisi saatava muuta ajateltavaa.
Ja kyllä sinä saatkin, tähän sinun on vain luotettava. Valitettavasti siihen menee hieman kauemmin aikaa kuin mitä nyt on kulunut, ennen kuin olet kokonaan tervehtynyt rakkauden menettämisen tuskasta. Mutta kuten jo tiedätkin, se menee ohi.
Laiha lohdutus.

Mutta minun puolestani sinä voisit kirjoittaa tänne vaikka joka päivä ja jakaa tunteitasi, ettet jäisi yksin. Kuinka sinulla olikaan tämä maallinen tukiverkosto rakentunut ??

Tärkeintä olisi, että tiedät ja tiedostat, ettet ole yksin omien tunteittesi kanssa.
Me naiset täällä laaksossa jakavat tuskasi, koska tiedämme taatusti, mistä on kyse.
Lue, kuuntele, laula, maalaa, kuntoile, juokse... heti kun saat voimia ja tilaisuuden siihen.
Anna tilaa jollekin, jonka kautta voisit purkaa suruasi.


Voimia ja valoa sinulle marraskuun pimeyteen !!!
Ylös
Metropole Vastaa81 / 339 
24.11.2009, 10:16 Kiitos teille rakkaat ihmiset sympatiasta :) Jotenkin jaksaa taas vähän matkaa eteenpäin kun tietää että joku jossain välittää. Jotenkin tämä suhde naiseni kanssa (joka siis oli ensimmäiseni) oli kaikin puolin raadollisempaa kuin kenenkään miehen kanssa ikinä. Nyt tämä hänen viimeisin vetonsakin oli sellainen, että tuskin kukaan mies olisi moiseen ryhtynyt. Mutta jokainen kokemus elämässä opettaa ja kasvattaa ihmisenä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ei välttämättä pidäkään. Monesti on tullut ajateltua kyseisestä henkilöstä, että olisi niin paljon helmpompaa elämä nyt, kun en ikinä olisi häneen tutustunut. Kaikella on kuitenkin loppupeleissä tarkoituksensa ja hänen kanssaan vietty aika kun oli vaan... parasta ikinä... [syvä huokaus....]
Ylös
Arctic Cat Vastaa82 / 339 
24.11.2009, 19:58 Kiitos te kaikki ihanat täällä! Mitä tekisinkään ilman teitä! :)

Ajattelin tässä, että raapustan muutaman rivin tänne jäsennelläkseni jälleen fiiliksiäni. Olen siis tässä jonkinaikaa pähkäillyt itsekseni elämääni ja miettinyt, että pitäisi ehkä uskaltautua kertomaan tuntemuksistani ihan oikeasti jollekin ystävälle. Kävin läpi ystäväpiiriäni miettien, että kuka voisi olla se kenelle "paljastan" itseni ja olenkin nyt päättänyt, että kun aika on kohdillaan ja tähdet oikeissa asennoissa, niin tämä "uhri" saa kuulla elämänsä uutisen. Emme kylläkään valitettavasti kovin usein tapaa, mutta hän on yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni eikä välimatkat tai muut sellaiset ole vaikuttaneet koskaan mitenkään ystävyyteemme. Katsotaan..

No sitten siihen asiaan mikä nyt päätä pakottaa.. Päätin nimittäin antaa itselleni paussin ja vetää hiukan henkeä näistä pähkäilyistä, ainakin siihen asti, että olisin ehtinyt rauhoittua ja kenties ehtinyt jutella ystävälleni tilanteestani. Mutta sitten JYSÄHTI! Kai voi sanoa, että tämä viimeisin kohtaaminen sekoitti nämä ajatukset.. Olen nimittäin tavannut kauniin ja niin ihanan herkän, naisen.. Olen kyllä tuntenut tämän naisen aiemminkin, mutta vasta ihan muutamia kuukausia. Emme kuitenkaan ole olleet tekemissä juuri ollenkaan ennenkuin vasta ihan viime aikoina eikä nytkään kovin paljon. Emme siis tunne toisiamme vielä mitenkään hyvin. Kuitenkin tässä eräänä päivänä, päädyimme juttelemaan hvyinkin tiiviisti elämästä noin yleensä (ei mitään minun pohdinnoistani vaan lähinnä hänen elämästään) ja vaikka tuli esiin se, että hänellä on sitoumuksia elämässään, niin tajusin sillä hetkellä, että nyt minua viedään! Huomaan, että hän on nykyään ajatuksissani tosi usein ja hänen ajattelemisensa saa hymyn huulilleni. Unelmoin, haaveilen.. Perhoset lentelevät vatsassani ja sydän heittelee voltteja, kun ajattelenki seuraavia kohtaamisia, joiden tiedän tulevan. Järkevä minäni hokee, että parhaimmillaankin meistä voisi tulla "vain" hyviä ystäviä, tuskin mitään muuta, sillä en todellakaan usko hänen olevan kallellaan mihinkään suuntaan.. Mutta ihminen on (lue: minä olen) idiootti, sillä tieto siitä ei kuitenkaan estä toivomasta.. ja toisaalta pelkäämästä, että mitään toivoa ei olekaan.. Kai metsästän jälleen sydänsurja.. Mutta minkäs teen? Ihastunut mikä ihastunut..Tänään olin huomaavinani, että hän vältteli minua, mikä ei ollenkaan ole hänen tapaistaan ollut. Arvaakohan hän ajatukseni? Katuuko hän keskusteluamme? Vai oliko syy ihan joku muu eikä ollenkaan minuun liittyvä? Kai olisi parasta vain antaa olla. Antaa hänen olla. Helpommin sanottu kuin tehty..
Ylös
sawaku Vastaa83 / 339 
25.11.2009, 09:58
Viestiä on muokattu
Hei taas, Paljon on tullut uutta viime käyntini jälkeen..

Jaapu, kyselit kuinka me perheelliset jaksamme tätä kaikkea ja omalta kohdaltani voin vain sanoa että minä ainakin hyvin huonosti. Minun pelastukseni ovat yksinäiset hetket jolloin voin olla ihan omassa maailmassani, ei varmaan kovin tervettä pidemmän päälle..;D Tai lasten kanssa niin että mies ei ole kotona. Kovaa vauhtia lähestyy se hetki kun tämän on aika loppua, rohkeudestahan se vain on kiinni.

Ihana muuten , Jaapu, toi sun tarinas.. Sai mut hymyilemään vaikka se ei niin onnellinen ollutkaan..sorry. Minä myös olen ihan mahdoton ihastumaan, mutta valitettavasti aina johonkin saavuttamattomaan. Tai liekkö se kuitenkin onni, koska tilanne juuri nyt ei olisi hyvä minkäänlaiselle suhteelle. Joskus mietin että onko elämäni vain niin tylsää että ihastun kaikkiin joiden kanssa olen jollainlailla tekemisissä, mutta onneksi näin ei taida kuitenkaan olla. Taidan vain olla tekemisissä niin ihanien ihmisten kanssa..;)

Olen pohtinut paljon myös aihetta, millainen lesbo olen. Eli kun luin teidän kirjoituksianne siitä kuinka samaistutte miehiin ja tunnette hoivaamisen tarvetta, ajattelin jo että onko minussa jotain vikaa kun en koe ollenkaan samalla tavalla. Mutta tulin siihen tulokseen että täytyy olla myös niitä joita hoivataan.. Monessa asiassa olen huomannut olevani kotona se mies, mutta ajatusmaailmani on kyllä täysin naisellisen monimutkainen ja kiero. Ja, osittain tietysti omasta epävarmuudestani johtuen, kaipaan kumppania joka olisi se ns. hallitsevampi osapuoli. En tosin suoranaista pää silitystä kaipaa..

Nyt on kyllä minun kirjoituskiintiöni täynnä yhdelle kertaa. Tämä käyttämäni kaksisormijärjestelmä ei ole kaikista nopein.. Hyvää..hmm..talven jatkoa kaikille!
Ylös
jaapu Vastaa84 / 339 
25.11.2009, 11:59 sawaku, ei mitään anteeksi pyytelyä tarinaani kohtaan ;)
Näin jälkeenpäin ajateltuna elämäni on huom! tähän saakka on kyllä yhtä tragikomediaa. Ja varsinkin kun niputan ne noin yhteen. En minäkään voi olla itse hymyilemättä ajatellessani kaikkea tätä itselleni tapahtunutta. No, siis nyt. Sillä surun ja tuskan kyyneleitä on kyllä omaan elämäni mahtunut, vihan ja raivon tunteista puhumattakaan. Mutta minut on pelastanut terapia ja ystävät. Terapia on mielestäni sellainen asia, että se pitäisi olla jokaisen ihmisen oikeus. En oikeastaan tiedäkään, miten ihmiset selviävät hengissä elämästä ilman terapiaa ;)

Vakavia asioita on aina pikkasen helpomapaa tarkastella jälkeenpäin. Kunhan pääsee siihen vaiheeseen. Siinä se vaikein työ onkin. Luottamusta ja uskoa tarvitaan paljon oman elämänsä onnellisuuden löytämiseen.
Voi pojat, pitäisiköhän antaa terapeuttini lukea tämä viesti. Ei uskoisi sanojani ;)

Ja koska olen näinkin vanhaksi elänyt, niin kai se perimmäinen ajatus tässä elämässä ja elämisessä on se , ettei pidä toivoa heittää koskaan, tai heittää kirvestä kaivoon, ei edes tässä iässä.;)

Sawaku, onko sulla suunnitelmissa tehdä muutos elämässäsi keväällä ?? Kuulostaa hyvältä.

Toisaalta, puhuminenkin on ihan hyvä vaihtoehto. ;) Avioliitossa ja suhteissa yleensäkin. Hyvä neuvo, mutta itsekin opettelen tätä taitoa vielä. Kestää varmaan elämäni loppuun saakka opetella puhumisen taitoa, että se siitä hyvästä neuvosta. ;) Mutta muistelen omiakin tapauksia, joissa on puhuttu puhumattomuuden jälkeen, että asiat kummasti avautuvat ja olo helpottuu molemmilla.
Mutta omat kokemukset ja vaistot varmasti kertovat, kannattaako kertoa ja millä tavalla omalle aviopuolisolle mahdollisesta muutoshalusta. Radiossa kun tulee juuri tuosta perheväkivallasta asiaa.

itselläni on kokemusta ihastukseni kahdenlaisesta aviomiehestä. Toinen oli väkivaltainen, tosin oli jos ennen suhdettamme jo ollutkin. ja ehkä suhde kaatui tämän väkivallan pelkoon. Mikä on ymmärrettävää. Itse pelkäsin myös. Kaikki tämä on nyt ohi kuitenkin tämän naisen osalla. Erosi minusta. ja sitten myöhemmin väkivaltaisesta miehestään.

Mutta toinen suhteen yritys kaatui itseasiassa (jälkeenpäin ajateltuna) ymmärtäväiseen avomieheen. Hassua ajatella ja todeta näin. Mutta niin se kävi. Ihastuminen oli varma, mutta nainen ei hyväksynyt itseään. Meillä ei ollut mitään halailua kummempaa fyysistä kontaktia toistemme kanssa. Mies oli huomannut jotain outoa ja taisi kännykästä löytää tekstarin ja otti salaisesti yhteyttä minuun. Keskustelimme ja mies totesi minulle suoraan, että hän oli jo huomannut aikaisemmin naispuolisonsa kiinnostuksensa naisiin. Ja oli sitten keskustellut asiasta hänen kanssaan. Tarina päättyi meidän ystävyyden loppumiseen, mutta myös eroon ymmärtäväisestä avomiehestään. Tilalle nopea avioliitto, josta taisi tulla aika vaikea. ero siitäkin kuulemma. Elämän paniikki iski.

Mutta sawaku, olet juuri ihanteellinen partneri juuri meille naisille, jotka haluamme hoivata ;)
Naisissa niin kuin miehissäkin löytyy kaikenlaisia ihmisiä, kaikki ei toimi eikä halua samoja asioita.
Mutta naissuhteissa kumpikin voi löytää kaikenlaisia uusia puolia itsestään, mitä ehkä mies-naissuhteessa ei ole mahdollista. Ja kuule, päänsilitystä kyllä kaipaa kaikki ;)

Saavuttamattomat naiset.
Olen joskus ajatellut, että ihastunko aina juuri näihin saavuttamattomiin naisiin, koska tiedän etten voi heitä saada ?? alitajuisesti ?? Jotkut ystävät ovat todenneet minulle näin.

Mutta en ole antanut tuolle ajatukselle vielä periksi. Uskon onneen ja onnen löytämiseen. Vieläkin.
Uskokaa tekin !! :)

DtM:stä Sawakulle. tietysti voithan jätttää kertomisen DTM-discoonkin. ;) Otollisempi ympäristö.
Jos uskallat. Ja varsinkin kun tämä ystäväsi on ehdottanut paikkaa sinulle. Mitä jos hänellä onkin asiaa sinulle ? ;)
Ylös
Thelma @ Vastaa85 / 339 
25.11.2009, 21:35 Hei!

Itsekin olen ilmeisesti "myöhäisherännyt". Olen tiennyt aina kiinnostukseni naisiin, mutta jotenkin aktiivisesti sen väistänyt/kieltänyt/unohtanut... Olen yrittänyt suhteita erilaisten miesten kanssa. Joka kerta suhde muuttuu toverilliseksi ja en tunne seksuaalista vetoa. Olen uskotellut itselleni, että olen seksuaaliton ihminen. Ajatellut, että tämä voi johtua masennuksesta. En ollut masentunut. Kävin hormoonit mittauttamassa, nekin normaalit.. En ole halunnut olla poikkeava, olen muutenkin erikoinen niin tämä vielä lisäksi. Iältäni huudan 30-vuotta. Tyttösuhteita kyllä ollut, mutta liitin ne rajuun kokeilun haluuni tai tms. Mutta ainoastaan naisiin voin tuntea aitoa rakkauden tunnetta, sellaista mistä kuulee ihmisten puhuvan. Mietin vain, että olen kylmä ihminen kun en kykene tuntemaan niin lämpimästi avomiestäni kohtaan.

Kävin tämän seksuaalisuus asian pintapuolisesti läpi kymmenen vuotta sitten, sen jälkeen hautasin. Silti suhteita on naisten kanssa ollut, mutta en ole pystynyt myöntämään, että taidan rakastaa vain naisia. Olen aika lailla sukupuoleton ihminen, yhtä aikaa feminiiminen ja maskuliininen. Arvomaailma ns. miehinen, mutta ulkonäöltä naisellinen. Mitäs tää sitten on?

Sitä kai tämä on, mistä minä voin sen varmistaa? Ei ole kehitetty mitään "lesbomittareita". Voisiko joku kommentoida?
Ylös
taikathelma @ Vastaa86 / 339 
25.11.2009, 22:21 Kirjoitin tuon äskeisen viestin, mutta tässä on siihen sähköpostiosoite, jos
haluaa kirjoittaa minulle.
taikathelma@gmail.com
Ylös
sawaku Vastaa87 / 339 
26.11.2009, 10:19 Eipäs, Jaapu, anneta nyt mielikuvituksen karkailla..;) Eli viittaan nyt viimeiseen lauseeseesi. Ystäväni on onneksi “vain” ystäväni. Olen kyllä yhteisten vuosiemme aikana häneenkin ihastunut muutaman kerran, mutta se aina on vain hetkellistä jonkin pienen ihanan eleen tms. aikaan saamaa ihastusta. No, luulen että hänelle kertominen on pienin murheistani tällä hetkellä ja voi olla että kerron vasta kun on oikeasti kerrottavaa..;)

Tuleva elämänmuutokseni on siis eroaminen miehestäni ja uuden elämän rakentaminen. Kuten mikään muukaan elämässäni ei ole mennyt niin kuin kuvittelin, niin kyllähän tämä olisi pitänyt jo arvata etukäteen. Kun löytää maailman ihanimman miehen ja parhaan mahdollisen isän lapsille (josta moni on todellakin kateellinen), niin silloin tietysti huomaa olevansa lesbo! Voisiko tämä muutenkaan mennä?? Mutta nyt olen päättänyt ottaa päivän kerrallaan enkä suunnittele tulevia.. Paitsi sitä kuinka kertoisin miehelleni..

Töihin taas..=)
Ylös
hesake Vastaa88 / 339 
28.11.2009, 09:31 Metropole, kiitos kun ilmoittelit itsestäsi.

Mietin, kun erositte rajusti ja yhtäkkiä niin onko teillä ollut sen jälkeen mahdollisuutta keskustella keskenänne kasvotusten? Onko jotkin epäselvät kysymykset mielessäsi saaneet vastauksen? Kirjoitit että nyt on varmistunut ettette enää voi palata yhteen... jos näin on niin nyt sinun olisi hyvä löytää jokin väylä joka vie ajatuksesi pois hänestä ja tästä erokivusta. Pikkuhiljaa huomaat että kaipaus ja kipu hellittää vähitellen ja tulee päivä jolloin huomaat olevasi vahvoilla asian suhteen. Ehkä jatkat avioliitossasi tai ehkä tapaat naisen jonka kanssa koet syvää yhteenkuuluvaisuutta ja kumppanuutta. Kaikella on tarkoituksensa, se , että tapasit hänet ja rakastuit, haavoituit, sitä ei voi tietää mikä sen tarkoitus nyt on, vain tulevaisuus näyttää. Voimia sinulle! Tuntuu siltä että olet jos päässyt pullon sisältä reunalle ja hengität jo vähän vapaammin. Kuten sinua kehoitettiin; kirjoita tälle foorumille vaikka joka päivä tuntemuksiasi, me olemme täällä tukemassa sinua. :)
Ylös
Metropole Vastaa89 / 339 
29.11.2009, 21:35 hesake; kiitos kommenteistasi. Koko ongelman ydin suhteessani tähän naiseen ja pikaerossame oli juuri se, että asiaa ei koskaan käsitelty. Hän katkoi kaikki yhteydet kanssani; ei vastannut puheluihini, tekstareihini eikä e-maileihin. Olisin halunnut tavata hänet, jotta olisimme keskustelleet, mutta hän kaatoi kaikki yritykseni. Viimeisin tempauksensa oli lähestymiskiellon hakuyritys itseäni kohtaan valheellisin perustein; olin muka uhkaillut jne, vaikka tosiasiassa viestini olivat sovittelevia, anteeksipyytäviä ja.. no.. nöyriä. Eikä niitä määrällisestikään nyt ihan kauheesti ollut ja lähetysajat oli ihan normaaleja. Eihän se mennyt käräjillä läpi tietenkään. Siellä hän muuten vielä kaiken lisäksi kielsi koskaan olleensa suhteessa kanssani, ja että olen häiriintynyt ja ahdistelen häntä jne. Siis aivan käsittämätöntä crapia!! Tietenkin mulla oli tallessa kymmenittäin hänen viestejään/rakkaudentunnustuksiaan minulle, jotka sitten esitin siellä.. Eipä ne muuta sanoneet oikeudessa kuin hälle, että on ihan normaalia, että ihmiset erotilanteissa haluavat selvittää asioita.. Joo.. no mulle sitten tästä lystistä vielä 1000 eur asianajajan lasku, koska itse olin niin hajalla että hädin tuskin oon sängystä ylös päässyt saatikka tonne mennyt. Suomen oikeusjärjestelmä on vielä niin reilu, että kaikki maksaa omat kulunsa oli sit syyllinen tai ei..
Mutta siis jatkaminen avioliitossanikin on aivan mahdoton ajatus. Mieheni oli se, joka tän koko sopan sai aikaiseksi ja miksi naiseni minulle suuttui. Nyt 2 kk kulunut tätä kiirastulta, eikä olo ole helpottanut kun vain ihan vähän. Haluaisin todellakin jotain muuta ajateltavaa, mutta koko ajan ajatukset vain pyörivät samassa. Ei ketään kohtaan vaan saisi olla näin voimakkaita tunteita. Enkä edes tunne vihaa häntä kohtaan, vaikka toi oikeusfarssi jo edellyttäisi siihen. Miestäni kohtaan tunteet vaihtelee välinpitämättömyydestä vihaan.. Argh tätä kurjaa elämää.. Ja anteeksi kaikille täällä tämä surkeuteni ja pateettinen kirjoitteluni...
Ylös
Bella Vastaa90 / 339 
30.11.2009, 09:17 Moikka kaikille! Ihanaa lukea teidän kirjoituksia, niistä saa niin paljon voimaa kun oma elämä on niin vaikeaa ja sekaisin. Lyhyesti kerron tarinani...Miehen kanssa olen ollut yli neljätoista vuotta ja naimisissa yksitoista vuotta, ja kolme lastakin on saatu aikaan. Kaikki oli päällisinpuolin hyvin, talo, autot, taloudellinen tilanne ja suht onnellinen perhe-elämä. Fyysinen kanssakäyminen tosin ei minusta ole tuntunut enää vuosikausiin yhtään miltään ja haavelluit naisista, mut mitään konkreettista ei koskaan ole tapahtunut...kunnes se oikea nainen tuli vain eteeni ja nyt koko elämä sekaisin. Salasuhdetta jatkui noin kuukauden kunnes päätin kertoa miehelleni. Huoli tulevaisuudesta on ihan hirveä, miten jaksan, miten lapset, talous....kaikki huolettaa...Naissuhteenikin on nyt hieman hiljaiselossa, ja siitäkään ei tiedä miten jatkuu. Yhteydessä ollaan edelleen, mutta nyt on tiukka miettimistauko päällä...siitä mitä nyt tapahtuu ja miten asiat etenee...Ilman terapiaa ja lääkitystä en tästä kaiksesta paineesta olisi selvinnyt, enkä välillä tiedä selviänkö siltikään, mutta pakko yrittää jaksaa vaan eteenpäin päivä kerrallaan. Ihan kaaosta koko elämä, omaa asuntoa etsin ja pelottaa yksin jääminen. Kun kuitenkin ikääkin on jo kohta kolkytkuus ja käytännössä elänyt aina parisuhteessa...Niin se yksinjääminen tuntuu pelottavalta...Onnellisuudesta ei tällä hetkellä tietoakaan ja kaikki voimat menee siihen, että saa pidettyä itsensä jotenkin kasassa. Tuntuu, että ajatukset pyörii pientä ympyrää eivätkä johda minnekään...samaa rataa koko ajan ja niistä ei pääse eroon. Yritän urheilla ja tehdä jotain joka veisi ajatukset pois, mutta kyllä se on käytännössä mahdotonta. Kiitos, jos jaksoitte lukea ja voimia teille muillekin. Elämä ei todellakaan ole helppoa!
Ylös
Pora-liike Vastaa91 / 339 
30.11.2009, 11:01 Bella kirjoitti: "Ihan kaaosta koko elämä, omaa asuntoa etsin ja pelottaa yksin jääminen. Kun kuitenkin ikääkin on jo kohta kolkytkuus ja käytännössä elänyt aina parisuhteessa...Niin se yksinjääminen tuntuu pelottavalta...Onnellisuudesta ei tällä hetkellä tietoakaan ja kaikki voimat menee siihen, että saa pidettyä itsensä jotenkin kasassa. Tuntuu, että ajatukset pyörii pientä ympyrää eivätkä johda minnekään...samaa rataa koko ajan ja niistä ei pääse eroon. Yritän urheilla ja tehdä jotain joka veisi ajatukset pois, mutta kyllä se on käytännössä mahdotonta. Kiitos, jos jaksoitte lukea ja voimia teille muillekin. Elämä ei todellakaan ole helppoa!"

Elämän ei kuulu olla helppoa. Elämän kuuluu olla kaaosta, sillä kaaos vie eteenpäin. Se, että elämä on staattista ei ole oikeaa elämää lainkaan. Sinulla on selkeästi paradigmamuutos menossa elämässä. Näe se tilaisuutena oppia. Olet elänyt sellaisessa ylellisyydessä ja kyseenalaistamattomuudessa, että se laiskistaa ja nyt joudut miettimään elämäsi uudestaan. Tämä on sinulle tilaisuus kasvaa.
Minä elin varsinaisen myrskyn ikävuosien 27-37 välillä, jouduin muuttamaan maasta, menetin asuntoni, autoni ja jouduin olemaan pätkiä asunnottomana, prostituoituna ja minua hakattiin. Nyt olen parisuhteessa naisen kanssa, mutta nainen on kuolemansairas. Eteen tulee siis vielä se, että minusta tulee sinkku. On vaikea miettiä ketään muuta, kun hänet olen kuitenkin tuntenut läheisesti 12 vuotta.
Ylös
Bella Vastaa92 / 339 
30.11.2009, 11:43 Kiitos Bora-liike. Sitä ei vaan aina oman kaaoksen keskellä huomaa, että asiat on kuitenkin suhteeellisen hyvin. Näkee vain ne omat ongelmat ja tuntuu, että elämästä ei eteenpäin selviä. Se on ihan totta minun elämässäni, että ensimmäistä kertaa joudun todella ottamaan vastuun omasta elämästäni. Tähän mennessä joku muu on hoitanut sen puolestani. Olen elänyt elämääni mieheni rinnalla ja varjolla. Hän on tehnyt isot päätökset ja ottanut taloudellisen vastuun. Minä vaan olen seurannut mukana ja olettanut kaiken menevän hyvin ja että loppuelämä eletään yhdessä. Mutta eihän se sitten näin mennytkään. Mies haluaisi antaa anteeksi ja jatkaa ns.normaalia elämää, mutta miten se muka käytännössä voisi onnistua? Ehkä tässä tilanteessa pitäisi vaan saada olla yksin ja elää päivä kerrallaan ja luottaa siihen, että asiat jotenkin järjestyy. Se yksin oleminen vaan pelottaa, mutta kotonakaan ei voi olla kun ahdistus kasvaa koko ajan. Onneksi minulla on ymmärtäviä ystäviä, joiden kanssa voin asiasta puhua. Omat vanhempani eivät tilannetta hyväksy millään muotoa, ja heidän kanssaan keskusteluyhteys lähes kadonnut. Mieheni on heidän kanssaan paljon tekemisissä, mutta minun voimat ei tällä hetkellä kestä sitä kauhee kritiikkiä ja painostusta, mitä sieltä suunnalta tulee. Tässä taas hieman purkautumista...jaksaa taas paremmin kun jonnekin saa tilittää huonoa oloa. Ja paljon voimia sinulle Bora-liike, minun asianihan on hyvin sinun tilanteeseen verrattuna. Yritetään elää päivä kerraallaan, kyllä asiat joskus vielä paremmaksi muuttuu. Niin on vain pakko uskoa!
Ylös
jaapu Vastaa93 / 339 
30.11.2009, 12:30 Thelma: kirjoitit
" Itsekin olen ilmeisesti "myöhäisherännyt". Olen tiennyt aina kiinnostukseni naisiin, mutta jotenkin aktiivisesti sen väistänyt/kieltänyt/unohtanut... "

Tuossa ne kaikki kolme asiaa onkin, mitkä liikkuvat ihmisen päässä, kun huomaa ihastuneensa "väärään sukupuoleen." Ja tuossa kaikessa riittää yhden elämän mittaisen ajan opiskeltavaa, jotta pystyisi kohtaamaan, myöntämään ja muistamaan, että tämä kaikki on ihan hyväksyttävää. Ja ok juttu. Ja että, mistä tässä elämässä on oikeastaan kysymys: onnellisuudesta, rakkaudesta, ja itsensähyväksymisestä.

Miten olenkaan usein toivonut, että miksi, oi miksi, vaikeat asiat tarvitsee käydä aina vaikeamman kautta, miksemme voisi saada elää tiettyjä asioita helpommin, koska kyllähän me jo tiedämme kaiken kaikista ja miksi kaikki täytyy oppia aina kantapään kautta ?? Mutta ehkä elämä ei olisi elämää ilman tätä jatkuvaa koulunkäyntiä.

Itse henkilökohtaisesti iloitsen ainakin tällä palstalla joka kerta kun teitä myöhännäisheränneitä ilmoittatautuu tänne palstalle, koska se on jo osoitus, että maailma on mennyt eteenpäin. Naisia, jotka uskaltavat jo hieman tunnistaa ja tunnustaa itsestään sellaista mikä olisi ollut hyvin hankalaa vielä parikymmentä vuotta sitten. Saatikka sitten aikaisemmin.
Eikö ole tosi ??? :)
Vaikka teillä monilla on vaikeata ja hyvin monilla tosi vaikeata, niin olette jo näin pitkällä, kirjoitatte tänne ja jopa mielestäni se, että uskaltaudutte lukemaan näitä kirjoituksia täällä, on aivan mahtavaa.

Joka kirjoitus/tarina/historia on jokainen tärkeä meille kaikille, koska näin tulee todistetuksi, että naiset, nuo täydelliset, onnelliset, perheelliset naiset voivatkin olla jotain muuta kuin mitä kuvittelemme. Naapurin perheen äiti/työkaveri voikin tuntea samoin kuin minä.

Emme ole yksin. Ette ole yksin. Ja tiedättekö, te olette rohkeita naisia kaikki tyyni, vaikkakin ratkaisunne olisi mikä tahansa. Älkää unohtako sitä. Menneisyytemme valitettavasti vaikuttaa vielä hieman kielteisesti meidän omaa mieleemme, tahtoomme ja tunteisiimme näissä seksuaalisuusasioissa. Meillä jokaisella kuitenkin on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen tavalla, jolla lasten ja nuorten on taas vuorostaan helpompi kohdata, myöntää ja muistaa elää oman elämänsä rehellisesti. Ei peläten eikä arkaillen omaa itseään.

Thelma, olisikin lesbomittari keksitty!! Aika monelle naiselle oman elämäni aikana olisin tarjonnut tätä mittaria ja veikkaan, että noin 99,9% naisista mittari olisi osoittanut heidän olevansa lesbo/bi naisia. ;)
Mutta miten saat selville, että olet naisia rakastava na,inen ? Ystävä hyvä, taidat jo tietääkin sen itse ;)
kirjoitit: " Mutta ainoastaan naisiin voin tuntea aitoa rakkauden tunnetta, sellaista mistä kuulee ihmisten puhuvan." siinä se vastaus. Tosi rakkaus on sellaista tunnetta, josta unelmoit itse. Tosi rakkauden tunteen tunnistaa kun sellaisen kohtaa. Valitettavasti. ;)

Sawaku:
voivoi. sorry, ystävä. ;) mielikuvitukseni, tuo elämäni yksi harvoista paheistani ja iloistani, on aika villi välillä ja karkailee kyllä, välillä aika pitkällekin,tunnustan ;)
. Mutta ihana tuo sinun lauseesi:
" Ystäväni on onneksi “vain” ystäväni. Olen kyllä yhteisten vuosiemme aikana häneenkin ihastunut muutaman kerran, mutta se aina on vain hetkellistä jonkin pienen ihanan eleen tms. aikaan saamaa ihastusta. "
Miten onkin ihanata ihastua johonkin pieneen eleeseen.... iiiik. Siis että pienet eleetkin voivat aiheuttaa ihanan kutkuttavan tunteen mahanpohjassa. Lisää tälläisiä. Voitko muuten kertoa, mitkä eleet?? Siis vaikkakin olet vain joskus ollut ihastunut muutaman kerran tähän ystävääsi. Muuten, miten tuo tapahtuu, että muutaman kerran ihastuu ?? Ja välissä on sitten paussia, vai ? ;) sorrysorrysorry.... ;) taisin taas hieman kiusoitella. Mutta ihan hyvässä mielessä. Saanko anteeksi?
Ei vaan. Asiaan. Ihan hyvä koettaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Rakkaus voi olla huumaannuttavaa hulluutta, joka voi viedä järjen. Ja jos pystyy joskus pysähtymään tässä huumassa ja ajattelee myös miestään ja lapsiaan, niin uskon, että ajan kanssa löytää sopivan ratkaisun itsellensä ja perheellensä. Mutta olen niin monesti ollut suuren tunteiden, rakkauden viemänä, että on itseäkin pelottanut. Tai sitten aviossa, perheelliset naisystäväni ovat olleet tässä huumassa, niin etteivät ole välittäneet/huomanneet omaa käyttäytymistään esimerkiksi aviomiestensä/työtovereidensa läsnä ollessa. Tiedättehän, kun olet rakastunut/ihastunut, tätä tunnetta voi olla vaikea peitellä muita ihmisiltä.

Siksipä te, jotka mietitte, miten kertoisitte miehillenne, niin ehkäpä teille käy niin kuin monesti minulle ja minun kavereilleni, että he aavistavat jo asian. Ja itseasiassa olisikin molemmille suuri palvelus ja helpotus puhua asiasta suoraan. Jos ei suoraan kahden kesken uskalla, niin olisikohan pariterapiassa helpompaa puhua tällaisesta asiasta ? Jonkun kolmannen henkilön läsnä ollessa.

Metropole:
huh-huh. Aika hirmuisia asioita olet joutunut läpikäymään. Kirjoita lisää tänne.
Ja/tai kirjoita kirjeitä hänelle, tälle suurelle rakkaudellesi.
Älä lähetä niitä, mutta kirjoita silti.
Osoita kirjeet henkilökohtaisesta hänelle. Toista nimeä ja kerro kaikki hänelle, mitä haluaisit hänen tietävän sinusta ja sinun tunteistasi. Lue niitä ääneen.
Mutta älä lähetä kirjeitä. Laita vaikka kirjeet kirjoitettuasi johonkin laatikkoon. Anna olla siellä. Kirjoita vaikkapa joka päivä.
Itse olen läpikäynyt yhtä repivän kuuloisia eroja, kuin sinäkin. Ja aluksi kirjoitinkin kirjeitä, joita ajattelin lähettää kyseiselle henkilölle, koska puheyhteys oli katki ja tunsin, etten saanut tunteitani ja mielipidettäni tarpeeksi selväksi hänelle. Erossa, kun jää niin paljon selvitettävää.
Mutta sitten huomasin parin päivän päästä, että en saanutkaan lähetetyksi kirjeitä. Ja sen jälkeen, huokaus, jokaisen vaikean eron jälkeen, olen kirjoitellut näitä selityskirjeitä, jossa olen päästänyt kaiken ulos. Ja itkenyt samalla. Mutta minulla on jäänyt siihen, että en ole lähettänyt niitä kirjeitä.
Minulla toimii myös aikaisempaan viestiin viitaten, myös se, kun laulan näitä erolauluja ulos ääneen ja itken samalla. Puhdistaa oloa. Ääni.

Nyt kuuntelen juuri Rajattoman " Butterfly"- kappaletta. Toistolla. Alussa purskahdin itkemään. Annoin tulla. Sitten jatkan kuuntelua niin kauan kun olo rauhoittuu. Paitsi että, no, kun ajattelen nyt, niin kyyneleet tulevat silmiini. Ei voi mitään. Ai että mitäkö itken ? En tiedä. Sitä ehkä, että teillä joillakin on niin vaikeata ja sitä, että itsellänäkin voisi olla helpompaa. Mutta ei voi mitään. Ihanaa on löytää sellaisia kappaleita, jotka vaikuttavat näin. Uskaltakaa itkeä. Ja muistakaa välillä lopettaa ;) Multa loppui jo. Ja kohta vaihdan kappaletta ;)

Bella: hienoa, että jaksoit kirjoittaa tänne. Elämä ei ole helppoa. Mutta koska olet vasta kolkytkuus, niin sinulla on paljon elettävää elämää edessäsi ;) Uskotko? Varsinkin kun olet näin pitkällä. Kaikki ei käy niin helposti ja nopeasti kun mitä aina toivoisi. Mutta uusi elämäsi odottaa sinua ja yksinoleminen, no ei puhuta sellaisia, sinullahan on lapset ja ystävät, et sinä jäisi yksin. Niin ja sinulla tulisi olemaan, kun ei koskaan voi tietää, joku ihanainen nainen rinnallasi.
Ihanainennainenrinnallsi. Sorry. Pakko oli kirjoittaa nuo sanat yhteen ;) Näyttää söpöltä ;)

Koettakaa jaksaa naiset !!! :) :) :)
Minäkin koetan ;)
Ylös
jaapu Vastaa94 / 339 
30.11.2009, 12:44 Bella:

Kirjoitinkin niin pitkästä, että sinulta tuli lisää tarinaa.
Saanko sanoa jotain aluksi ?
Idiooottivanhemmat!!!!!!
anteeksi.
Vanhempien tulisi olla tyttärien tukena.
Onnen saavuttamisessa.

No, kuten jo kirjoitinkin, niin vanhempamme elävät omassa todellisuudessaan eikä useimmilla ole rahkeita katsoa elämää suoraan silmään. Tätä meidän nykyistä elämäämme.
Valiettavasti.

Mutta sinulla on onneksi oikein posiitivinen asenne.
Mies tarvitsee aikaa ja ehkä juuri sen kolmannen henkilön keskustelunne tueksi, saadakseen selvän, mistä tässä on kysymys. Ei yhdestä ihastuksesta, ei yhdestä naisesta vaan sinun elämästäsi ja myös hänen elämästänsä.
Jos sinä et ole onnellinen, kuinka hänkään voisi olla ??
Tai, sitten teidän lapsenne ??
no, tarkoitukseni ei ole lannistaa vaan kannustaa. ok?
aikaa. toivon.

Kynttilän valoa ja elämän iloa edelleen teille!
Ylös
Bella Vastaa95 / 339 
30.11.2009, 13:10 Kiitos Jaapu! Vanhempani tai lähinnä äitini on saanut nyt tämän kaaoksen aikaan. Lähetellyt viestejä naiselleni ja saanut hänet tuntemaan syyllisyyttä ja hänen päänsä sekaisin. Perheitä ei saa rikkoa eikä tuhota lasten elämää. Mies on nyt sitä mieltä, että naiseni on nyt saanut tekosyyn päästä tästä kaikesta ja minusta eroon...huh, huh kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Naiseni haluaa nyt omaa tilaa ja selvitellä rauhassa asioita, en tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Se meidän välinen rakkaus on tähän mennessä kannatellut tässä kriisissä eteenpäin, mutta nyt kun ei ole enää varma mistään, niin tuntuu tosi pahalta. Naiseni ei nyt halua puhua vakavammin asiasta, vaan pitäisi ottaa päivä kerrallaan ja kevyemmin. Hän haluaa mietiskellä asioita yksin, itsekseen...Minä taas haluaisin koko ajan puhua ja helpottaa sillä tätä pahaa oloa. Ja mies vaan haluaisi jatkaa "normaalia" elämää. En tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella...välillä tuntuu, et pitäiskö vaan luovuttaa ja jatkaa perheen parissa. Mutta jos jatkan niin, voinko olla silloin onnellinen? Tuskin, ja lopun elämääni miettisin, että olisimpa silloin ollut rohkeampi...
Ylös
Metropole Vastaa96 / 339 
30.11.2009, 13:29 Tervetuloa palstalle Bella. On kuin omaa elämääni lukisin sinun tarinassasi.. Tosin tämä minun suuri rakkauteni otti ja lähti (voi lukea edeltä..). When the going gets tough, the tough gets going.. Tai jotain on joku joskus sanonut. Mutta tsemppiä ja voimia sulle. Jos en olisi itse niin rikki, kirjoittaisin varmaan sulle enemmänkin..
Kiitos sulle Jaapu kommenteista. Olen kuin olenkin kirjoitellut.. Olin niin tyhmä, että lähetin näitä sähköpostitse kyseiselle henkilölle, joka sitten pisti nämä häirinnän piikkiin. Vaikkakin - kuten edellä sanoin - ei niitä määrällisesti mitenkään hirveen paljoa ollut. Runoja olen kirjoitellut myös paljon. Ja kaikki vain tästä henkilöstä.. Elämä on tuskaa ja piinaa. Musiikki tuo kieltämättä helpotuksen. Olen samaistunut ihan täysin Indigo Girlsin 'Second Time Around' kappaleeseen. Suosittelen kaikille. Loistava bändi/duo muutenkin :) Tässä sanat:

The second time around, you know it really got me down.
Sister don't you judge it, just keep it to yourself now. And
If you ain't got nothing good to say, don't say nothing at all.

I go bitten by the bitter bug, and now I just can't get enough
Of ill will and my own conceit. I'm weary of the world it seems.
I'm weary of the world, weary of the world it seems.

It's sort of always gone my way. I'm just a little bit off these
Days. Like I've had hard knocks all my life, like I'm a Bible
Belt wife. Like I didn't see it coming, like I didn't walk it Willingly.

See, I never want to sing again. La la la like a butterfly.
Without my wits about me, without my heart in line.
Third time's a charm and this mine.

You said you heard Loretta sing and felt the loneliness
Seeping in. The cowboys made you uneasy, you're a
God-fearing lesbian. So you learn not to yearn and you
Take it on the chin again.

Here's what I find about compromise-Don't do it if it
Hurts inside, cause either way you're screwed, eventually
you'll find. You may as well feel good; you may as well Have some pride.

Come August we'll go to Cherokee and hear Loretta do
Her thing. Pack it into the Indian casino and make the
Hillbilly scene, kick up our heels and join in.

Are you my ally or my enemy? Do you have
Self-loathing or empathy? Can you keep me in your prayers
Sister. Can you keep me in there somewhere? And
Sister if you ain't go nothing good to say:don't say Nothing at all.
Ylös
Bella Vastaa97 / 339 
30.11.2009, 16:15 Voi ku tuntuu, ettei tänään mikään suju. Kauheeta painostusta miehen taholta jatkaa normaalia elämää. On kuulema kaikille näin parempi. Mä en voi hänen mielestään olla yksin ja mun pää hajoaa tämän kaiken seurauksena. En millään jaksaisi tätä painostusta. Ahdistus lisääntyy koko ajan. Lasten takia pitäisi jaksaa olla "tässä maailmassa", mutta kotona vaan olen ja harhailen...Ajatuksen pyörii kehää...töissä pitäisi jaksaa...joulua pitäisi laitaa...Joulu ahdistaa jo nyt valmiiksi ihan suunnattomasti. Se pitäisi viettää perheen ja vanhempieni kanssa. Ihmisten kanssa, joilta ei heru yhtään myötätuntoa eikä ymmärrystä. Minun seksuaalisuus on mieheni mukaan vielä muutettavissa, ja saadaan meidän välinen seksi kuntoon kun haetaan apua... Voi kun joku osaisi hänelle kertoa, ettei tästä "parannu" eikä tämä ole mikään hetken hairahdus. Sitä läheiset ei tunnu ymmärtävän miksi tämä kaikki tuli "ulos" juuri nyt, näin myöhään. Eihän se voi olla mahdollista...Vaikeaa sitä on heille selittää kun ei oikein itsekään tiedä. Voi ku on vaikeeta. Toivottavasti tämä tuska taas jossain vaiheessa hellittää. Tällä viikolla pääsen taas terapeutille purkamaan tuntojani. Kiitos teille myös, olette minulle myös terapeutteja tässä elämäni hankalimmassa ajassa!
Ylös
Metropole Vastaa98 / 339 
30.11.2009, 19:53 Bella: ja taas on kuin omaa elämäni mitä kirjoitit.. Tosin tää mun mies vielä kaiken tän lisäksi uhkailee itsemurhalla jos minä otan ja lähden.. :( Niin noi miehet jotenkin kuvittelee, että tää olisi joku hetkellinen päähänpinttymä. Ihan samat höpinät tältäkin mieheltä.. Mutta kun ei vaan kertakaikkiaan kiinnostaa olla edes hänen lähellään.. Jotenkin toi joulu on kyllä niin hirvee kauhuskenaario itsellenikin.. Täytyy itseään jotenkin yrittää psyykata jaksamaan. Vetää joku el grande rooli päälle ja olla täydellinen perheenäiti.. Aaarrgghh.. No mutta, jaksamista sulle. Samassa suossa rämmitään siskoseni..
Ylös
Bella Vastaa99 / 339 
01.12.2009, 06:08 Ahdistus vaan jatkuu heti näin aamusta. Perhe tuli eilen kotiin reissusta ja nyt taas pitäisi jaksaa. Tuntuu, että voimat on niin vähissä. Mies vannoo rakkautta ja kun minä en vastaa niin siitä seuraa mökötystä. Välillä pääsee helpomalla kun myöntelee ja ei väittele vastaan. Sitten tämä naiseni osaa olla niin mykkä. Oman ajan ja tilan etsiminen rassaa minua. Kumpa hän sanoisi edes suoraan, että tästä ei mitään tule, mutta ei...Eikö hän halua loukata minua vai mistä ihmeestä on kyse? Viettää paljon aikaa "uuden" ystävän kanssa, josta minä olen äärimmäisen mustasukkainen. He ovat hänen mukaansa vain kavereita, mutta silti minulla on pienoinen epäilys...Hän kyllä vannonut, että heillä ei mitään ole....En tiedä sitten miten asian oikea laita on, mutta ei se ainakaan minun tuskaani tässä tilanteessa helpota. Nyt kun tarvitsisin hänen tukeaan, niin hän vetäytyy kuoreensa ja miettii aisioita yksin. Onkohan tämä hänelle sittenkin liian suuri projekti selvitettäväksi. Yksinäiselle lesbonaiselle....Pelottaako parisuhde tällaisessa tilanteessa olevan ihmisen kanssa? Vaikka rakkautta on vannottu puolin ja toisin ja kaikki mahdolliset tunteet käyty läpi. Voiko rakkaus kuolla muutamassa viikossa? No tässä taas minun purkauksiani, hetken helpostusta tähän pahaan oloon....
Ylös
Metropole Vastaa100 / 339 
01.12.2009, 07:45 Bella: laitoin sulle privaattipostia.
Ylös
Solo Otra Vez Vastaa101 / 339 
01.12.2009, 11:21 Sympatiani kaikille teille ahdistuksen kanssa painiville "kohtalotovereille" ja hyvää joulukuuta koko porukalle!

Onpa täällä kuvattu myrskyisiä tilanteita ja perhekuvioita... Omat, jo käsitellyt ahdistukseni ja pelkoni meinasivat pyrkiä pintaan, kun luin teidän muiden juttuja. Olen periaatteessa sitä mieltä, että totuus on yleisesti ottaen vapauttava tekijä, mutta toisaalta se voi myös (ainakin välillisesti) saada aikaan melkoista tuhoa. Joillekin homous on edelleen niin arka asia, että pelko ja häpeä voivat suistaa ihmisen raiteiltaan, vaikkei ketään kolmatta osapuolta (esim. mustasukkaista miestä tmv.) olisi ruokkimassa näitä tunteita. Vaatii lujaa henkistä kanttia kestää siinä ristipaineessa, jonka omat tunteet ja oman identiteetin rakentaminen sekä ympäristön toiveet ja odotukset asettavat!

En tiedä, mitä oikein haluan sanoa, mutta jokin sisälläni neuvoo varovaisuuteen... Ehkä tarvitsemme kaikki ennen muuta aikaa... Rakkaushan tunnetusti on kärsivällinen eikä etsi omaa etuaan. Kuka tällaiseen hyveellisyyteen lopulta yltää, on toinen juttu, mutta koitetaan olla lujia ja tunteillemme uskollisia eikä odoteta mekään liikoja läheisimmiltämme... :)
Ylös
Arctic Cat Vastaa102 / 339 
01.12.2009, 18:37 Hei vaan kaikille! Onpas täällä tosiaan tapahtunut! Ihan mielettömiä kohtaloita ja kertomuksia, vaikeita asioita ja tilanteita.. Ihan oikeasti todella toivon voimia teille kaikille jaksaa omassa tilanteessanne! Oma tilanteeni ei tunnu enää niin kamalalta, kun vertaa siihen, mitä kaikkea te olette saaneet käydä läpi! Metropole: Sinä taistelet rakkautesi puolesta ja joudut oikeuteen, Bella yrittää selvittää tilannettaan ja vanhemmat tekee hallaa "selän" takana ja Pora-liike elää katsellen rakastansa, joka sairastaa. Ja myös muut.. Totisesti tarvitsette oikean voimahalauksen kaikki naiset tällä palstalla..
Ylös
Pora-liike Vastaa103 / 339 
01.12.2009, 18:47 Bella 92 / 101
30.11.2009, 11:43 " Olen elänyt elämääni mieheni rinnalla ja varjolla. Hän on tehnyt isot päätökset ja ottanut taloudellisen vastuun. Minä vaan olen seurannut mukana ja olettanut kaiken menevän hyvin ja että loppuelämä eletään yhdessä. Mutta eihän se sitten näin mennytkään."

No, sinulla on työtä tehtävänä, paljon.
Olen tullut nyt siihen tulokseen, että Anthony de Mellon kirja "Havahtuminen" on lähimpänä omia tuntemuksiani elämästä.

"Omat vanhempani eivät tilannetta hyväksy millään muotoa, ja heidän kanssaan keskusteluyhteys lähes kadonnut. Mieheni on heidän kanssaan paljon tekemisissä, mutta minun voimat ei tällä hetkellä kestä sitä kauhee kritiikkiä ja painostusta, mitä sieltä suunnalta tulee. "

Minä pistin vanhempiini välit poikki. Jos suinkin saisin lähestymiskiellon niin sellaisen hankkisin. Minä en heitä jaksa enää, hankkikoot jotkut toiset ihmiset uhreikseen.
Heille suosittelen luettavaksi lukua "B" kirjasta "Days of War, Nights of Love".

"Ja paljon voimia sinulle Bora-liike, minun asianihan on hyvin sinun tilanteeseen verrattuna. Yritetään elää päivä kerraallaan, kyllä asiat joskus vielä paremmaksi muuttuu. Niin on vain pakko uskoa!"

En lähtisi vertailemaan, minä olen itse asiassa aika onnellinen, vaikka mieltäni painaa nyt huoli. Rakkaani on menossa leikkaukseen ja hän soitti itkuisena, että lääkäriltä oli tullut tylyä viestiä. Mutta minä otan tuon haasteena, mahdollisuutena kasvaa ja kehittyä. Ota sinäkin haasteet portaina johonkin parempaan.

Tunnen olevani kuin Neovius Matrixissa, pysäytän luodit kädelläni. Minua ei voi enää satuttaa.
Ylös
withyou Vastaa104 / 339 
01.12.2009, 20:05 Seuraavalla viikolla la @DTM The L-World tapahtuma.. Pitäisikö järjestää pieni tapaaminen??
Olisiko halukkaita sinne menemään?
Ylös
Taikathelma Vastaa105 / 339 
01.12.2009, 22:16 Tuntuu niin erikoiselta, että meitä on täällä näinkin paljon. Jotenkin olin ajatellut, että "kaikkihan sen tietävät jo nuorena" ja toimivat
sen mukaan.
Siis posiitivista ettei tarvitse yksin kantaa kaikkea. Tosiaan minulla ollut miessuhteita ja kihloissa olen myös ollut. Ihmetellyt
vain, että miksei oikein ole intohimoa tai suurta rakkauden tunnetta. Nyt vasta sellainen on löytynyt ja hyvin kimurantti
tapaus. Tällä naisella on mies ja pari lasta. Tilanne on,, en osaa edes kuvailla tilannetta. Ei me olla kauan tunnettu, mutta
tunne on suhteessa siihen hyvin suuri. Ehkä nyt tajuan vasta mitä se rakkaus voisi olla. Toivon vain, etten ole mikään kokeilukappale,
mutta toisaalta en halua olla ottamattakaan sellaista riskiä. Voihan se olla mahdollista. Voisiko minulle sattua sittenkin sellainen
tuuri kaiken jälkeen. Sitä ei tiedä. Kirjoitan ehkä sen vuoksi tänne, että tajuan,
että en ole yksin asiani kanssa. Tämä aihe kun ei oikein kahvipöytäkeskusteluun sovi, toistaiseksi.
Ylös
Bella Vastaa106 / 339 
02.12.2009, 11:29 Kiitos kaikille tuestanne, sitä tässä tarvitaan. Välillä kun tuntuu siltä, että kyllä tästä selviää, niin kohta on taas tunne, että kaikki kaatuu päälle. Pienistäkin asioista tulee omassa päässä suuria ja ajatukset eivät jätä pää parkaa rauhaan. Toisaalta olisi niin helppo jäädä vain tähän tilanteeseen ja koettaa sinnitellä perheen parissa, mutta mitä sitten...olenko onnellinen ja mitä sillä elämällä on minulle annettavaa? Niin isoja asioita, että pelottaa ajatella tulevaisuutta. Ei vain aina jaksaisi pyöritellä näitä samoja asioita edestakaisin...Kumpa voisi vaan olla ajatelematta mitään, että saisi edes hetken rauhan. Voimia teille muillekin. Taikathelma, voin vaan kuvitella tilanteesi, koska oma naiseni on vastaavassa tilanteessa ja minä taas hänen tilanteessaan. Alku on todellista ja se huuma mikä vie mukanaan, vau...ei sitä voi edes sanoin kuvata...En missään nimessä halua pelotella, mutta jossain vaiheessa tulee se aika, jolloin pitää tehdä isoja päätöksiä ja siinä punnitaan sitten ne tunteet ja se todellisuus mihin suhde tulee menemään. Me olemme nyt naiseni kanssa siinä tilanteessa, ja kun keskusteluyhteys on tällä hetkellä huono, niin tulevaisuutta ei voi kun vain arvailla. Pelottaa tehdä isoja päätöksiä. Toisaalta haluaisi lähteä, toisaalta haluaisi jäädä kun voimat ei tällä hetkellä riitä muuhun kuin tästä hetkestä selviämiseen. No, tässä taas purkautumista. Koetaan naiset jaksaa, eihän tässä muutakaan voi! Tuetaan toisiamme, siitä saa kuitenkin aina hieman voimaa kun tietää, että ei ole yksin!
Ylös
toiveikas1972 Vastaa107 / 339 
02.12.2009, 16:54 voimahali jokaiselle

meitä on paljon ja vieläkin enemmän, koska kaikki ei edes tiedä tämmöisestä nettifoorumista tai mikä tää onkaan tai käyvät vaan lukemassa ja saamassa sitä kautta voimia itselleen

miten tehdä isoja ratkaisuja, mitä ottaa huomioon.. toisaalta monimutkaisia toisaalta tosi selkeitä asioita.. jokainen elää omaa elämäänsä ja on vastuussa vain omasta hengestään ja tekemisistään ja valinnoistaan..

miten olla ajattelematta.. lukemalla kirjaa, käymällä elokuvissa tai keskittymällä johonkin muuhun tekemiseen niin täysillä, että koko muu maailma unohtuu.. joskus nuo hetket ovat juuri niitä, jotka vapauttavat energiaa ratkaisun näkemiseen, jos sellainen on olemassa.. yleensä on vain valittava jotain ja otettava vastaan mitä sen jälkeen seuraa

kaikesta voi oppia

rakkautta ja valoa teille
Ylös
Taikathelma Vastaa108 / 339 
02.12.2009, 22:04 Jos saisin sen mitä haluaisin jaksaisin kyllä taistella sen eteen.
Saa nähdä miten käy. Superisti voimia kaikille :)
Ylös
rajaton Vastaa109 / 339 
02.12.2009, 22:06 Olen käynyt lukemassa tätä foorumia säännöllisesti omien viestienikin jälkeen ja erityisen ylpeä siitä, että keskustelun taso on pysynyt hyvänä (toisin kuin eräistä keskustelupalstoista voi sanoa) ja toivon, että mahdollisimman moni löytää tänne jossain vaiheessa itsensä etsintää.

Nyt tahdon vinkata Meredith Baxterin "ulostulohaastattelusta". Löytyy esim. YouTubesta: www.youtube.com Varmasti paljon samoja ajatuksia, joita täällä ollaan käyty läpi.

Jos nyt joku muistaa oman tilanteeni, olin itse ihastunut (heteroon) perheenäitiin ja kerroin hänelle tunteistani noin vuosi sitten. Lopputulos ei ollut toivomani ja tunteiden kanssa on ollut pitkään hankalaa, mutta suunta on tulevaan. Nyt odottelen muuttoa vähän isompiin ympyröihin ja luotan, että jossain tuolla joku ihana odottaa, että löydän hänet... Etsintä siis jatkuu!
Ylös
Taikathelma Vastaa110 / 339 
02.12.2009, 22:11 Bella: Voiko tuollaisissa tilanteissa kyse olla hyvin paljon
epävarmuudesta sittenkin. Rakkautta varmasti on, mutta
vaatii aika paljon hypätä perhe-elämästä tyttösuhteeseen.
Täytyis vaan molempien uskoa ja kattoa eteenpäin.
Oishan se vanha perhe-elämä toiminut, jos olisi ollut
toimiakseen.
Ylös
Arctic Cat Vastaa111 / 339 
02.12.2009, 23:31 Hei taas.. Nyt oli taas pakottava tarve kirjottaa.. Jollekin on pakko purkaa, ja tämä forum on juuri tällä hetkellä se ainoa oikea.. Kerroin, että päätin antaa itselleni aikaa selvittää kuka tai mikä olen ja sitten tapahtui SE! Ihastuin... Kirjoitin aikaisemmin josko tunteeni kohde jopa aavistaisi tunteeni ja välttelisi minua, mutta ilmeisesti olin väärässä. Hän kävi luonani ja keskustelimme hänen tilanteestaan ja yritin olla niinkuin ystävä, kuunnella ja neuvoa, ilman että omat fiilikseni mitenkään tulisivat esiin. Hänen lähtiessään minusta tuntui kuin tilaa olisi ollut enempäänkin kuin ystävän halaukseen.. En uskaltanut tarttua kuitenkaan siihen tunteeseen sillä hetkellä..Ehkä se oli vain minun kuvitelmaani.. En tosiaan tiedä oliko se tunne molemminpuolinen, mutta tämän tapaamisen jälkeen, en ole kyennýt ajattelmaan järkevästi. Hän on mielessäni lähes tulkoon joka hetki valveilla ollessani. Ensimmäinen, jota ajattelen herätessäni, viimeinen, ennen nukahtamistani. Hän täyttää koko tajuntani. Tuntuu, että tahtoisin vain olla hänen lähellään ja koskettaa.. Hyväillä ja pitää lähellä.. Niin, taidan olla mennyttä kalua, ihastunut, ehkä jopa rakastunut..
Ylös
Bella Vastaa112 / 339 
03.12.2009, 08:18 Kylläpä on taas hankalaa. Vieläkään ei keskusteluyhteyttä naiseeni ole. Itse en halua häneen ottaa yhteyttä, koska hän on halunnut sen oman ajan ja tilan käyttöönsä ja luvannut ottaa yhteyttä sitten kun haluaa keskustella. Raastaa tällainen epätietoisuus. Helpompi olisi vain luovuttaa ja yrittää selvitä tästä tunnemylläkästä. Itken harvoin, mutta eilen kun keskustelin ystäväni kanssa kasvotusten itkukin tuli. En tiedä helpottiko se, mutta kuitenkin. Mieheni sanoo, että olisin mennyt henkisesti parempaan suuntaan, mutta itse tiedän, että asia on juuri päinvastoin. Tuntuu kuin olisin joku teinityttö, joka ei näe mitään muuta ympärillään kuin omat tunteensa. Lapsienkin kanssa täytyisi jaksaa, mutta voimat ei riitä kuin pelkkään olemiseen. Perhe ei jaksa innostaa, urheilukin tuntuu työltä, mikään ei tunnu miltään. Ajatukset eivät vain jätä rauhaan...Kauankohan tätä jaksaa? Miksi ihmeessä tämä herääminen tapahtui näin myöhään tai miksi tapahtui ollenkaan? No, näihin ei varmaan kukaan osaa vastata, mutta helpompaa ainakin tällä hetkellä olisi kun ei olisi koskaan "herännyt".
Ylös
sawaku Vastaa113 / 339 
03.12.2009, 19:58
Viestiä on muokattu
Hurjasti taas on tullut asiaa tänne.. Hienoa että on tällainen saitti ja niin kuin Rajatonkin sanoi, on onni että tämä on pysynyt ihan oikeana keskusteluna.. Pieniä asiattomuuksia lukuun ottamatta..;D Kiitos teille kaikille.

Bella, kuulostaa minustakin sinun tarinasi niin tutulta. Vaikka en vielä noin “pitkällä” olekkaan ja en tiedä haluaisinkokaan. Voi kun olisi sellainen aikahyppykone jolla voisi vaikka seuraavan vuoden hypätä yli.. Jäisin ehkä monta hienoa ja huonoa kokemusta köyhemmäksi. Pora-liike viisaasti sanoikin että haasteet ovat mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä. Mutta silti.. *narinaa* ..voisko tää vaikein osuus olla jo ohi.


Voi Jaapu.. ei tarvitse anteeksi pyydellä. Tästä aiheesta kirjoitan mielelläni. Ihastuminen on vaan niin ihanaa!! Kyselit millaisiin eleisiin olen ihastunut.. Koetin kovasti miettiä ja enkä oikein itsekkään tiedä. Luulen että sellaiset pienet hieman ilkikuriset katseet ja pieni pilke silmäkulmassa ovat ainakin sellaisia juttuja jotka saavat minut sekaisin.. Ja kun tietää että toinen tietää mitä ajattelet..;) Silloin tekisi mieleni niin ottaa kiinni ja rutistaa.. Ja myös ystäväni tapa suuttua on aika hellyttävä. Joskus luulen että olen ihastunut ihan vain siksi kun se on niin mukavaa ja on vain ollut hyvä hetki. Ystäväni olen tuntenut pienestä pitäen ja välillämme on kyllä ihan rakkautta ja luulen että, niin kuin parisuhteissakin, välillä sitä vaan ihastuu enemmän ja sitten se katoaa taas..

Tsemppiä kaikille.. Kyllä se elämä siitä suttaantuu..=)
Ylös
Bella Vastaa114 / 339 
04.12.2009, 12:45 Taikathelma:Olet varmasti oikeassa siinä, että kyseessä on paljon epävarmuutta. Molemmat osapuolet pelkäävät tulevaa. Naiseni kanssa on jo jonkilainen keskuteluyhteys saatu aikaan. Hän haluaa aikaa ja jos häntä painostaa hän kokee sen ahdistavana ja pakenee. Hän haluaa olla se joka tekee aloitteet sitten kun on siihen valmis. Toisaalta ymmärrän häntä hyvin, sillä hänhän tässä on joutunut minua jo kauan odottamaan, kun elän elämääni pikkuperheeni parissa. Ja nyt kun minun pitäisi odottaa, niin se tuntuukin niin pahalta ja väärältä. Voi kun molemmat olisi sinkkuja, niin ei tarvitsisi murehtia tällaisia asioita. Ja mies taas vanoo rakkautaan ja suunnittelee tulevaa...en tiedä mitä hänelle sanoisin...No tänään tapaan yhden ihanan kohtalotoverin, johon olen muuten tutustunut tämän palstan kautta. Vain toinen samassa tilanteessa ollut voi täysin ymmärtää minkalaisia tunteita ja elämänmuutosta tässä läpi käydään...
Ylös
Taikathelma Vastaa115 / 339 
04.12.2009, 15:41 Eihän sitä kykenekkään tajuamaan tuota tilannetta. Itse en ole siinä tilanteessa muuta kuin mielikuvituksissani.
Jos totta puhutaan, en kyllä jaksa uskoakkaan joku voisi ajatella edes sellaista vaihtoehtoani minun vuokseni.
Ei minulla ole huono itsetunto eikä mitään sellaista, mutta realiteetit pakkaavat päälle. Mutta, jos sellainen joskus
tilanne tulee eteen niin tekisin sen eteen aika lailla töitä. Tosiasia on, että olen ihastunut erääseen perheelliseen
ja tunne on molemmin puolinen. Toivotan Bella sulle hyvää viikonloppua ja toivotaan että tilan antaminen
antaa toiselle osapuolelle varmuutta ja tulee siihen tulokseen, että sinä olet se elämän nainen:).
Ylös
hesake Vastaa116 / 339 
05.12.2009, 09:22 Hei Rajaton,

Kiitos Meredith Baxterin 'ulostulohaastattelu' vinkistä. Ilahdun aina kun meitä samanhenkisiä ilmaantuu rohkeasti esiin.
Ja onnea muuton johdosta ja sen ihanan kohtaamiseen!
Ylös
Sol Vastaa117 / 339 
05.12.2009, 12:52 Vinkkinä, tuli tuosta Meredith Baxter-jutusta mieleen, että sivusto lesbianlife.about.com on ollut mielestäni mielenkiintoinen ja hyvä, sitä on tullut seurailtua. Kathy Belge-niminen jenkki kirjoittaa blogintapaista kaikenmoisesta lesbouteen liittyvästä tosi laajasti, vastaa kysymyksiin, käsittelee ajankohtaisia aiheita ym.

Yksi viimeisimmistä jutuista oli juuri myöhäisheränneisyydestä. Meredith Baxterista oli siinä juttua, mutta lisäksi paljon muuta, ja linkkejä muihin asiaa sivuaviin juttuihin.

Tsekatkaaa jos kiinnostaa, suosittelen =)
Ylös
hesake Vastaa118 / 339 
06.12.2009, 13:22 Sol, kiitos linkistä! Mielenkiintoista luettavaa ;)
Ylös
Bella Vastaa119 / 339 
08.12.2009, 11:08 Heippa taas! Jonnekin pitää taas purkaa pahaa oloa. Taas saatiin naiseni kans tekstaritappelu aikaiseksi. Ei pitäisi ikinä hoitaa asioita tekstiviestein kun niihin on niin helppo laittaa kaikkia loukkaavia asioita. Nyt varmaa sitten taas seuraa mökötystä ja tilanne ei edelleenkään etene mihinkään suuntaan. Kotona ahdistaa entisestään. Mies haluaa läheisyyttä ja hellyyttä, ja minä en kykene sellaiseen. En taas tiedä mitä pitäisi tehdä. Ei vaan jaksaisi näitä asioita miettiä, mutta niistä ei pääse eroonkaan kun mitään selvyyttä ei asioihin tule. Haluaisi lähteä pois kotoa, mutta kun on niin rikki ja pää sekasin, ettei kykene järjestelemään tilannetta mihinkään suuntaan. Miten te olette saaneet asianne selvitettyä? Miten kotoa lähtö tapahtui ja millä aikataululla? ja miten elämänne on järjestynyt?
Ylös
Arctic Cat Vastaa120 / 339 
08.12.2009, 23:02 Voi pyhä jysäys! Mä taidan olla rakastunut! Mutta homma on se, että tunteeni kohde on varattu ja naimisissa... Ja vaikka me ollaan suudeltukin (alkoholilla oli varmaan osuutta asiaan), niin se oli IHANAA!! Hänelle se ehkä oli huvia, mutta ei kylläkään minulle! Yritän parhaani, jotta pitäisin pääni kylmänä, mutta miten se onnistuu?? Hän on kaikkein kaunein, suloisin ja haluttavin nainen maan päällää... Haluan suojella häntä kaikelta pahalta... Mutta mitä hän ajattelee? Siinäpä pulma ratkaistavaksi..
Ylös
Taikathelma Vastaa121 / 339 
09.12.2009, 01:42 Bella: Arvostaisiko sun tyttö sitä, että lähtisit kotoa ja siten näyttäisit, että hän on se oikea? Jotenkin tajuan sen
toisen tilanteen, että joutuu olemaan koko ajan varalla tai se kakkonen. Miksi olet suhteessa kyseisen miehen kanssa
jos et saa siitä mitään? Mitä tarvetta se palvelee, että olet hänen kanssaan? Vaikka et saisi tyttöä niin jäisitkö kyseisen
miehen kanssa suhteeseen? Vaikka nyt olet rikki, haaveile tulevasta, asiat järjestyvät, ota jokin pieni suunta elämässä
mihin tähtäät.
Ylös
Bella Vastaa122 / 339 
09.12.2009, 08:17 Eilenpä oli jo parempi päivä. Tein ison päätöksen ja päästän irti tytöstäni. Olen lähes varma, että hänellä on toinen ja hän vain odottaa, että minä teen se lopetuspäätöksen, ettei hänen tarvitsisi loukata minua. No loukannut hän jo on, mutta haluan että hän itse kertoo miten asianlaita on. Hämmentävää sinänsä, että myös tämä toinen on naimisissa ja pienten lasten äiti. No pikkuhiljaa mennään eteenpäin ja toivutaan. Aina se yksi hyväkin päivä mahtuu mukaan. En vielä tiedä miten liittoani jatkan, mutta haluan nyt ottaa aikalisän kaikesta. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten elämä järjestyy, mutta sen näyttää vain aika. Tällä hetkellä en kuitenkaan pysty mieheni kanssa edes harkitsemaan fyysistä kontaktia enkä tiedä pystynkö tulevaisuudessakaan. Haluan nyt kuitenkin toipua tästä yhdestä erosta ja sitten miettiä taas jatkoa.
Ylös
Solo Otra Vez Vastaa123 / 339 
09.12.2009, 09:31 Pienenä sivuhuomiona tähän väliin... Luin juuri Tarja UUsitalon romaanin Lepinkäinen. Suosittelen tämän ketjun kirjoittajille/lukijoille, asetelma kun romaanin päähenkilöiden välillä on juuri sitä, mikä täälläkin niin monella. Onneksi oli aikaa, sillä en malttanut jättää kirjaa kesken, vaan luin yhteen putkeen kannesta kanteen... Autenttisen oloista kuvausta ja minulle tuli tunne, että Oh my gosh, ovatko kokemukseni sittenkin totta, vaikka olen luullut toisen "viestejä" tahattomiksi tai vain oman mielikuvitukseni värittämiksi ;) Olkoon kuinka vain, oli hauska lukea, miten samanlaisia lähestymisriitit ovatkaan... No nyt eksyn ihan toisiin aiheisiin ja ajatuksiin, mutta pointtini siis on, että lukekaa ihmeessä.
Ylös
Taikathelma Vastaa124 / 339 
11.12.2009, 16:55 Bella: Ehkäpä se on hyvä ratkaisu, odottelet mitä tämä liike saa aikaan. Mulla mun tyttö alkoi oma-aloitteisesti
vihjailemaan, että hän eroaisi miehestään, mutta siihen tarvii aikaa. Ei ole rakastanut miestään aikoihin. Ihmettelin, että edes sanoo sellaista kun
en ole mitään sen suuntaista edes vihjannut.. Ei voi käsittää. Pää vähän pyörällä, että joku voi ajatella näin mun takia..
Ylös
Bella Vastaa125 / 339 
14.12.2009, 09:50 No hei taas kaikille! En taas tiedä miten tämä elämä menee aina niin sekaisin. Pitäisi saada jotain ratkaisuja aikaan, mutta niin ne asiat vaan junnaa paikallaan.
Edelleenkään ei mitään ole tapahtunut asian suhteen, mutta ehkä tämän päivän jälkeen olen viisaampi. Haluaisin niin päästä eroon näistä tunteistani
naistani kohtaan ja päästää lopullisesti irti. Avioliittoni jatkostakaan en osaa sanoa mitään. Toisaalta lasten kannalta olisi hyvä asua saman katon alla, mutta
onnistuuko se, jos miehen kanssa ei ole mitään fyysistä kontaktia? Voiko elämää jatkaa pelkästään sen takia, että asutaan yhdessä lasten takia ja molemmilla
on omat elämät. Ja entäs jos jossain vaiheessa löytääkin sen unelmien naisen...No se on tällaisella pienellä paikkakunnalla aika hankalaa, mutta eihän sitä koskaan
tiedä...ja ensin pitää selvittää yksi ero, että voi jatkaa eteenpäin, muutenhan kaikki on vain laastaria haavoille....
Ylös
rajaton Vastaa126 / 339 
14.12.2009, 23:01 Avaudun minäkin. Enpä tiedä, ketä varten valehtelin. On yli vuosi siitä, kun tunnustin tunteeni, eivätkä ne ole muuttuneet mihinkään. Viimeinen yhteyteni tuohon naiseen on nyt kuitenkin katkennut, ja minä olen yrittänyt unohtaa. Yrittänyt unohtaa, antaa tunteiden olla, kuvitella, haaveilla, vihata, antaa olla. Eikä mikään tunnu auttavan - ei vielä edes aika. Mitä hyötyä olisi tunnustaa, että tämä (typerä yksinäinen unelmointi ja kaipaus) olisi tähän asti kaikkein suurinta, jos asialla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta? Vielä viimeisestä kohtaamisesta minä yritän onkia esiin pieniä merkkejä siitä, että kaikki ei olisikaan ohi. Minä jätin viestin, jonka voi tulkita juuri niin, etten ole päässyt yli. Mutta vaikka kuvittelen olleeni yksiselitteinen, ei se välttämättä ole niin.

Elämässä on paljon todella hyvin. Tulevaisuus näyttää monilta osin valoisalta. Silti, hänelle minä haluaisin kertoa ensimmäisenä parhaat uutiset, ja kun en voi tehdä niin, tunnen itseni pohjattoman yksinäiseksi. Olen siis epätoivoisesti ihastunut (rakastunut?) ihmiseen, jota en voi saada ja kyvytön siirtymään eteenpäin.
Ylös
Bella Vastaa127 / 339 
15.12.2009, 09:50 Rajaton: tuntuu niin tutulta, vaikka minulla vielä kaikki kesken ja aikaa kulunut niin vähän.
Nyt tein sellaisen ratkaisun, että otan aikalisän ja selvitän oman pääni kuntoon.
Ajattelin kerrankin elämässäni pohdiskella asioita yksin ja oman pääni sisällä.
Yritän nyt myös olla enää kuormittamatta ystäviäni näillä asioilla.
Loppupelissähän se olen kuitenkin minä, joka päättää mihin suuntaan elämä lähtee menemään.
Tiedän oman luonteeni niin hyvin, että vaikeaa tulee kun täytyy itsekseen asioita ja elämää
miettiä, mutta tällä hetkellä nään sen ainoaksi vaihtoehdoksi.
Nyt en haluasi minkaanlaista parisuhdetta kenenkään kanssa, vaikeaa sinänsä kun asuu kotona
perheen luona, mutta yritän silti elää omaa elämääni ja huomioida lapset. Miehen kanssa pystyn
olemaan tällä hetkellä vain ystävä ja jatkosta en tiedä.
Tällaisia ajatuksia tänään, huomisestahan ei taas voi sanoa, mutta päivä kerrallaan eteenpäin mennään.
Voimia myös teille muille! Elämä ei ole helppoa, mutta joskus täytyy käydä pohjalla, että näkee
mitä elämältä oikeasti haluaa....
Ylös
Arctic Cat Vastaa128 / 339 
15.12.2009, 12:36 Rajaton, on niin tuttua tuo mitä kerrot! Kirjoitat, että" hänelle minä haluaisin kertoa ensimmäisenä parhaat uutiset, ja kun en voi tehdä niin, tunnen itseni pohjattoman yksinäiseksi.Olen siis epätoivoisesti ihastunut (rakastunut?) ihmiseen, jota en voi saada ja kyvytön siirtymään eteenpäin"

Minulla on ihan sama tilanne! Olen tunnustanut itselleni, että olen rakastunut, mutta tuskin koskaan voin saada tuota ihmistä, muuksi ainakaan kuin ystäväksi. En tiedä kuitenkaan että kykenenkö olemaan pelkkä ystävä hänen kanssaan.. En ole kertonut hänelle tunteideni syvyyttä, mutta luulen, että hän aavistaa jotain.. Olen yrittänyt unohtaa hänet, antaa hänen olla, mutta se on vaikeaa, en oikeastaan pysty olemaan välinpitämätön häntä kohtaan ja kyvytön päästämään irti.. Näemme lähes päivittäin työpaikalla ja se vaikeuttaa tilannetta. Yritän olla kuin hän ei merkitsisi mitään enempää, mutta huomaan etsiväni häntä katseellani aina kun tiedän hänen olevan paikalla ja hänellä on valta tehdä minut sillloin joko iloiseksi, onnelliseksi, ärtyisäksi, mustasukkaiseksi, jopa vihaiseksi, riiippuen siitä kuinka hän käyttäytyy. Aina välillä elättelen toiveita, että hänkin välittää, mutta se on vain toivomista. Haluaisin hänen olevan se ihminen minulle, jonka kanssa voisin jakaa kaiken, sulkea syliini, suudella ja rakastaa, pitää lähellä jne, mutta se on mahdotonta.. Joskus toivoisin, että sydämeni uskoisi järkeäni, mutta tunteet voittaa aina..
Ylös
rajaton Vastaa129 / 339 
15.12.2009, 18:55 Bella: Luulen, että aikalisä on oikea ratkaisu tuossa kohtaa elämääsi. Asioiden pyörittely ja pohdinta ystävien kanssa voi auttaa, mutta jossain vaiheessa se saattaa vaan sekoittaa lisää. Sitten pitää ottaa etäisyyttä ja yrittää rehellisesti tutkia, mistä on kysymys. Kohdallasi on niin monta tekijää (mies, lapset, koti, uusi rakas), että niiden kanssa tasapainottelu on varmasti hankalaa, ja vaikea löytää vastaus siihen, mitä ITSE haluaa. Ilman, että ensimmäinen ajatus on "lasten kannalta" jne. Tämä ei siis tarkoita sitä, että pitäisi toimia vain omaa hyvinvointiaan ajatellen, mutta uhrauksia on helvetin paljon helpompi tehdä, kun on ne punninnut ja tiedostaa. Eikä kaikkia ratkaisuja tarvitse tehdä loppuelämäksi.

Arctic cat: Minä otin riskin ja kerroin. Omalta kohdaltani tilanne ei todennäköisesti olisi tällä hetkellä yhtään helpompi - ihmisestä olisi ehkä vielä vaikeampi päästää irti, jos voisin kuvitella saavani vastarakkautta. Kuvittelenhan nytkin! Mutta järki tietää.

Eikä se järki silti vie sydäntä. Välillä tosin epäilen, etten halua niin käyvän.

"-- hänellä on valta tehdä minut sillloin joko iloiseksi, onnelliseksi, ärtyisäksi, mustasukkaiseksi, jopa vihaiseksi, riiippuen siitä kuinka hän käyttäytyy." Ota se valta pois häneltä. Se on sinun. Täysin toisen armoille heittäytyminen ei ole hyväksi missään suhteessa. Ja siis, ymmärrän todellakin, mitä tuolla tarkoitat ja miltä se tuntuu. Silti. Ota valta omiin käsiisi.

Minä tahdon uskoa, että olen ennen kaikkea itse vastuussa onnellisuudestani. On tietysti hyviä ja huonompia olosuhteita, jotka vaikuttavat, mutta niidenkin merkitystä voi itse säädellä. Tässä kohtaa on helppo kirjoittaa mukaviisaita sanoja, mutta kun ikävä iskee, niin voisin avautua samoin kuin eilen illalla, tai vielä enemmän. Toisaalta saatan kohdistaa ajatukseen hänestä kaiken sen, joka muutoin on vialla, ja siten sulavasti valehdella itselleni, että hänen kauttaan kaikki asiat korjaantuvat. Niin hölmö voi ihminen olla...

Keksisin tähän loppuun jonkun suuren viisauden, jos pystyisin, mutta en osaa. Jaksamista toivon kaikille ja kärsivällisyyttä. Asiolla on tapana järjestyä.
Ylös
Bella Vastaa130 / 339 
17.12.2009, 10:00 Moikka taas kaikille!
Ompa kiva kun sai vihdoin nukuttua kunnon yöunet, nyt olo paljon virkeempi.
Edelleen tunteet ja ajatukset pyörii kehää, mutta nyt käsittelen niitä yksin ja
tuntuu, että se vähän helpottaa kun ei tartte jakaa ajatuksiaan kenenkään
kanssa. Olen pystynyt kuuntelemaan jopa hempeitä ja tunteikkaita biisejä ihan
hyvillä mielin ja muistellut ihania yhteisiä hetkiä, joita vielä pari kuukautta sitten oli.
Edelleenkään en pysty ajattelmaan fyysistä kontaktia mieheni tai kenenkään
miehen kanssa. Naisen kosketusta ja läheisyyttä kaipaan, mutta tällä hetkellä
se ei ole mahdollista, mutta ehkä taas joskus...aika näyttää mitä tapahtuu...
Ehkä joskus, jossain saa taas kokea sitä läheisyyttä mikä vaan on niin taivaallista...
Ylös
Taikathelma Vastaa131 / 339 
19.12.2009, 23:12 Aika menee siivillä, nyt olen siinä tilanteessa kun te aikaisemmin. Se haluaa olla yhdessä.
Se haluaa erota. Se haluaa olla mun kanssa. Ma olen aivan sekaisin. Mun täytys vaan
nyt uskaltautua heittäytyä, jos toinenkin niin pystyy... huh. En tajunnut, että mullakin
myöhäisheräänneenä voi olla tällaisia tunteita. En siis olekkaan tunnekylmä.
Ylös
Katina Vastaa132 / 339 
22.12.2009, 21:21 Kirjoitanpas minäkin kuulumisia. Sama tilanne kuin Rajattomalla oli minullakin,osa ehkä muistaa.. Kauan meni toipumiseen, vuosi kaikkineen. Juuri jokunen viikko sitten olin viettämässä aikaa tämän ihanan naisen luona, ystävänä. Tajusin siellä ettei minulla ole enää tunteita, ei halua mihinkään ystävyyttä syvempään. Myös ystävyys koki kolauksen, ikävä kyllä. En ole ihan samanlainen hänen seurassaan kuin toisten ystävieni. Silti meillä on mukavaa yhdessä. Edelleen olen varma että meidän homma olisi toiminut syvemmälläkin tasolla, mutta jos toinen ei ole valmis ns. tulemaan ulos kaapista, niin milläs siinä edetään.. No ei millään. Vihdoin se ajatus kulkeutu minunkin aivojen perukoille ja aloin toipua. Edelleenkin olen jollain tasolla katkera hänelle ettei hän uskaltanut suoda meille edes mahdollisuutta yrittää kunnolla. Itse elän sillä periaatteella että aina voi koittaa, ei tarvii sitten katua jälkeenpäin sitä ettei ole edes yrittänyt. Ja meillä molemmilla kun näitä tunteita ei kovin usein herää.. siitä tulee suurin katkeruus, hän ei antanut minun rakastaa, kun vuosien jälkeen tajusin tuntevani sittenkin jotain.. Edelleen mietin että mahtaako tämä kaikki tulla meidän kunnollisen ystävyyden väliin.. Minä en siis ole vihainen, enää en ole edes mustasukkainen. Mutta millä pääsee eroon näistä katkeruutta herättävistä mietteistä ja tuntemuksista?? Jostain sisältä se voima varmaan pitää löytää jos haluan pysyä ystävinä..

Rajaton: voimia sulle!! Itsestä tuntuu että vuosi on ollut yhtä helvettiä välillä. Mutta siitä toipuu. Toivottavasti kokonaan! *Halit*

Ja vielä, olipas ihana lukea niin monta uutta tarinaa! :)
Ylös
Arctic Cat Vastaa133 / 339 
23.12.2009, 18:26 No niin.. Nyt taidan olla sataprosenttisen varma, että minun ja ihastukseni kohteen välillä ei voi tai ei tule koskaan olemaan mitään muuta kuin ystävyyttä.. jos sitäkään... Olen myös lähes varma, että hän aavistaa tunteeni, vaikken ole niitä suoraan koskaan hänelle paljastanutkaan.. Mutta ymmärrän, että tuolla tavalla kuinka hän tänään käyttäytyi, ei kukaan käyttäydy hyvää ystäväänsäkään kohtaan, eikä varsinkaan jos on syvempiä tunteita itsellään mukana.. Ja vaikka järkeni on sanonutkin, että tässä tuhlaan vain omaa elämääni, kun rakastan tuota ihmistä, niin sydäntäni en ole saanut hallittua yrityksistä huolimatta.. Toiveet on ollut tähän päivään asti jollain asteella, että hänkin ehkä välittää kaikesta huolimatta, mutta nyt ne ovat kuolleet ja sydämeni on täysin rikki.. Tuntuu, että se on revitty irti rinnastani ja vuotaa verta.. Ahdistaa.. Vain suunnaton kaipuu jäljellä.. Miten tästä suosta voisi nousta ja jatkaa? Miten minun pitäisi suhtautua häneen jatkossa? En tiedä kuinka voin salata häneltä sen, miten paljon hän minua satutti tai satuttaa... Miten sinä onnistuit Katina? Millä keinoin säilytit ystävyytesi häneen ja selvisit tunteistasi? Onneksi tässä on joulunpyhät aikaa, ennenkuin seuraava kohtaaminen hänen kanssaan on edessä. Ehkä ihme tapahtuu ja löydän jostain jonkinlaisen voiman, joka auttaa minua jatkamaan...

Joka tapauksessa, kiitos tälle palstalle sen olemassaolosta ja Hyvää Joulua sen lukijoille ja sille joskus kirjoittaneille!
Ylös
hesake Vastaa134 / 339 
24.12.2009, 11:10 Jouluiloa myös minulta tämän palstan mukaville naisille!
Ylös
Muumio Vastaa135 / 339 
27.12.2009, 01:16 Täällä taas. Juttelin elämäni sekaisin pistäneen naisen kanssa ennen joulua ja totesimme kumpikin olevamme RAKASTUNEITA toisiimme. Tämä on maailman hämmentävin juttu. Tiedostan rakastuneeni kaunottareeni sen lisäksi, että taidan rakastaa häntä jo ennestään ystävänä, ihmisenä, ties mitä. Järkyttävää, koska meillä kummallakin on elämämme. Minulla avio ja lapsia, hänellä omat juttunsa. Kuinka ihmeellä tästä saadaan ulos tasapainossa olevia ihmisiä?
Ylös
mummynro2 Vastaa136 / 339 
30.12.2009, 01:46 oih, kuulostaa aika ihanalta...eräs on pistänyt pääni sekaisin mutta en vaan voi kertoa mitään (tilanne just noin, hänellä omat jutut ja mulla avio ja lapsia) ehkä siksikin etten halua mokata itteäni eikä hän ole antanut vinkkiä siitä että hänellä olisi tunteita. Tietty tiedän että miellä synkkaa ja että hän pitää minustaja arvostaa minua. Nyt justiinsa taas tavattiin ja on jotenkin masentunut olo kun tietää etä tapaamiseen menee taas aikaa....

Mutta eikös ole NIIN hienoa kun kumpikin tykkää!!!
Ylös
rajaton Vastaa137 / 339 
09.01.2010, 11:46 Kiitos Katina rohkaisustasi. Joululoma oli hyvä irtiotto arkeen (vaikka sielläkin tuli välillä mietittyä), mutta kotiinpalattua olen miettinyt ihmistä taas enemmän. Uskoisin kuitenkin, että niin kauan kuin emme kohtaa, tulen pärjäämään ihan hyvin. Ystävyyssuhteen rakentaminen taas vaatisi voimia ja pohdintaa, mutta voisi onnistua sekin. Se ei ole mitenkään päivänpolttavin vaihtoehto. Ja siis varmasti tulee monta kompastusta tällä tielläni ilman häntä. Kohdistan energiani sulavasti kaukorakkauteen, jotta voin haaveilla vaaleanpunaisia iltaisin sängyssä ilman sen kummempaa velvoitetta mihinkään muuhun.

Muumiolle: toivottavasti asiat ovat lähteneet selkeytymään. Tilanne, jossa perhe on jo mukana, ei ole koskaan helppo, ja ei sitä varmaankaan helpota tuo "myöhäinen herääminen". :) Ihmisten tahdonvoimalla voi saada ihmeellisiä asioita aikaan. Ja kun tietää, milloin on aika taistella ja milloin aika antaa periksi. Toivon kaikkea hyvää, ja jaksamista, koska rankkaa varmasti on, eikä se ole ohi viikossa tai kahdessa, vaan kyse on elämänkokoisesta muutoksesta, oli lopputulos mikä tahansa. Koska tiedät varmasti, ettei mikään ole samoin, vaikka jäisit nykyiseen suhteeseen tai jos jatkat eteenpäin yhdessä (tai jopa yksin). Mutta uskon vahvasti, että kyllä siitä suunnilleen tasapainossa selviää ulos. Voihan olla, että tasapainopiste vähän siirtyy keinulaudalla niin, että toinen pääty on toista korkeammalla, tai se vaihtelee, mutta mitäpä siitä. Onnellisuus on edelleenkin mielestäni tavoiteltava juttu ja sen eteen joutuu kyllä tekemään töitä. Muista myös nauttia rakkaudesta ihan täysillä!

ArticCat: tuntuu kurjalta lukea viestiäsi. Ihmisten tunteet ovat kummallisia ja on vaikea toimia oletusten pohjalta. Mikset uskalla ottaa selvää? Tuskin kärsisit tämän enempää. Joskus, huomaa joskus, toinen voi käyttäytyä typerästi tietämättömyyttän ai sen takia, ettei tiedä itsekään missä mennään. Useimmiten ihmisten käytöksen selittäminen jollain salaisella agendalla on kuitenkin melko turhaa, sillä lailla olemme suoria otuksia, että joskus asiat on juuri sitä miltä ne näyttää. Ja jos muuta epäilet, niin kysy.

Ja vaikka on lauantai, niin tarkoitukseni oli tehdä tänään töitä, mutta ajattelin laittaa pienen viestin kun on vuodenvaihteen jälkeen ollut niin hiljaista... Mitä teille muille kuuluu?
Ylös
Wasabi Vastaa138 / 339 
10.01.2010, 18:33 Onpahan ollut mielenkiintoinen 6 tuntia (tai jotain) kun olen lukenut koko keskusteluketjun (siis myös osan 1). Kiitos kaikille teille ihanille ihmisille, jotka olette jakaneet kokemuksianne ja erityisesti kuulleet ja vastanneet toisillenne niin arvostavassa hengessä. Erityisesti tämä lämpö ja välittäminen ja luottamus on tuonut lämpöä tähän muuten aika koleaan sunnuntaihin (kolmet sukat ja toppahousut päällä sisätiloissa) .

Oliko se Ihanainen vai kuka, joka kyseli onnellisten tarinoiden perään? Mulla olis. Olemme myös myöhäisheränneitä ja on vaatinut rohkeutta tunnustaa omat tunteet ja alkaa oman identiteetin rakentaminen uudessa tilanteessa. Ymmärrän, että meidän tarinamme lähtökohdat olivat helpommat kuin monella täällä, koska kummallakaan ei ollut aviopuolisoa, lapsia tai mitään kiinnityksiä siinä vaiheessa, kun aloimme hoksata, mistä on kysymys. Siis tarinamme alkaessa olimme molemmat olleet heteroita - jopa ilman mitään "nuoruuden kokeiluja". Olin itse 33 ja Muru oli 29. Mulla oli takana 7 v seurustelu ja kihlaus ja avoliitto, joka päättyi "varttia vaille häihin", kun mies löysi toisen. Muru on ollut varsinainen bilettäjä ja poikakavereista ei ole ollut pulaa.

Hän oli työkaverini, ihana ja kaunis "tavoiteltu poikamiestyttö", jonka suosioon pyrki jos jonkilnlaista hiihdonopettajaa, insinööriä ja kauppatieteilijää. Hän ei seurustellut slloin kenenkään kanssa, naureskeli lähinnä ympärillä pörrääville miehille. Mä olin ihan, että kyllä mäkin tota piirittäisin, jos olisin mies (vaikka ei mullakaan olis mahkuja...)

Ystävystyimme nopeasti työpaikan tupakkahuoneessa ja yhä useammin lähdimme töistä yhdessä hänen luokseen juttelemaan ja juomaan teetä. Oli ihan pyörrytävän ihanaa, emmekä käsittäneet miten intensiiviseen hyvä oli olla yhdessä. Siis vain jutella ja käkättää. Kuunnella musaa. Ei muuta. Aina toisinaan, kun kello oli jo vaikka mitä, hän sanoi, että enkö jäisi yöksi, turhaan lähden ajelemaan kotiin. Tajusin todella selvästi, että en uskalla jäädä yöksi, koska en mene takuuseen siitä, mitä saattasiin yrittää... Nukkua en ainakaan voisi.

Surku, mutta tiedossa oli ero: lähtisin ulkomaille vuodeksi. Keksimme kuitenkin, että hän tuleeparin kuukauden päästä lomareissulle kohdemaahan. Erossa olemisen ikävä ja jälleennäkemisen hurma sekä vieraassa maassa kokemamme vapauden tunne sai meidät ottamaan ratkaisevat askeleet suhteessamme. Vieläkin muistan, miten älyttömästi pelotti. Soitin auton soittimessa replayna Hectorin biisiä
"ja mä niiiin sua rakastan
ja mä niiiin sua haluan,
vaikket sitä huomaa,
vaikket sitä nää,
koita ymmärtää"

Lauloin täyttä kurkkua mukana, mutta ei vesti mennyt silläkään vielä tajuntaan. Olin sekoamassa. Lopulta Muru oli se, joka tuli vierashuoneesta mun viereen parisänkyyn iltapäivänokosille ja arasti siinä edettiin. Sitten jo nopeasti edettiinkin niin, että lopulta arasti :-) Siinä huumassa meni koko Murun kolmen viikon loma ja ajatus mun jäämisestä valtameren taakse vielä 10 kuukaudeksi tuntui mahdottomalta. Kauhean raastavan kolmen kuukauden eron jälkeen saimme järkättyä hänelle täydennyskoulutuspaikan paikalliseen yliopistoon ja työnantajalta jopa sponsorointia.

Sen jälkeeen olemme eläneet happily ever after. Ja siis siitä on nyt 18 vuotta.

Kaapista tuleminen ei ole ollut lainkaan yhtä helppoa. Mun on ollut helpompi hyväksyä itseni tässä roolissa, mutta Murulle jopa L-sana oli pitkään tosi vaikea. Toisaalta olemme monen muun palstalaisen tavoin ajatelleet, että rakastuimme ihmiseen, emme niinkään sukupuolen edustajaan. Tietenkin nyt, kun olemme näin pitkään olleet pari, ei suhteemme laatu ole kenellekään epäselvä, mutta ulostuloprosessi on kestänyt yli 10 vuotta. Nyt esim joka aamu suukottelemme aamulla bussipysäkillä, kun hän jää kyydistä, mutta tähänkin rohkeus on riittänyt vasta pari vuotta.

Tällaista tarinaa itse elän.

Toivotan voimia ja lämpöä kaikille myöhäisheränneille.
Ylös
withyou Vastaa139 / 339 
11.01.2010, 15:51 WASABI!

Erittyisen ihana tarina:) Kiitos siitä:)
Haastavan työpäivän lopuksi teki mielelle ja sielulle hyvää!
Ylös
hesake Vastaa140 / 339 
11.01.2010, 19:23 KIITOS WASABI!

Kirjoituksesi lämmitti kovasti mieltä ja antoi toivoa meille itsekullekin! Hymyssä suin luin uudelleen ja uudelleen tarinaanne....
Ylös
Taikathelma Vastaa141 / 339 
24.01.2010, 22:20 Haluaisin kysyä, että miten olette selvinneet, että tyttöystävänne on loukannut teitä kovalla kädellä
esimerkiksi ollut toisen kanssa treffeillä tai sitten jopa pettänyt. Miten sellaisista tunteista mitä
se aiheuttaa itselle pääsee pois? Unohtuuko se ikinä? Kun ne tunteet pitäisi käsitellä, jotta kykenee
jatkamaa suhdetta, mutta tässä kohtaan omaan sokean pisteen enkä tiedä miten loukatuksi tulemisen
tunnetta käsitellään.
Ylös
Arktinen amatsoni Vastaa142 / 339 
25.01.2010, 19:57 Luulen että saatan tässä parasta aikaa alkaa heräillä ja se on hyvin hämmentävää. En tiedä voiko tätä oikeen vielä edes kutsua heräämiseksi koska mitään konkreettista ei ole tapahtunut. Olen kohta 26-vuotias ja olen ollut pari vuotta sinkkuna seuruseltuani sitä ennen seitsemän vuotta miehen kanssa. Asiasta on ollut puhetta parhaan kaverini kanssa eikä hänelle onneksi olisi ongelma jos nyt todella on niin että tykkään myös naisista. Mutta jostain syystä halusin kirjoittaa siitä tännekin. Asiat selkeytyvät usein itselleenkin kun niistä kirjoittaa. Mikäkö saa minut epäilemään että olen biseksuaali tai lesbo?

Olen niin kauan kuin muistan ollut poikatyttö, leikin mieluummin cowboyta kuin prinsessaa pikkupentuna ja kotileikeissä olin aina isä. No, se ei välttämättä ole mikään 'todiste', onhan moni heteronainenkin varmaan leikkinyt poikien leikkejä lapsena. Varhaisteininä en kiinnostunut pojista ainakaan siinä määrin kuin muut ikätoverit. Asiaan tosin saattaa vaikuttaa sekin että meidän koulun pojat kiusasivat minua joten heistä minulla ei ollut kovinkaan korkea käsitys. Ajattelin myös jälkeenpäin että ehkä kypsyin muita hitaammin. En kyllä kiinnostunut tytöistäkään sen puoleen, eikä se olisi tullut kysymykseenkään. Sain tietää homoista ja lesboista silloin varhaismurrosiässä sitä kautta että ne olivat luokan häirikköpoikien suosimia kaikkein pahimpia haukkumasanoja, joiden merkityksen aikuiset myöhemmin selittivät.

Siinä 14-15v. pojat alkoivat kiinnostaa ja seitsemäntoistavuotiaana tutustuinkin häneen josta sitten pitkäksi aikaa tuli kumppanini. Pelkäsin etten kelpaa kellekään koska muka olin niin ruma ja niinpä olin ihan innoissani kun lopultakin löysin poikaystävän. Järkytyksekseni en kuitenkaan tuntenut oikein mitään sitten kun ensimmäistä kertaa pussailimme ja hyväilimme. Kiinnyin häneen paljonkin vähitellen ja seksi oli parhaimillaan kohtalaista. Sitten yllättäen parikymppisenä huomasin että näen unia ja fantasioin naisista. Kerroin miehelleni että epäilen olevani biseksuaali eikä se häntä haitannut, taisipahan vain kuolata ajatukselle minusta naisen kanssa... :/ Nyt sinkkuna on ollut pari yhden-kahdenyön juttua miesten kanssa ja seksi ja etenkin tunnepuoli heidän kanssaan oli aika yhdentekevää. Se tosin voi johtua muistakin syistä.

Näen eroottisia unia suurin piirtein saman verran molemmista sukupuolista, ehkä nykyään jopa vähän enemmän naisista. Niissä mielenkiintoista on se että miesten kanssa homma on puhtaasti fyysistä nautintoa kun taas naisuniin liittyy sen lisäksi myös hellyyden ja romantiikan tunteita.

Sinkuksi tultuani olen yrittänyt alkaa katsella miehiä sillä silmällä mutta yllättäen se ei tunnukaan luontevalta. Olen kuvitellut että en vain vielä ole tavannut sitä oikeaa tai etten jostain syystä osaa ihastua. Mieleeni on myös tullut ajatus että entä jos todella olenkin lesbo. Olen leikitellyt ajatuksella seurustelusta naisen kanssa ja yllättäen se on tuntunut hyvinkin luonnolliselta ja houkuttelevalta. Koitan tässä kuunnella itseäni; osa minusta sanoo että olen aina tiennyt tämän ja vain kieltänyt asian ja osa sanoo etteihän tämä millään voi olla totta. Aika näyttää miten tässä käy.
Ylös
Taikathelma Vastaa143 / 339 
05.02.2010, 17:16 Kuulostaa varsin tutulta tarinalta..
Ylös
Aquafina Vastaa144 / 339 
16.02.2010, 07:33 Arktinen amatsoni, kuulostaa päällisin puolin tosi tutulta..

Mä oon ihastunu maailman ihanimpaan tyttöön ja mä luulen, että hän on mun elämäni rakkaus. Mutta oon ihan vasta (myöhemmällä iällä, 23v) tajunnu homouteni/bisseyteni joten miellän itteni vielä bisseksi, koska oon seurustellu miesten kans tähän asti.

Mua hämmentää vielä aika paljon tämä uus identiteetti, vai pitäskö sanoa identiteetin vahvistuminen ja löytäminen. Se tapahtu sillä tavalla, että olin onnellisen tietämätön mistään homoudestani kunnes tajusin olevani äärettömän ihastunut naispuoliseen kaveriin. Se oli puolitoista vuotta sitten.

Mun miessuhteet on ollu aina kaverillisia, ja pisin - 3 vuotta - päättyi siihen, että oltiin parhaat ystävät ja seksiä ei oltu harrastettu pitkään aikaan, koska se tuntu samalta kuin harrastaa seksiä hyvän kaverin kanssa.

Tosin mun kaverisuhteet naispuolisiin ihmisiin on aina olleet jotenki omituisia, sitä on vaikeaa tarkemmin kuvailla, mut jotenki en oo tuntenu fyysisen läheisyyden olleen koskaan helppoa naispuolisten kavereiden kanssa. Oon tuntenu itteni kauheen vaivautuneeksi ja ulkopuoliseksi, ajatusmaailman jotenki kieroutuneeksi vaikka mitään seksuaalista vetoa en varsinaisesti ole kokenut ennen "heräämistä". Toisaalta en ole sitä tuntenut koskaan miehiäkään kohtaan sen kummemmin. Kaikki halaaminen, oman sukupuolen näkeminen alasti jne on ollut jotenki epäluontevaa jostain syystä, nykyään, "heräämisen" ja sen jälkeen kun olen hyväksynyt, että voin tuntea fyysistä vetoa naisiin, en enää koe samalla tavalla - päin vastoin, naisten alastomuus on minulle nykyään erittäin luonteva asia ja alaston naisen vartalo kaunis.

Sen takia mulla onki teoria, että jotkut ihmiset ovat suuntautumisensa suhteen enemmän tietoisia kun toiset. Identiteetti saattaa kehittyä joillakin ihmisistä vasta myöhemmällä aikuistumisen kynnyksellä, yli 20-vuotiaana. Siksi mielen "salatut" puolet avautuu toisille vasta myöhemmin aiheuttaen murrosiässä ja lapsuudessakin "vääristyneitä" tuntemuksia sosiaalisissa suhteissa. Vääristyneellä tarkoitan (paremman sanan puutteessa) vaikka juurikin tuota kokemaani epävarmuutta kohdata omaaa sukupuoltani edustavia henkilöitä intiimeissä tilanteissa.

Sen jälkeen kun löysin tämän uuden biseksuaalisen orientaation olen ihastuillut tyttöihin ainoastaan ja se tuntuu luotevalta. Silti, erittäin introverttinä ihmisenä analysoin itteeni jatkuvasti ja mietin, että mikä mä oon. Oikeesti pitäs vaan aatella, että ihmiseen sitä ihastuu eikä sukupuoleen, mutta silti tuntus jotenki oudolta olla määrittelemättä omaa orientaatiota, se hämmentää aika lailla edelleen.

Tuntu, et ei haluais satuttaa partneria sitten myöhemmin, jos jotenki tajuaaki tykkäävänsä enemmän miehistä. Mut sit mietin, että ei se noin voi mennä, tollanen pelko on ihan turhaa. Jos olen ihastunut ja rakastunut kumppaaniini, niin silloin olen ja siinä on vallalla samat ihmissuhteiden lait kuin kaikissa ihmissuhteissa suuntautumiseen ja sukupuoliin katsomatta - se joko toimii tai ei.

On siinä hyväkin puoli, ettei taistellut murrosiässä näiden tuntemusten kanssa, sillon oli niin paljon muutakin murehdittavaa, että tavallaan tämä identiteetin löytäminen on helpompaa siinä mielessä myöhemmällä iällä. Toisaalta, ainakin toistaiseksi epäilys ja hämmennys omasta suuntautumisesta vaivaa mieltä. Uskon silti, että epäily kuuluu osana psykologista prosessia hyväksyä homous itsessään. Täytyy antaa vaan itselle aikaa ja tunteille mahdollisuuden tulla. Olla rehellinen itselle ja kumppanille, etsiä tietoa ja vertaistukea.

Toivon jaksamista kaikille, jotka painivat samojen fiilisten kanssa!
Ylös
Desperado Vastaa145 / 339 
23.02.2010, 23:51
Viestiä on muokattu
Sitkeästi piilosilla

Voiko hukata itsensä niin, että jää omien ajatuksiensa varjoon. Tuntien ainoastaan tuon jatkuvan, säälimättömän, mieltä painavan ikävän sekä pelon siitä, ettei hallitse lainkaan sitä mitä tuntee ja mitä haluaa. Kuinka voi elää ja hengittää vapaasti, kantaen mukanaan toivottomuutta ja ristiriitaa kahden todellisuuden välillä, sen missä tai miten elää muille ja sen mitä oikeasti on ja tuntee, mitä sisimmässään haluaa ja kaipaa.

Niin raastavaa on tuo jäytävä kipu, tuo inhon ja hämmennyksen värittämä epätoivo. Salaisuus, miten pakahduttavaa onkaan elää totuudessa, jonka mieltää vääräksi ja ei halutuksi omalle kohdallaan. Miten kauan joutuu odottamaan hyväksyntää itseltään, kuinka oppia rakastamaan itseään, jos näin voimakkaasti jotain osaa itsessään vieroksuu. Tuo tyhjyys ja yksinjääminen ajaa tähän sokeuteen, en näe enkä kuule, tunnen sitäkin enemmän- ja voin pahoin...

Mieleni lipuu niihin hyviin hetkiin, jotka kanssani hän jakaa ja elän niistä ja niille, kaiken kurjuuden takaa ne muistan, pystyn ne tuntemaan, hetkeksi unohdun niihin, kehoni aistii sen lämmön ja hyvänolon, mieleni täyttyy siitä onnesta- ikävääni vastattiin, näin sen pitäisi olla, tältä sen pitäisi tuntua. Tunnen niissä pienissä, isoilta tuntuvissa hetkissä olevani kotona- kotona, joka on ollut minulle liian kauan niin etäinen ja vieras- kotona, jolle tuot aivan uudenlaisen merkityksen.
Ylös
Esteri Vastaa146 / 339 
24.02.2010, 20:04 Samanlaisin tuntemuksin ja ajatuksin olen elänyt monta kymmentä vuotta. Ajatus lesboudesta tai biseksuaalisuudesta on välillä pujahtanut mieleeni, mutta olen torjunut sen topakasti. Eihän se voi olla totta, eihän sen tarvitse mitään merkitä jos yksi kiinnostava nainen on kohdalleni osunut! Mielettömän kaunis ja uhkea brassikaunotar, stripteasetanssijatar ja kun näin hänet alastomana, en ole voinut unohtaa. Mitään ei tapahtunut todellisuudessa, mielikuvissa sen jälkeen sitäkin enemmän. Kauan olen häntä mukanani fantasioissani kuljettanut, kunnes sitten tapasin muutaman kerran työkuvioiden merkeissä naisen, joka jostain syystä havahdutti heti kaikki aistini. Ennen pitkää huomasin, että fantasioissani olikin hän eikä vanha ihastukseni. Mietin, että mitä tämä on! Aluksi mielessä pientä vastarintaa, mutta kun kaikki oli niin ilmeistä ja valmista, en ole voinut muuta kuin todeta, että näin on! Olen ihastunut t. rakastunut nuoreen naiseen, ja haluan häntä koko sielustani. Kaikki minussa sykkii hänelle.

Heräämiseni on tapahtunut pitkän ajan kuluessa hitaasti ja rauhassa, mutta nyt olen aivan liekeissä ja tulessa. Joka hermonpääkin on valmis ja halukas, odottava ja innokas. Kaipaan häntä lähelleni, sisin arkana mutta niin varmana omista tunteistani. Tällä kertaa haluan ihmistä. Miehestä olen halunnut aina vain sitä pientä pätkää. Nyt sen olen oivaltanut. Minun mieheni eivät ole ymmärtäneet aistillisuudesta juuri mitään, ja ehkä naisen kanssa voisin saavuttaa sellaisen yhteyden jota kaipaan. Mutta minun ihastukseni on parisuhteessa, ja itsekin elän miehen kanssa. Mitä tässä voisi tehdä? Haluta ja olla ilman? Kumpikaan ei halua satuttaa toisiaan, sillä sotkuja ja kärsimystähän siitä väistämättä tulisi. Rakkaus on paljon enemmän kuin rakastelemista, fyysistä läheisyyttä. Rakastamalla suojelen toista kärsimyksiltä ja vaikeuksilta, enkä halua aiheuttaa niitä lisää. Kauniita sanoja ja ajatuksia, joiden rinnalla on paljon suruaja kaipausta, viiltävä, tuskainen halu ja hillitön intohimo. Miten näin kovasti voi haluta naista? Siis vain naista voin todella oikeasti haluta näin kovasti. Uskon silti, että jos oikeasti tulisi tilaisuus, lähempi tuttavuudenteko pitäisi tapahtua tosi hitaasti ja rauhassa. Mielessäni on niin paljon kysymyksiä ja kaikki on niin uutta.

Ehkä lopullisen sysäyksen omalla periksi antamiselleni antoi tyttäreni joka huolettamaan tapaan pulputti seta-asioista ja ilmoitti, että kaikki ihmisethän ovat bi-seksuaaleja. Riippuu vaan niin monesta asiasta, mihin päin ne itse kunkin mielenkiinnon kohteet suuntautuu. Siinä oivalsin oikeasti, että näinhän se todella on. Totuuden hyväksyminen on todella vapauttavaa, ja tässä iässä se tuntuu ainoastaan äärettömän kiehtovalta ja hyvältä.

Ei siis ihme, miksi en ole löytänyt elämäni miestä, vain lapsentekijät hetkeksi elämääni, ja nykyisen puuronkeittäjän ja saunanlämmittäjän. Muuta hän ei lämmittele. Mutta miksi tapaan vasta 52-vuotiaana ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen ihmisen, josta oikeasti voisin ajatella, että hän on vertaiseni. Vastaus voisi olla vaikka että, oma minäkuva voi pirstaloitua osittain tai kokonaan jo lapsena. Usein olemme myös kasvuympäristömme odotusten tuotteita. Kun on koonnut palaset ja etsinyt ja löytänyt kuka on ja mitä oikeasti haluaa, voi löytää asioita, jotka tyydyttävät omia tarpeita. Elämä on usein aika epäoikeudenmukaista mutta myös oikeasti ihmeellistä. Rohkeutta naiset. Omissa tarpeissa ei ole mitään hävettävää.
Ylös
toiveikas1972 Vastaa147 / 339 
10.03.2010, 12:13 Täällä tuskin saa mainostaa, mutta en voi olla mainitsematta.. Googlettakaa sana enkelinilo ja/tai suoraan nettisivulle (loppuosa on .net). Uskon voivani olla ainakin joillekin avuksi. Samassa veneessähän tässä ollaan. Siis tarkoitan, että samojen asioiden kanssa olen itsekin paininut.
Ylös
EnglishRose Vastaa148 / 339 
16.03.2010, 12:13 Päätin liittyä tähän keskusteluun, koska tarinanne ovat todella koskettavia ja samaistun niihin suuresti. Itse en taida olla "myöhäisherännäinen" koska olen vasta 20 v, mutta elämäntilanteeni on samanlainen kuin monilla teistä. Täältä pesee:

Olen seurustellut 4 vuotta nykyisen poikaystäväni kanssa, hän on minulle tärkein ihminen maailmassa ja paras ystäväni. Olemme kasvaneet tiiviisti kiinni toisiimme, sillä koimme mullistavimmat teinivuotemme yhdessä ja toisiamme tukien. Olemme olleet välillä erossa, n.puoli vuotta, mutta en pysty ajattelemaan elämää ilman häntä. Meillä on yhteinen koti, ja otamme toisemme huomioon tulevaisuudensuunnitelmissamme. Suhteellamme on omat ongelmansa, mutta rakastan häntä silti syvästi, ja hän minua.

MUTTA. Viime aikoina asiat ovat muuttuneet. Olen aina tiennyt olevani bi. Ensimmäisen kerran 12-vuotiaana ihastuin tyttöön. Ystäväni, joille kerroin asiasta, olivat melko torjuvia sen suhteen, ja pyysivät etten puhuisi sellaisista jutuista enempää. Ihastukseni kohde, joka hänkin oli ystäväni, ahdistui seurassni. Kesti kauan ennenkuin välimme normalisoituivat. Joka tapauksessa päätin tuolloin, että tämä on vain joku typerä vaihe murrosiässä, joka ei merkitse mitään. Kavereideni reaktiota voi syyttää tästä itseni kieltämisestä, mutta 12-vuotiaana ollaan kyllä aika lailla siinä stereotypiassa että "mies ja nainen menee naimisiin ja saa lapsia", varsinkin minun koulussani jossa oli paljon vanhoillislestadiolaisia... Vasta pari vuotta sitten hyväksyin asian uudestaan itselleni. Vanhemmilleni en ole puhunut mitään, olen ajatellut että sitten vasta jos alan seurustelemaan tytön kanssa. Poikaystävälleni se ei ikinä ole ollut mikään ongelma, meistä on hauskaa vertailla, kuka julkkisnainen mielestämme näyttää parhaimmalta. :)

En tiedä, johtuuko tämä siitä että olemme olleet ikäämme nähden näin kauan yhdessä, mutta viime aikoina minusta on alkanut tuntumaan, etten enää tunne vetoa miehiin. Fantasioin ainoastaan tytöistä. Miesten sukupuolielimet ovat alkaneet tuntua vastenmielisiltä. Osaan silti keskittyä heteroseksin aikana sillä tavalla, että pystyn saamaan orgasmin. Silti se tuntuu jotenkin teeskentelyltä... Ennen nautin rakastelustamme täysin siemauksin, nyt se tuntuu pakotetulta. Kaipaan koko ajan naisen kosketusta ja lähelläoloa. Tämä on todella raastavaa!

Minua repii kahtaalle oman itseni kaksi eri puolta; toisaalta haluan viettää loppuelämäni tämän miehen kanssa, ja hankkia lapsen josta olemme jo kauan puhuneet, sitten kun sen aika on. Toisaalta tunnen, etten pysty toteuttamaan itseäni seksuaalisesti ja tämä sattuu. Naisenkaipuuni vain on niin suuri.

Näitä ajatuksia olen pyörittänyt mielessäni jo pitkään, ja eilen sain puhuttua siitä poikaystävälleni. Kuinka mahtavasti hän suhtautuikaan! Hän sanoi, että pysymme aina ystävinä, vaikka päätyisin siihen, että meidän on pakko erota. Että hän tukee minua, mihin tahansa päätökseen päädynkään. Että saan kokeilla olla tytön kanssa, jos haluan. Periaatteessa tilanne on nyt täydellinen, minun vain pitää miettiä tarkkaan mitä tunnen ja tehdä jonkinlainen päätös elämästäni. Ja sehän tässä juuri on kaikkein vaikeinta.

Ja se kokeileminen sitten - eihän se ole niin yksinkertaista. Ainoa ystäväni, jonka kanssa voin kuvitella kokeilevani, ja joka myöskin tuntee vetoa naisiin, seurustelee vakavasti miehen kanssa, joka olisi todella mustasukkainen. Hän pitäisi sitä pettämisenä. Muutenkin ajatus "kokeilemisesta" on minulle vieras. En pysty kuvittelemaan seksiä ilman tunnelatausta, ihastumista, ja muutenkin asioiden olisi edettävä hitaasti ja asteittain, luottavaisesti, niinkuin alkavassa suhteessa yleensä. Ja sellainenhan ei ole mahdollista, jos olen yhtä aikaa suhteessa poikaystävääni! Eikä kovinkaan moni ihminen halua joutua jonkun koekaniiniksi, ymmärrän sen täysin!

Lisäksi on vielä se, että olen jo ihastunut yhteen naiseen. Rakastuin hänen ääneensä, kun olin katsomassa hänen bändiään soittamassa. Myöhemmin näin hänet baarissa, ja menin juttelemaan hänelle. Kerroin että hän on aivan ihana, ja että rakastan hänen musiikkiaan. Hän oli todella otettu ja mielissään, antoi suukonkin poskelle! Mahanpohjassa tuntuu vieläkin, kun mietin sitä. Ja juuri silloin poikaystäväni tuli paikalle, ja ensimmäistä kertaa mietin, että eipä tuo ihana tyttö tietäisi että seurustelen miehen kanssa. Eihän omaa seurustelukumppania pitäisi hävetä... Vaikka olen kyseisen tytön kanssa facebook-kaveri, en ole ottanut häneen enää yhteyttä. Joka päivä mietin sitä, mutta kun punnitsen asioita mielessäni, tiedän että ei pieni ihastus ole sen arvoinen, että eroaisin poikaystävästäni. Vai onko? Jos kerran olen alkanut tuntemaan enemmän vetoa naisiin kuin miehiin, miksi en voisi tehdä niin? Olen liian sidoksissa poikaystävääni, sillä rakastan häntä yhä koko sydämestäni. En tiedä, mitä tehdä, kun toisaalta haluaisin vain jatkaa elämääni normaalisti tämän miehen kanssa, ja toisaalta tiedän ettei se pidemmän päälle ole mahdollista, koska seksuaalinen suuntautumiseni on selvästi muuttumassa.

Oho, vuodatuksestani tuli näköjään aika pitkä. Olisin kiitollinen jos joku sen jaksaisi lukea, ja antaa omia kokemuksia, mielipiteitä, neuvoja... Itse minun täytyy omat päätökseni tehdä, mutta vertaistuki helpottaisi suunnattomasti. Kiitos. <3
Ylös
withyou Vastaa149 / 339 
16.03.2010, 16:34 Kylla se sydän vie oikeaan paikkaan..
Olisinpa minä niin kypsää tekstiä osannut kirjoittaa, kun olin "juuri heräämässä" samanikäisenä.
Poikaystävä(t) tuntui sooo boooring..
kunnes ihan oikeasti otin asian käsille (erään naisen) ja sain sen naisen "maun" tietää.. ja siitä se lähti:)
Kielletty hedelmä on niin helvetin makea:)
Suosittelen!!!
Mutta oikeesti.. tiedän että se ei ole niin helppo, kun mun tekstistä tässä lukee..
Tällä hetkellä parasta on, että hyväksyt itseesi ja pidät nyt vaan korvat/silmät.. auki.. ja
toivottavasti tämän ihanan tulevan kevään aikana alkaa jotain tapahtumaan!!!
Ylös
EnglishRose Vastaa150 / 339 
19.03.2010, 11:05 Siinä kesti monta päivää, mutta sain luettua keskustelun ykkösosion kokonaan läpi. Uskomatonta, miten helpottavaa on lukea omia ajatuksia muiden suusta. :)

Tällainen päivitys: Poikaystäväni ehdotti minulle suoraan että pyytäisin ihastukseni kohdetta treffeille! (hän siis tietää jollain tavalla, mutta ei ehkä oikeassa mittakaavassa...)
"Kokeillakseni" miltä tuntuu olla naisen kanssa. Tuntuuko olo paremmalta, kun on treffeillä tytön kanssa, kuin pojan. Hän uskoo, että asia selviäisi sillä. Ja jos minusta tuntuisi siltä, että naisen kanssa minut on tarkoitettu olemaan, sitten päätyisimme ratkaisuihin.
Ymmärrätte varmaan, että tämä kyllä houkuttaisi todella paljon... Mutta silti en aio tehdä sitä. Joku voi nähdä sen pelkuruutena, sillä luvan kanssahan se ei olisi pettämistä. Minä vain koen asian eri tavalla. Eihän silloinkaan ala-asteella, kun ensimmäisiä kertoja ihastui poikiin, miettinyt päätään puhki että "olenko minä nyt aivan varmasti hetero kun minulla ei ole kokemusta pojista":'D. Kuulostaa naurettavalta, absurdilta! Tiedän kyllä, että olen biseksuaali.
Ja en haluaisi sotkea ketään kolmatta osapuolta tähän vyyhteen, joka on jo muutenkin tarpeeksi monimutkainen. Ja tämä kaukainen ihastukseni kohde on minua 6 vuotta vanhempi, enkä edes tiedä, viehättyykö hän samasta sukupuolesta. (viittauksia siihen kyllä on! onneksi pystyn kuuntelemaan hänen musiikkiaan myspacesta, sillä olen alkanut kuuntelemmaan lyriikoita tarkemmin ja siellä vilahtelee "she" semmoisissa paikoissa, mihin valtaväestö kirjoittaisi "he". !!! ja hänestä tuntui henkivän sellainen tietynlainen energia, tiedätte varmaan kun olette tavanneet samanhenkisiä ihmisiä. kutsutaanko tätä tuntemusta gaydariksi.:D) Mutta tuntuu siltä, että tuskin hän minun kanssani treffeille haluaisi lähteä. :( lähinnä tuon ikäeron takia, kun tässä iässä se merkkaa vähän enemmän kuin kolmekymppisenä. Harmi kyllä. Ja tietysti sekin, että hän tietää että seurustelen, miehen kanssa! aargh, kuinka monimutkaista tämä on!

Joka tapauksessa päätin nyt, että en itse lähde hakemaan sellaista "kokeilutilannetta", mutta asiaa harkitsen uudestaan jos sellainen tilanne sattuu itsestään vastaan. Onhan minulla "lupa". :) Tähän pystyn siis itsekin antamaan itselleni luvan, mutta en siihen että ehdoin tahdoin lähtisin sitä hakemaan.

Koska minulla on vielä tunteita poikaystävääni kohtaan, voimakkaitakin, enkä ole valmis luopumaan hänestä, enkä osaa kuvitella meitä vain kavereina, ainakaan lähitulevaisuudessa, m i n u n p i t ä ä v a i n y r i t t ä ä löytää uudelleen se puoli itsestäni, joka on halunnut miehiä seksuaalisessa mielessä. Sillä se puoli on ollut ihan aidosti osa minua! Siinä mielessä tarinani poikkeaa monen muun tarinasta täällä, että olen kyllä aikaisemmin tykännyt heteroseksistä ja paljon. Viime aikoina se on vaan alkanut tuntumaan jotenkin kömpelöltä ja naurettavalta, yhdyntäkeskeistä kun on. Jotenkin puuduttavaa, yksinkertaista.
Vaikka en tunnekaan yhtä voimakasta fyysistä vetoa poikaystävääni kuin tällä hetkellä minua ympäröiviin naisiin, hän ihmisenä merkitsee minulle liikaa luopuakseni. Ei kai seksi ole kaikki kaikessa jos parisuhdetta muuten pitää tärkeänä...

Tällaista. Eilen kaikki tuntui yksinkertaiselta, kyllä minä näin teen. Nyt kun sain asian kirjoitettua, tuntuukin että olen menossa metsään itseni kanssa. :D Eihän tästä tule mitään, asioiden punnitsemista täytyy vain jatkaa ahkerasti. Tietysti olisi ne Taikin ennakkotehtävät, jotka pitäisi palauttaa alle kuukauden päästä, ja joita en ole pystynyt aloittamaankaan näiden ajatusten vallattua pääkoppani!
Ylös
EnglishRose Vastaa151 / 339 
19.03.2010, 11:18 Kuulostankohan oudolta, kun ensin hehkutan ihastustani ja sen jälkeen poikaystävääni? :D Jotenkin tärkeysjärjestys on ollut minulle itselleni selvä; jos en pysty kuvittelemaan jättäväni poikaystävääni jonkun takia, niin ei kai se ihastus sitten ole sen arvoinen?

Viime aikoina olen leikitellyt ajatuksella, että lopulta päädynkin sitten elämään naisen kanssa... Nykyinen poikaystäväni olisi paras ystäväni, ja hänestä tulisi myös lapseni isä! Olemme niin kauan heittäneet läppää ja ja ihan tosissaankin puhuneet siitä, minkälainen yhteisestä lapsestamme tulisi, että en haluaisi luopua tästäkään mielikuvasta. Eikä hänestä oikein olisi kasvattajaksi, parantumaton hunsvotti ja päihdeongelmainen masennuspotilas. :D Eikö kuulostaisikin kivalta sellainen tilanne niinkuin Withyoulla, että puolisoni kanssa kasvattaisimme lapsen, ja nyk. poikaystäväni olisi vain "biologinen isä", vähän niinkuin kummisetä jonka kanssa lapsi olisi tietysti tekemisissä, mutta päävastuu hänestä meillä... Nyt ei tosiaankaan ole lasten saannin aika, mutta tällaisia haavekuvia vain.... :) <3
Ylös
EnglishRose Vastaa152 / 339 
19.03.2010, 11:25
Viestiä on muokattu
Kolmas päivitys sitten tähän puolen tunnin sisään. Ihastukseni on kaverini facebookissa, ja ilmoitti juuri olevansa parisuhteessa... Miehen kanssa. Näinhän tässä tietysti kävi. Miksi maailmani musertuu pienoiskoossa, kun niin kovasti olen täälläkin vakuutellut ettei minulla ole häntä kohtaan mitään aikeita... :(
Ylös
Aquafina Vastaa153 / 339 
20.03.2010, 06:53 EnglishRose,

tilanteesi kuulostaa tosi paljon samalta mitä mulla sillon parikymppisenä. Oltiin seurusteltu poikaystävän kanssa kolme vuotta, elettiin onnellisina yhdessä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Mut sit jossain vaiheessa tajusin, että en pidä seksistä hänen kanssaan. Sit tajusin, että vaikka rakastankin häntä, niin enempi ystävänä ja veljen kaltaisena ihmisenä, en enää romanttisessa mielessä. Olin aina tykänny miehissä perinteisesti feminiinisina pidetyistä piirteistä ja se kärjistyi siihen, että ihastuin aina sen jälkeen homo miehiin :o

Tuo "yhteys" mitä kuvailet kuulostaa kyllä gaydarilta. Lesbo tunnistaa toisen, ihan sekunnin murto-osassa, se juttu on silmissä, se miten nainen katsoo toista naista. Siinä on flirttiä ja oon aika varma, että ihastuksesi kohde voi olla myös biseksuaalisesti suuntaunut.

Muista, että seksuaalisuus on jana jolla kaikki ihmiset on jollain kohti,, ja seksuaalisuus myös syvenee (liikkuen janalla) osana muutakin elämänkokemuksen muokkaamaa identiteettiä. Ehkä sä olet biseksuaali, missä tapauksessa onnittelen sinua geenipoolista ja varhaisesta hormoni- ynnä vuorovaikutuksesta, sillä onhan biseksuaaleilla laajin tarjonta mitä tulee seurustelukumppaneihin ; )

Toisaalta, sun sydän toki tietää parhaiten mitä tulee tehdä. Elä tee hätiköityjä siirtoja, mutta älä tee myöskään sitä virhettä, että jäät suhteeseen, jolla ei ole tulevaisuutta. Ota itelles aikaa, keskustele, keskutele ja keskustele. Omat ajatukset selkiytyy puhuessa. Ehkäpä sun ihastuksesi painiskelee samojen asioiden kanssa? Ota yhteyttä häneen ja vaivihkaa tunnustele tilannetta, vaikka aluksi kaveruuspohjalta. Toimivaa hyvää suhdetta on epäeettistä pyrkiä hajottamaan, mutta mikäli hän elää epätyydyttävässä suhteessa, mikään ei estä sinua lyömästä viimeistä naulaa arkkuun : >

Joka tapauksessa toivon sulle voimia, elät henkisestä haastavaa, mutta ihmeellistä ja mahtavaa aikaa. *halaus*
Ylös
EnglishRose Vastaa154 / 339 
21.03.2010, 23:39 Kiitos Withyou ja Aquafina, vertaistuesta. Tulee ihana, lämmin tunne kun tietää, että joku ymmärtää. Tunteet menee tällä hetkellä aikamoista vuoristorataa, mutta jonkinlaista ajatusten selkiytymistä on havaittavissa. En kuitenkaan halua nyt kirjoittaa tänne mitään kovin tarkasti, koska haluan olla varma sanoistani. Sanon kuitenkin sen verran, että tiedän tasan tarkkaan tuntevani vetoa naisiin. Se on vielä selvitetävä, tunnenko tai tulenko enää tuntemaan vetoa miehiin. Läheisyydestä poikaystäväni kanssa kyllä pidän, ja kaikenlaisesta muusta seksuaalisesta kanssakäymisestä kuin yhdynnästä. Ja ajatus sellaisesta seksuaalisesti vapaasta freelove-suhteestakaan ei tunnu enää aivan mahdottomalta. :>

Ihastukseni suhteen minulla ei kyllä taida olla mitään mahdollisuuksia, ei minusta ole menemään rakastavaisten väliin. Olen kyllä itsekin melko varma, että hän on bi. Mutta ei sen pidä tarkoittaa, että hän eläisi epätyydyttävässä parisuhteessa. Toivon, että hän on onnellinen. Jos joskus vielä törmään häneen, aion kyllä mennä juttelemaan, mutta mihinkään toimiin en pysty ryhtymään. En halua, että keneenkään sattuu.

On totta, että tämä on henkisesti haastavaa, mutta ihmeellistä aikaa. Varmasti sitten kun tiedän mitä haluan ja sydämeni on johdattanut minut johonkin ratkaisuun, se on oikein ja hyvä. Niin pitää sitten tapahtua. Palaamisiin! :)
Ylös
Vikatikki Vastaa155 / 339 
22.03.2010, 19:38 Heräsin myöhään, omasta mielestäni, viittä vaille kolmenkymppisenä. Heräämiseni tapahtui yllättäen unen kautta. Näin unta jossa olin ihastunut ja suutelin nuorta seireeniä, jonka pauloista edelleen itseäni irroittelen lempeydellä ja hellästi.

Hän pyysi minua ulos kaverimielessä seuraavana päivänä uneni jälkeen, olimme alkamassa toisiimme vasta tutustua. Sen illan aikana kolahti ja kovaa, varsinkin kun kuulin, että hänellä on ollut naissuhteita.

Asuin miehen kanssa ja asun edelleen. Valehtelisin jos väittäisin, että suhteemme on platoninen. Niin ei ole, mutta kaikki himo on osaltani kuollut ja haluan heterosuhteesta pois. Nyt on asunnonmyynti edessä ja sitä kautta itsenäisyyteni pikkuisen lähempänä. Mieheni on tietoinen silmieni ja sydämeni avautumisesta, jonka ihastumiseni synnytti. Hänen silmissään kyse oli kriisistä, yksi oire oli haluni erota, minkä hän onnistui sillä kertaa kampittamaan ystävyydellään ja ymmärtäväisyydellään. Nyt rakennan elämääni sellaiseksi kuin haluan ja sitten olen valmis lähtemään.

Seireeni on vain ystäväni, siitähän ei muuta syntynyt kuin suloinen soppa. Olen onnellisimmillani vain kun olen ihastunut. Ja nyt olen taas ihastunut työkaveriini. Voi tätä suloista kurjuutta.

Mietin, millaista elämäni voisi olla ja haen siitä ajatuksesta rohkeutta valintoihini.
Ylös
Katariina Vastaa156 / 339 
08.04.2010, 21:26 Aivan mahtavaa että löysin tällaisen palstan ja tämän ketjun. Ensimmäistä kertaa elämässäni etsin netistä tietoa kahden naisen välisestä suhteesta ja päädyin tänne. Ja heti täältä löytyi juuri mulle tarkoitettu ketju :) Tästä tulee nyt varmaan pitkä viesti, mutta yritän kertoa tarinani niin lyhyesti kuin mahdollista ;)

Alkuun sanottakoon että olen aina seurustellut miesten kanssa, en ole koskaan tehnyt naisten kanssa yhtään mitään. Lisäksi olen kahden pienen lapsen äiti ja eronnut vajaa 2 vuotta sitten. Iältäni olen vähän päälle 30v. Avioeroni jälkeen olen hyvinkin paljon miettinyt itse eron (ero tuli minulle täysin yllätyksenä) lisäksi myös itseäni ja elämääni. Jotenkin sitä luulisi että ihminen kolmikymppisenä tuntisi itsensä, mutta vielä mitä, hämmästytän näköjään itseäni edelleen ;)

Olen jo lapsena/nuorena ihastunut naisiin. Tosin en silloin ehkä ajatellut itse asiaa ihastumisena vaan pikemminkin ehkä silloin koin että ihailin tiettyjä naisia. Toki nyt jälkikäteen ajatellen ei ehkä ole mitään pelkkää ihailua jos ei jotain ihmistä saa ollenkaan pois mielestä ja kirjoittelin päiväkirjaankin kuinka se nainen on vaan jotenkin niin ihana jne. Tai tytöistähän oikeastaan silloin oli kyse eikä naisista, mutta aina kyllä pari vuotta vanhemmista kuin minä itse. Monesti nämä tytöt/naiset olivat jonkin harrastukseni piirissä esim ohjaajina tai leireillä ns isosina jne. Ei heitä siis ollut mitenkään älyttömän montaa, mutta olen nyt itseasiassa vasta lähiaikoina alkanut miettimään, että heitä kuitenkin oli enemmän kuin 1 tai 2 vuosien varrella. En varmasti silloin esim n. 10-12-vuotiaana (elettiin 70-80 luvun vaihdetta) varmaan edes tiennyt mitään lesboista/homoista, tai en ainakaan muista että silloin olisi mitenkään kukaan puhunut mitään tällaisia asioita. Joten en todellakaan silloin osannut asiaa miettiä sen kummemmin. Toki nyt jälkikäteen näen monen asian selkeämmin. En koskaan tuntenut sitä samaa tunnetta ketään poikaa kohtaan. Toki ns "pakolla" ihastuin mukamas poikiin luokallani jne. Ainahan sitä oli eri päivinä kaikilla eri mielitietyt ja oltiin mukamas niin rakastuneita johonkin poikaan. Mutta oikeasti en muista tunteneeni mitään poikia kohtaan. Olen kyllä myöhemmin ihastunut miehiin ja toki ex-aviomiestäni rakastin, mutta mutta...

Seksi on aina ollut itselleni vähän "pakkopullaa". Voi tosin johtua myös esim kasvatuksestani, johon kuului se ettei mistään seksuaalisuuteen viittavastakaan puhuttu halaistua sanaa jne. Olen kyllä halunnut joitakin miehiä elämäni aikana mutta itse seksistä en sitten kuitenkaan ole saanut hirveästi. Anteeksi jo etukäteen suora puheeni mutta koen että on tärkeää selittää nämä kunnolla ;) Eli siis yhdynnän aikana en ole koskaan saanut orgasmia (toki on monia naisia jotka eivät saa), mutta en muutenkaan juuri ole saanut. En jotenkin pysty rentoutumaan tarpeeksi, vaan ajattelen ties mitä. Toki en osaa sanoa muuttuisiko se asia miksikään naisen kanssa... Koskaan en myöskään ole pitänyt suuseksistä, en sen antamisesta enkä saamisesta... Kai olen jotenkin siis ylipäätään "rajoittunut" seksin suhteen ;)

Mutta nyt siis asiaan. Olen siis jo nuorena ihastunut naisiin (ja myöhemmälläkin iällä), mutta olen aina painanut ne tunteet johonkin piiloon ja ajatellut että kaikkihan joskus näin tuntee, ei tämä tarkoita mitään. Myös esim tuntemattomia naisia kohtaan voin yhtäkkiä jossain bussissa tuntea aivan käsittämätöntä seksuaalista vetovoimaa, mitä en ole koskaan kokenut miehiä kohtaan. En koskaan ole pysähtynyt tuijottamaan miestä että onpas komea ja seksikäs, kun taas joskus olen nähnyt mielestäni uskomattoman seksikkään naisen ja tuntuu etten henkeä saa... No siitäkään huolimatta en ole asiaa juurikaan ennen pohtinut. Tosin joskus parikymppisenä sanoin parhaalle ystävälleni olevani kiinnostunut myös naisista, mutta senkin olen laittanut humalan piikkiin ja sen että siihen aikaan monella tutuistani oli jotain naiskokeiluja joten kai silloin ajattelin sen olevan jotenkin "coolia" tai jotain, mene ja tiedä ;) Toki sen siis silloin jo ymmärsin että tunnen naisia kohtaan muutakin kuin kaveruutta mutta en sitä jäänyt sen enempää miettimään. Ja en siis koskaan oikeasti tehnyt kenenkään naisen kanssa mitään, ei rohkeuteni kyllä olisi riittänytkään mihinkään eikä riittäisi tänä päivänäkään. Ja sitäpaitsi halusin lapsia ja etsin vain sitä oikeaa miestä jonka kanssa tehdä niitä...

Nyt olen sitten lähiaikoina alkanut pelottavan paljon miettiä tätä asiaa. Voi liittyä siihenkin että nyt olen ne lapset tehnyt eikä minulla ole enää mitään pakottavaa tarvetta etsiä "isä-ehdokasta". Fantasioin naisista, näen unia naisista ja olen jopa ihastunut erääseen naiseen, joka on oikein vihoviimeinen "valinta". Hän nimittäin kuuluu "perheeseen", ei siis ole oma sukulaiseni mutta läheinen. Hän elää yhdessä toisen naisen kanssa enkä siis koskaan tekisi asialle mitään. En oikein itsekkään ole varma luulenko vain olevani ihastunut koska hän on ainoa jonka tiedän olevan suhteessa naisen kanssa vai mitä... kuitenkin toisaalta olen täysin varma ihastumisestani. Sekavaa tiedän ;)

Pointtini tähän koko kirjoitukseen on itseasiassa se, että vaikka nyt olenkin siis hyvin paljon miettinyt omaa seksuaalisuuttani ja huomannut kiinnostukseni naisia kohtaan niin en usko että koskaan kuitenkaan toteuttaisin haaveistani mitään. Kuulostaako tämä nyt täysin järjettömältä? Ensinnäkään en koskaan, missään olosuhteessa näkisi itseäni kertomassa esim äidilleni että olen kiinnostunut naisista, enkä kyllä muillekkaan sukulaisilleni enkä kavereilleni. Koska tiedän mitä se suhtautuminen olisi, äitini varsinkin on kyllä hyvin suoraan aina sanonut mitä mieltä hän on "näistä ihmisistä". Ja toisekseen en usko että koskaan uskaltaisin harrastaa seksiä naisen kanssa, vaikka siitä haaveilisinkin. Tiedän, ei myöskään mitään järkeä ;) Ehkä se johtuu siitä että muutenkin olen todella arka seksin suhteen ja naisen kanssa pitäisi oikeasti "osata" jotain. Miehen kanssa se on helppoa kuitenkin... Itseasiassa miehen voisin ottaa baarista mukaani ja harrastaa seksiä humalassa sen kummemmin miettimättä. En siis kylläkään harrasta mitään yhden yön juttuja, mutta teoriassa ;) Mutta naisen kanssa niin... ehkä ainoastaan siinä tilanteessa että kyseessä olisi minulle joku todella tuttu ihminen (kuten tämä johon olen ihastunut), niin voisin edes päässäni kuvitella vähän tilannetta, mutta siltikään en uskoisi kyllä toteuttavani asiaa. Jotenkin tuntuu että se kuilu on aivan liian leveä eikä sen yli pysty hypätä vaikka ehkä haluaisikin...

No, tästä tuli oikein romaani, mutta helpotti purkaa ajatuksia :) Jotenkin tosi pelottavaa ajatella, etten tunne ollenkaan itseäni...
Ylös
EnglishRose Vastaa157 / 339 
12.04.2010, 12:00 Hienoa, Katariina, että uskalsit avautua! Itsekseen oman itsensä pohtiminen on rankkaa puuhaa, ja itse sain ainakin tältä keskustelulta ja etenkin ykkösosalta todella paljon. Lukemattomia erilaisia tarinoita, jotka käsittelivät samaa palavaa ongelmaa... Kehitystarinoita, jotka antavat toivoa ja hyvää mieltä!

Katariina kirjoitti: Pointtini tähän koko kirjoitukseen on itseasiassa se, että vaikka nyt olenkin siis hyvin paljon miettinyt omaa seksuaalisuuttani ja huomannut kiinnostukseni naisia kohtaan niin en usko että koskaan kuitenkaan toteuttaisin haaveistani mitään. -- Ensinnäkään en koskaan, missään olosuhteessa näkisi itseäni kertomassa esim äidilleni että olen kiinnostunut naisista, enkä kyllä muillekkaan sukulaisilleni enkä kavereilleni.

Se, että kerrotko missään vaiheessa sukulaisillesi asiasta, voi tietenkin jäädä ihan oman harkintasi varaan. Mutta jos kaverisikin ovat sitä sorttia, joka ei sinua hyväksyisi sellaisena kuin olet, voisit ehkä harkita uusien tuttavuuksien solmimista vähän suvaitsevammista piireistä. On kuluttavaa, jos ei saa olla oma itsensä läheistensä seurassa. Löytyykö esimerkiksi ihastuksesi ja hänen puolisonsa kaveripiiristä samanhenkisiä ihmisiä? Samalla saattaisit oppia hyväksymään itsesikin vähän paremmin? Jatkuva teeskentely ja kaapissa olo musertaa identiteettiä vähä vähältä, jos ei ole ketään, kenen kanssa voi olla oma itsensä.
Ja ehkä, jos saisit olla vapautuneesti kaltaistesi, tai ainakin sinut hyväksyvien ihmisten kanssa tekemisissä, uskaltaisit myös toteuttaa haavettasi. En usko, että kukaan nainen ottaisi nokkiinsa siitä, että olet kokematon myöhäisherännäisyytesi takia. Tuo "en kuitenkaan osaisi tehdä mitään"-asenne on täysin turha. Jos jonakin päivänä löydät jonkun ihanan naisen, joka myös tahtoo olla sinun kanssasi, asiat kyllä menevät omalla painollaan ja hän varmasti ottaa kokemattomuutesi huomioon. Ja tekemällä oppii! :) Sanon näin, koska tiedän että se on totta, vaikka en itsekään ole ikinä rakastellut naisen kanssa.

Tsemppiä, Katariina! Toivottavasti löydät jonkun sellaisen ihmisen, jonka seurassa pääset kuorestasi ulos.


Nyt vähän omia kuulumisiani. Tämä raastavin vaihe omassa itsepohdiskelussani on nyt ohi, ja olen nyt suht sinut tämän asian kanssa. Määrittelen itseni näin; Viehätyn pääsääntöisesti naisista, mutta pidän itseäni biseksuaalina siksi, että kenen kanssa sitten loppujenlopuksi päätyy yhteen, ei sukupuolella ole enää väliä. Aion pysyä yhdessä poikaystäväni kanssa, ja hän sallii minulle pienet seikkailut tyttöjen kanssa, jos sellaisiin koen tarvetta.
Kävin viime viikonloppuna parin kaverin kanssa Seta:n bileissä homobaarissa, ja ilta oli aivan mahtava! Paikka oli tupaten täynnä, ja kaikki olivat vapautuneesti omia itsiään. Törmäsin jopa tuttuihin, joista en olisi uskonut heidän käyvän siellä! Suuri osa tytöistä tässä baarissa ei kyllä ollut ihan minun tyyppiäni, vaan enemmän tai vähemmän buthceja, mutta en minä sinne tyttöystävää mennytkään hakemaan, vaan halusin nähdä, mikä on meininki. :) Ja tutustuin sitten sellaiseen aivan ihanaan tyttöön, jonka luokse mentiin jatkoille. Luulin ettei hän olisi minusta kiinnostunut, mutta aamuseitsemältä lähtiessäni hänen luotaan sainkin käteeni lapun, jossa oli hänen puhelinnumero! Leijailin sitten hiljaisen kaupungin läpi kotiin, nukkumaan poikaystäväni viereen.... Seuraavana päivänä minun oli pakko soittaa tälle ihanalle tytölle, ja sopia tapaaminen. Kerroin hänelle tilanteestani, ja jos hän oli pettynyt, hän kyllä kätki sen hyvin. Meillä oli mukava ilta, joka venyi loppujenlopuksi aika pitkäksi, ja jatkosta puhuttiin vähän epämääräisesti. Olin vain todella lukossa ja paniikissa, koska kyse on TODELLA fiksusta ihmisestä, minua pari vuotta vanhemmasta ja itsevarmasta naisesta. Harmittaa vähän, koska en oikeasti ole niin epävarma itsestäni kuin ehkä annoin ymmärtää. Mutta kaverimeiningillä mennään, toivottavasti nähdään vielä, ja pääsen tästä epävarmuudestani. Jotenkin helpottunut olo, kun sain tutustuttua uuteen ihmiseen, eikä elämäntilanteeni säikyttänyt häntä pois. Ja ehkä en ole vielä täysin unohtanut viimeistä ihastustani, vaikka olen yrittänyt ja luullutkin unohtaneeni. Poikaystäväni suhteen tämä vain vahvisti tuntemusta siitä, että haluan pysyä yhdessä hänen kanssaan, ja olen kyllä aika onnekas, kun hän on niin vapaamielinen. Muutenkin tunnen itseni onnekkaaksi, kun elämä alkaa luistamaan ja hyviä asioita tapahtuu. :)

Toivontäyteistä kevättä kaikille, ja kohta on jo vappu, woohoo!

Ps. Ovatko kaikki vanhat kirjoittajat hylänneet tämän sivun? Pihlaja ja muut? Olisi aivan mahtavaa kuulla kuulumisia, miten teidän elämänne ovat edenneet!
Ylös
Mokaus Vastaa158 / 339 
14.04.2010, 07:28 Hei Olen 19-vuotias tyttö
En tiedä kuuluuko tämä kirjoitukseni tänne, koska olen nuori.
Olen aina pitänyt itseäni heterona vaikka ihmettelin ylä-asteella miksi en ihastunut poikiin. Tarkoitan kaikki muut kaverini puhuivat pojista ja olivat ihastuneita poikiin useasti. Minultakin kysyttiin joskus, että kehen olin ihastunut. Uskoisin, että keksin jonkun nimen vain jotta minua ei pidettäisiin liian outona. En vain jotenkin ollut kiinnostunut aiheesta. Olen pelanut pienestä pitäen pelejä (rakastanut pelaamista, videopelejä). Leikkinyt poikien leluilla ( Äitini ei tykännyt yhtää. Olisi halunnut tyttömäisen tyttären joka leikkii nukeilla sekä barbeilla). Minulla oli vaikea lapsuus. Olen vasta myöntänyt asian tämän vuoden aikana. Minua koulukiusattiin ala-asteella sekä ylä-asteella. Perheeni hajosi kasaan pikkuhiljaa. Suuria riitoja. Molemmat iso-veljeni kuolivat. Ensimmäinen kun olin alle 10-vuotias ja toinen kun olin 14- vuotias ja kävin 9 luokkaa. Koulukiusaaminen oli pahimmillaan juuri toisen isoveljeni kuoltua ja se sai itsetuntoni romahtamaan täydellisesti. En ole koskaan puhunut aiheesta hirveän monelle tai sitten olen jättänyt asioita välistä. Kuitenki pointti oli se, että ehkä tämä on vaikuttanut siihen etten ole miettinyt aikasemmin seksuaalisuuttani. Olen ahdistunut aikasemmin aina miesseurasta ja minun ei ole koskaan tehnyt mieli pussata miehen kanssa. Olen sitä silti tehnyt. Ympäristön paineiden takia, koska kaverinikin ovat tehneet samaa. En ole silti koskaan saanut siitä mitään tyydytystä. Se ei ole tuntunut miltään. Olen yrittänyt kuvitella mielessäni, että minun on pakko nauttia tästä koska kaverinkin nauttivat. En ole koskaan halunnut pussata omasta tahdosta. Olen kuullut useasti kavereiltani valitusta, että miksi en jo seurustele. Miksi miehet ahdistavat minua. Olen siis ollut muutaman poikaan elämäni aikana ihastunut, mutta en vahvasti. He ovat nykyään hyviä ystäviäni.Se on enemmänkin platonista rakkautta nykyään. Ajattelin asian aina aikaisemmin, että minulla muita tavoitteita. Minulla on erillaiset arvot ja seurusteleminen ja miehet eivät ole tärkeintä minun elämässäni. Itsevarmuuteni on noussut huimasti tässä muutaman vuoden sisällä. Sitten minulle sattui jotakin todella odottamatonta. Viime kesänä tapasin yhden tytön. Heti ensimmäisessä kättelyssä tiesin hänen olevan tyttöihin päin suuntautuva. En tiedä miten. Jokin vain piippasi sisälläni. Menimme suurella kaveriporukalla baariin. Yön jälkeen näin hänet aamulla toisen tytön kanssa ja he kävelivät käsi kädessä tytön asunnolle. Mielessäni kävi hullu ajatus. Olisin halunnu olla se tyttö ketä hän piti kädestä. Nauroin ajatukselle lopulta ja totesin " Olenko hullu. Hän on tyttö. Minä olen hetero", Näin häntä muutamaan otteeseen kesällä ja syksyllä. Olin aina yhtä innoissani kun tapasin hänet ja halusin kovasti jutella hänen kanssaan. Sitten oli pitkä tauko kun en nähnyt häntä pitkään aikaan. Huomasin ajattelevani häntä usein. Tietenkin ajattelin, että hän on vain sellainen ihmistyyppi josta pidän. Näin hänet kuitenkin hyvin pitkän tauon jälkeen sattumalta kauppakeskuksessa ja menin juttelemaan. En tiedä mitä tapahtui, mutta en saanut katsettani pois hänen silmistään. Minun oli pakko katsoa häntä. Hämmennyin tapahtuneesti tosi paljon ja yritin selvitellä ajatuksiani useita päiviä. Joitakin päiviä sen jälkeen katselin kaverillani hänen kuviaan netistä ja heitin pilalla, että jos olisin lesbo niin tässä olisi mun tyttöystävä. Aloin kuitenkin huomata, että ajattelin häntä enemmän ja enemmän. Aloin olla hyvin hämmentynyt seksuaalisuuteni kanssa. Minä tosiaan olin ihastunut häneen. En ollut koskaan aikasemmin tuntenut niin vahvaa tunnetta ja vetoa ihmiseen. Se vain oli hämmentävää. En voinut olla ihastunut häneen.Minun kuului olla hetero. Yritin kieltää tunteitani useita kertoja päivässä ja selittää sen jollakin tavalla. Lopulta aloin näkemään hänestä unia. Se oli vielä pelottavampaa. Juttelin hänen kanssaan netissä ja lisäsin meseen ( hän varmaan ihmetteli asiaa) Huomasin että puhuin hänestä koko ajan. Olin kuin pieni ala-asteinen tyttö joka punasteli ja sydän meinasi suunnilleen pysähtyä kun näin hänet jossakin. Kaverini alkoivat kyllästyä. Muutamat heistä sanoivat, että kyllä sä munaa tarttet niin tokenet siitä. Aloin sitten käymää baareissa hänen takiaan ( sairasta xD) .Eräs kerta satuin juomaan liikaa ja päätin ostaa hänelle drinkin (liikuimme siis eri kaveriporukassa) Luojan kiitos hän ehti pois baaris. Minä sitten olin kiertänyt se drinkki kädessä humalassa baarin ainakin 5 kertaa läpi ja kaverini ihmettelivät vieressä, että mitä helvettiä mun päässä liikkuu ( Nauroivat :D). Minä sitten järkevänä tyttönä vedin ensimmäiset kunnon perseet muijan takia kun huomasin hänen lähteneen xD ( olen siis aina ollut kunnollinen ja kiltti) Seurauksista en kerro :D.. Muutama viikko sen jälkeen. Ei ollut kovinkaa hyvä säkä.. (pilasin kaiken totaallisesti) Näin hänet baarissa enkä kyennyt olemaan selvänä. Join paljon. Tällä kertaa hän ei kerennyt pois baarista. Minä todellakin toivon, että hän olisi ehtinyt sieltä karkuun. Ostin hänelle drinkin ja vein sen hänelle. Paljastin tunteeni. Hän oli hämmentynyt.Juttelimme. Liikuimme baarissa yhdessä vähän aikaa ( se meni tähä asti viel hyvin kunnes). Hän tarjosi minulle vahvan drinkin ( aloin olla aikamoisessa humalassa) Vaihdoimme baaria, missä oli hänen ja minun kavereita. Minulle tuli blackout. En muistanut mitään toisesta baarista.. heräsin kotoa. Elämäni pahimpaan morkkikseen. Kuulin aamulla jahdanneeni häntä baarissa. Siis oikeasti jahdanneeni. Hän oli juossut minua karkuun ja olin hiplaillut häntä tanssilattialla.. Pyytelin häneltä kovasti anteeksi seuraavana päivänä. Onneksi hän kehtaa edes moikata minua tuolla ulkona :D Onneksi pahin ihastumisen vaiheeni on mennyt, mutta minulla on kuitenkin vieläkin perhosia mahassa aina kun näen hänet + nolottaa kamalasti. En oikein vieläkään osaa sanoa oliko tämä jokin vaihe vai mitä. Mutta huomaan katselevani naisia kaiken aikaa. Seksuaalisuuteni kannalta. Olen hukassa.
Ylös
Mokaus Vastaa159 / 339 
14.04.2010, 07:31 Hei Olen 19-vuotias tyttö
En tiedä kuuluuko tämä kirjoitukseni tänne, koska olen nuori.
Olen aina pitänyt itseäni heterona vaikka ihmettelin ylä-asteella miksi en ihastunut poikiin. Tarkoitan kaikki muut kaverini puhuivat pojista ja olivat ihastuneita poikiin useasti. Minultakin kysyttiin joskus, että kehen olin ihastunut. Uskoisin, että keksin jonkun nimen vain jotta minua ei pidettäisiin liian outona. En vain jotenkin ollut kiinnostunut aiheesta. Olen pelanut pienestä pitäen pelejä (rakastanut pelaamista, videopelejä). Leikkinyt poikien leluilla ( Äitini ei tykännyt yhtää. Olisi halunnut tyttömäisen tyttären joka leikkii nukeilla sekä barbeilla).

Minulla oli vaikea lapsuus. Olen vasta myöntänyt asian tämän vuoden aikana. Minua koulukiusattiin ala-asteella sekä ylä-asteella. Perheeni hajosi kasaan pikkuhiljaa. Suuria riitoja. Molemmat iso-veljeni kuolivat. Ensimmäinen kun olin alle 10-vuotias ja toinen kun olin 14- vuotias ja kävin 9 luokkaa. Koulukiusaaminen oli pahimmillaan juuri toisen isoveljeni kuoltua ja se sai itsetuntoni romahtamaan täydellisesti. En ole koskaan puhunut aiheesta hirveän monelle tai sitten olen jättänyt asioita välistä. Kuitenki pointti oli se, että ehkä tämä on vaikuttanut siihen etten ole miettinyt aikasemmin seksuaalisuuttani.

Olen ahdistunut aikasemmin aina miesseurasta ja minun ei ole koskaan tehnyt mieli pussata miehen kanssa. Olen sitä silti tehnyt. Ympäristön paineiden takia, koska kaverinikin ovat tehneet samaa. En ole silti koskaan saanut siitä mitään tyydytystä. Se ei ole tuntunut miltään. Olen yrittänyt kuvitella mielessäni, että minun on pakko nauttia tästä koska kaverinkin nauttivat. En ole koskaan halunnut pussata omasta tahdosta. Olen kuullut useasti kavereiltani valitusta, että miksi en jo seurustele. Miksi miehet ahdistavat minua. Olen siis ollut muutaman poikaan elämäni aikana ihastunut, mutta en vahvasti. He ovat nykyään hyviä ystäviäni.Se on enemmänkin platonista rakkautta nykyään. Ajattelin asian aina aikaisemmin, että minulla muita tavoitteita. Minulla on erillaiset arvot ja seurusteleminen ja miehet eivät ole tärkeintä minun elämässäni. Itsevarmuuteni on noussut huimasti tässä muutaman vuoden sisällä.

Sitten minulle sattui jotakin todella odottamatonta. Viime kesänä tapasin yhden tytön. Heti ensimmäisessä kättelyssä tiesin hänen olevan tyttöihin päin suuntautuva. En tiedä miten. Jokin vain piippasi sisälläni. Menimme suurella kaveriporukalla baariin. Yön jälkeen näin hänet aamulla toisen tytön kanssa ja he kävelivät käsi kädessä tytön asunnolle. Mielessäni kävi hullu ajatus. Olisin halunnu olla se tyttö ketä hän piti kädestä. Nauroin ajatukselle lopulta ja totesin " Olenko hullu. Hän on tyttö. Minä olen hetero", Näin häntä muutamaan otteeseen kesällä ja syksyllä. Olin aina yhtä innoissani kun tapasin hänet ja halusin kovasti jutella hänen kanssaan. Sitten oli pitkä tauko kun en nähnyt häntä pitkään aikaan. Huomasin ajattelevani häntä usein. Tietenkin ajattelin, että hän on vain sellainen ihmistyyppi josta pidän.

Näin hänet kuitenkin hyvin pitkän tauon jälkeen sattumalta kauppakeskuksessa ja menin juttelemaan. En tiedä mitä tapahtui, mutta en saanut katsettani pois hänen silmistään. Minun oli pakko katsoa häntä. Hämmennyin tapahtuneesti tosi paljon ja yritin selvitellä ajatuksiani useita päiviä. Joitakin päiviä sen jälkeen katselin kaverillani hänen kuviaan netistä ja heitin pilalla, että jos olisin lesbo niin tässä olisi mun tyttöystävä. Aloin kuitenkin huomata, että ajattelin häntä enemmän ja enemmän. Aloin olla hyvin hämmentynyt seksuaalisuuteni kanssa. Minä tosiaan olin ihastunut häneen. En ollut koskaan aikasemmin tuntenut niin vahvaa tunnetta ja vetoa ihmiseen. Se vain oli hämmentävää. En voinut olla ihastunut häneen.Minun kuului olla hetero. Yritin kieltää tunteitani useita kertoja päivässä ja selittää sen jollakin tavalla. Lopulta aloin näkemään hänestä unia. Se oli vielä pelottavampaa. Juttelin hänen kanssaan netissä ja lisäsin meseen ( hän varmaan ihmetteli asiaa) Huomasin että puhuin hänestä koko ajan. Olin kuin pieni ala-asteinen tyttö joka punasteli ja sydän meinasi suunnilleen pysähtyä kun näin hänet jossakin. Kaverini alkoivat kyllästyä. Muutamat heistä sanoivat, että kyllä sä munaa tarttet niin tokenet siitä. Aloin sitten käymää baareissa hänen takiaan ( sairasta xD) .

Eräs kerta satuin juomaan liikaa ja päätin ostaa hänelle drinkin (liikuimme siis eri kaveriporukassa) Luojan kiitos hän ehti pois baaris. Minä sitten olin kiertänyt se drinkki kädessä humalassa baarin ainakin 5 kertaa läpi ja kaverini ihmettelivät vieressä, että mitä helvettiä mun päässä liikkuu ( Nauroivat :D). Minä sitten järkevänä tyttönä vedin ensimmäiset kunnon perseet muijan takia kun huomasin hänen lähteneen xD ( olen siis aina ollut kunnollinen ja kiltti) Seurauksista en kerro :D.. Muutama viikko sen jälkeen. Ei ollut kovinkaa hyvä säkä.. (pilasin kaiken totaallisesti) Näin hänet baarissa enkä kyennyt olemaan selvänä. Join paljon. Tällä kertaa hän ei kerennyt pois baarista. Minä todellakin toivon, että hän olisi ehtinyt sieltä karkuun. Ostin hänelle drinkin ja vein sen hänelle. Paljastin tunteeni. Hän oli hämmentynyt.Juttelimme. Liikuimme baarissa yhdessä vähän aikaa ( se meni tähä asti viel hyvin kunnes). Hän tarjosi minulle vahvan drinkin ( aloin olla aikamoisessa humalassa) Vaihdoimme baaria, missä oli hänen ja minun kavereita. Minulle tuli blackout. En muistanut mitään toisesta baarista.. heräsin kotoa. Elämäni pahimpaan morkkikseen. Kuulin aamulla jahdanneeni häntä baarissa. Siis oikeasti jahdanneeni. Hän oli juossut minua karkuun ja olin hiplaillut häntä tanssilattialla.. Pyytelin häneltä kovasti anteeksi seuraavana päivänä. Onneksi hän kehtaa edes moikata minua tuolla ulkona :D Onneksi pahin ihastumisen vaiheeni on mennyt, mutta minulla on kuitenkin vieläkin perhosia mahassa aina kun näen hänet + nolottaa kamalasti. En oikein vieläkään osaa sanoa oliko tämä jokin vaihe vai mitä. Mutta huomaan katselevani naisia kaiken aikaa. Seksuaalisuuteni kannalta. Olen hukassa.
Ylös
Mokaus Vastaa160 / 339 
14.04.2010, 07:32 Huomasin, että teksti oli aika tonkassa :D nii nyt se viesti on 2 kertaa valitettavasti
Ylös
withyou Vastaa161 / 339 
14.04.2010, 08:16
Viestiä on muokattu
Heips, Mokaus:)

Tiedoksi vaan, että 19v on täysin sopiva tähän keskusteluun, ihan niin kuin kaikki muutkin, minkätahansa-ikäiset:)

Taisit kyllä mokata sen ihastuksesi kanssa joo.. näyttää siltä että valitettavasti kolmas osapuoli hommassa oli alkoholi.

Siitä hyvä neuvo, että kun löydät jonkun ihanan tytöt josta todella pidät..
ja haluat näyttää hänelle tunteita.. niin "rohkaisuksi" ota vaikka lasillinen viiniä, se saisi riittää:)

Apua, mä puhun täällä kun mikäkin mummeli:)

Mut siis haluan vaan todeta, että kännipäissä mokataan MELKO useasti, josta varmaan monilla on kokemusta.

Ja jos satut olemaan ns. "jahtaamassa", niin siinähän pitäisi niin kuin antaa itsestäsi parasta... ?!:)

Ei muuta kun voimia ja onnea Sen Oikean löytämiseen!!!
Ylös
Pihlaja Vastaa162 / 339 
08.06.2010, 10:22 English Rose kirjoitti huhtikuussa: "Ovatko kaikki vanhat kirjoittajat hylänneet tämän sivun? Pihlaja ja muut? Olisi aivan mahtavaa kuulla kuulumisia, miten teidän elämänne ovat edenneet!"

No, minä lakkasin raportoimasta tänne siksi, että elämäni muuttui niin todelliseksi ja vedin siihen kohtaan rajan. Mutta sen verran vastaan English Rosen ystävälliseen kysymykseen, että oma elämäni on edennyt olosuhteisiin nähden varsin mukavasti ja mulle kuuluu tätä nykyä oikein hyvää. Päätelkää siitä! :) :)

Hienoa, että te muut olette jatkaneet tätä keskustelua, ja voi hyvin olla, että se herää taas jossain vaiheessa uuteen kukoistukseen.
Ylös
silmu Vastaa163 / 339 
24.06.2010, 11:40 Kirjoitan varmaan tänne yksinäni, mutta ei se mitään. :) Kirjoitan kuitenkin, koska siltä tuntuu, ehkäpä joku muukin joskus vielä eksyy tähän ketjuun.

Sawakun teksti viime vuodelta oli joiltain osin aivan kuin omasta elämästäni:

"Olen aina tainnut tuntea suurempaa vetoa naisia kohtaan, mutta en ole sitä vain halunnut hyväksyä. Se olisi ollut liian suuri asia käsiteltäväksi ja olisi pakottanut minut erottumaan joukosta. Johon vasta nyt alan olla tarpeeksi vahva.

Kymmenisen vuotta sitten, edellisen suhteeni vedellessä viimeisiään, myönsin itselleni ensimmäistä kertaa pitäväni naisista. Silloin kuitenkin oli tärkeää pitää hauskaa ystävien kanssa ja keräillä yhdenillan juttuja ja viettää railakasta sinkku elämää. Oli helppo vain unohtaa asia."

En ole vielä varma, pidänkö naisista enemmän vai yhtä paljon kuin miehistä. Voi olla että tunnen jatkossakin vetoa molempiin. Oma "uusi heräämiseni" tapahtui joitain kuukausia sitten, kun lähdin kaverin seuraksi homobaariin. Olin ajatellut, että naisjuttuni olivat nuoruuden kokeilua ja sellaisina ihan ok, ja että pidän enemmän miehistä kuitenkin. Ajattelin olevani hetero, jolla on avoin mieli. Tai jotakin sellaista, en oikein päässyt ajatuksissani kovin pitkälle, ennen kuin lopetin. Syynä asian hyllyttämiselle on ollut se, että lapsuuteni ja nuoruuteni olivat monella tapaa hyvin vaikeita. Nyt, kun olen tasapainossa itseni kanssa ja menneisyyden möröt on selätetty, olikin oikea aika nähdä enemmän.

Niin, sinne baariin.Tapasin erään lesbotytön, joka räjäytti tajuntani. Emme tehneet mitään muuta kuin juttelimme, ja hymyilin silti sekopäisesti seuraavan viikonkin. Ja se himo: en muista, että olisin halunnut ketään _miestä_ niin paljon niin nopeasti. Miehet eivät itseasiassa useimmiten herätä minussa mitään fiiliksiä. Tapauksen jälkeen olin hämmentynyt ja samalla iloinen, se kohtaaminen tuntui niin hirveän oikealta ja hyvältä. Aloin kaivata jotakuta samoin kokenutta, ja päädyin sitten tänne huomatakseni, etten ole ainoa. Joskin vähän myöhään liikenteessä. ;)

En tiedä, mitä tekisin tälle uudelle minälleni, joka näkee sellaista, mitä aiempi ei osannut edes kuvitella. Se ei oikeastaan ole paha asia, enemmänkin kiinnostava. Olen hyväksynyt jo vuosia sitten sen, että naiset viehättävät fyysisesti; nyt sitten tajuan kiinnostukseni olevan myös emotionaalista. Kummasti tämän silmien aukeamisen myötä olen alkanut muistaa asioita, jotka olen sivuuttanut aiemmin. Sen, että olen ollut ihastunut tyttöihin jo vuosia sitten. Sen, että olen tuntenut kiusallisen kovaa fyysistä vetoa joihinkin naisiin työpaikalla tai tuttavapiirissä. Miksi en ole nähnyt? Näkikö joku muu?

Voi olla, että pohdin tätä vielä lisää kunhan ehdin. Voin keskustella itseksenikin, koska aiemista teksteistä sian hirmuisesti hyvää mieltä ja lisää ajatuksia. Ja ehkä joku muu lukee minun tekstini myöhemmin ja saa siitä omaan pohdintaansa tukea. ;)
Ylös
sawaku Vastaa164 / 339 
24.06.2010, 23:19 No hei Silmu ja muut... Ihan sattumalta katsoin mitä tällä palstalla on tapahtunut ja heti oli mua lainailtu ;) Ja kiva Pihlaja kun olit kuulumisesi päivittänyt. Luulen tosiaan myös että monet tänne aiemmin kirjoittaneet ovat saaneet elämäänsä järjestykseen eikä heillä ole tällä palstalle enää niin tarvetta. Minulle tämä oli todella tarpellinen ketju ja olen suuressa kiitollisuuden velassa niille monille tänne aikanaan kirjoittaneille. Minä myös olen aloittanut uuden elämän omana itsenäni ja olen todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni tällähetkellä...ja olen niin ylpeä itsestäni että olen löytänyt rohkeuden käydä läpi tämän kaiken. Nyt on vähän niinkuin voittaja fiilis :D Toivottavasti te kaikki muutkin uskallatte se tehdä...en voi muuta kuin kannustaa siihen, koska itse ainakaan en ole katunut hetkeäkään.

Jospa tämä palsta heräisi taas eloon eikä Silmun tarvitsisi yksin keskustella täällä;)
Ylös
Rubus Vastaa165 / 339 
18.07.2010, 23:44 Mä elän edelleen sitä myöhäisen heräämisen hämmentävää vaihetta. Välillä olen ihan sekaisin, mietin onko asia nyt oikeasti niin että olisin lesbo, merkkejä siitä löytyy kuitenkin jo vuosien ajalta.
Minulla mies on kuluneen vuoden aikana sanonut minulle kerran, että ehkä se ei ole mies jota minä tarvitsen. Olin järkkynyt ja surullinen, sillä tajusin, etten voi kieltää sitä. Varsinainen herääminen alkoi, kun keväällä näin valtavan ihanan unen tytöstä, johon rakastuin päätä pahkaa. Unessa halusin vain suudella häntä, suojella ja pitää hyvänä ja rakastella häntä, ei voinut pitää näppejäni hänestä erossa. Toivon, että tapaisin tuon tytön, tuntisin hänet heti. Alkukesästä minulla diagnosoitiin persoonallisuushäiriöitä, ja se tarkoittaa, että en oikeastaan tiedä kuka olen ja millainen, ja olen lähtenyt ottamaan selvää pienistä asioista lähtien. Tietoisuus mahdollisesta lesboudesta iski kunnolla vähän aikaa sitten, enkä meinannut sinä yönä nukkua, sillä olin niin surullinen perheemme puolesta, koska tiesin, ettemme voisi jatkaa mieheni kanssa avioliitossa. Olen siis naimisissa ja 1v 5kk tytön äiti ja se tekee tilanteesta monimutkaisen. Olo on usein sekava, mutta olen alkanut haaveilla omasta tyttöystävästä ja omasta elämästä omassa kodissa. Kaipaan vertaistukea, ja huomenna tapaan hyvän ystäväni, joka itse on lesbo, ja toivon saavani apua hänen omasta kokemuksestaan. Miehelleni en ole vielä sanonut. En pelkää sitä päivää, jolloin julkisesti kertoisin olevani lesbo, kaapissa olemisen oloa maailmaan nähden ei ole, miestäni kohtaan tällä hetkellä kyllä. Mutta tietoisuus on noussut, ja sitä ei voi piilottaa, kun totuus itsestä on vihdoin noussut esiin.
Ylös
etsijä Vastaa166 / 339 
26.07.2010, 10:00 Hei,

Minullakin tilanne, että etsin itseäni...ja naiset on aina jotenkin kiinnostanu, vaikka kokemusta vain miehistä.
Haluaisin tutkailla asiaa, ja ehkä tavata jonkun kivan naisen. Asun kesäaikaan Helsingissä.
Ylös
nomadi1 Vastaa167 / 339 
18.09.2010, 23:27 Taidan olla tosi vanha, ajattelen, kun luen teidän juttuja, itse olen 46 ja vastikään eronnut, ja olen aavistanut jo pitkään, että miehen kanssa elämä ei ole mun elämääni. Lapsia on ja tavallinen elämä ja hyvä työ ja niin poispäin. Kiihkeä rakkaus ja seksi ja romantiikka ei tunnu olevan nyt just keskeistä, mutta kumppanuus, rakkaus ja hyväksyvä iihmissuhde olisi se jota kaipaan.
Rakastuin vuosia sitten naiseen, enkä silloin ajatellut että se oli romanttista rakastumista. Nyt näen sen sellaisena. Nyt tämä ihana ihminen on hyvä ystäväni, edelleen naimisissa miehensä kanssa, elää tyytyväisenä elämäänsä. Jos olisin mies, hän kenties olisi antautunut suhteeseen kanssani. Tiedän hänen tunteensa minua kohtaan, ja tiedän miten perushetero hänen seksuaalinen suuntautumisensa on.
Aivan hölmöä. Mutta tällaista elämä on.
Elämä menee eteenpäin, lapset kasvavat, jonain päivänä kohtaan toisen ihmisen, johon kenties rakastun.
Ylös
Hapsikka Vastaa168 / 339 
26.10.2010, 17:16 Heippa kaikille vanhoille palstalaisille sekä uusille tulokkaille :)!

Pitkästä aikaa palasin lukemaan tätä viestiketjua ja tovihan siinä meni kun kahlasin I & II osan lävitse sen jälkeen, kun itse olen lopettanut viestiketjun lukemisen.
Niin paljon ihania tarinoita, toiset myös todella kipeitä...mutta samanlaisia kohtaloita niin paljon.Monen viestin sisältö auttoi taas laittamaan omia palikoita järjestykseen päässäni, kun tajusin että samanlaisia tuntemuksia/ ajatuksia on myös muilla.

Niin minullakin oli se tavallinen tarina, jossa ihastui parhaaseen ystävääni ja hämmästyin miten voinkaan niin vahvasti tuntea naista kohtaan. Kielsin, selittelin, ihmettelin asiaa aikani ja lopulta tunnustin tunteeni myös ihastukselle itselleen. Olin todella ahdistunut tuntemuksieni kanssa, kun aloin ymmärtämään että voisinkin olla kiinnostunut naisista siinä mielessä.Hui siunatkoon ;)! Oli siis vähän rankempi 30- kriisi :) Jollain tasolla suostuin myöntämään itselleni kiinnostukseni naisiin ainakin emotionaalisella tasolla. Fyysisesti minua viehättivät edelleen miehet. Näin jälkeenpäin tajuan miten olen kuvitellut olevani biseksuaalisuuteni kanssa paremmin sinut kuin olen oikeasti ollutkaan... Mitä itsensä pettämistä jälleen kerran!

Ystäväni kanssa olemme ystäviä edelleen, joskin välimme rikkoutuivat toviksi sen jälkeen, kun kerroin tunteistani. Rakastuminen häneen on jo laantunut ja pystyn pitämään meitä pelkkinä ystävinä.Surullista on huomata, että suhteemme muuttui viileämmäksi eikä siinä ole enää niin paljon lämpöä kuin ennen. Mutta olen silti onnellinen, että uskalsin kertoa tunteistani.Muuten en olisi pystynyt pysymään selväjärkisenä, kun olisin vain pyöritellyt päässäni ajatusta, että mitä kummaa tää tälläinen oikein on??

Seurustelin myös puolen vuoden ajan miehen kanssa ja suhde kariutui viime kesänä. En ollut suhteessa onnellinen vaan ahdistuin toisen lähentely-yritysistä vaikka samalla olin sisimmässäni todella hellyydenkipeä. En ollut rehellinen itselleni, kun väitin suhteemme kariutuneen suhteen ulkopuolisiin seikkoihin jotka vaikuttivat vahvasti minuun itseeni. Todellisuudessa suhde miehen kanssa ei anna minulle sitä kumppanuutta & läheisyyttä mitä kaipaan. Suhteet miesten kanssa ovat minulla lopulta päätyneet siihen, että elämme kuin sisarukset saman katon alla, mutta mitään himoa tai kumppanille suuntautunutta läheisyyttä ei enää suhteessa ole

Toisaalta voinko tietää saavani kaipaamaani kumppanuutta/läheisyyttä naissuhteessakaan, koska minulla ei ole mitään kokemusta suhteesta naisen kanssa?

Muutin hiljattain toiselle paikkakunnalle ja sosiaaliset ympyräni menivät täysin uusiksi.Kun aloin kotiutumaan näihin uusiin ympyröihini, niin mieleeni hiipi jälleen ajatus siitä mitä lajistoa edustan seksuaalisesti.Olinhan siis täysin unohtanut tämän tyyppiset pohdinnat seurustellessani miehen kanssa.Minulle tuli kova tarve alkaa pohtimaan seksuaalisuuttani uudelleen...ja jälleen palasin tänne Laaksoon lukemaan tarinoita ihmisistä, joilla on vastaavanlaisia kokemuksia elämästä kuin itselläni. Nyt en vain enää kokenut pohdinnoistani ahdistusta tai syyllisyyttä.Vaan oikeastaan tunsin eheytyväni mitä enemmän pohdin lapsuuttani/nuoruuttani, josta poimin merkkejä mahdollisesta seksuaalisuuden suuntautumisen näkymisestä. Merkkejä on tainnut olla, mutta olen ollut niille todella sokea. Ja se todella voimakas erilaisuuden tunne pienestä pitäen..kun en poikatyttönä kuulu poikien enkä tyttöjen joukkoon.Enkä aikuisenakaan ole innostunut naisten hömpötyksistä, vaan koen edelleen olevani jotenkin erilainen nainen. Tämä erilaisuus on ollut aika määräävä tunne minun elämässäni kaikki nämä vuodet.Onneksi olen luonteeltani sen verran vahva, ettei se tunne ole musertanut minua alleen. Joku jossain viestissään hyvin kuvaili "miten vaikeaa on ollut mennä tanssilattialle yökerhossa". Itsellänikin erilaisuuden tunne on voimakkaasti korostunut siinä tilanteessa enkä ole oikein ikinä viihtynyt tanssilattialla.Vaikka pidän musiikista paljon ja mieleni tekisi mennä sinne tanssilattialle.Todella ristiriitaista.

On varmasti totta, että asiat selkenevät ihmiselle silloin, kun sisäistä ääntään ei voi enää sivuuttaa tai kun on riittävän vahva ymmärtämään asiat oikein. Siksi en toivokaan, että olisin herännyt yhtään tämän aiemmin seksuaalisuuteni suhteen.Nyt on hyvä. Nyt mieleni on ainakin asian suhteen levollisempi...hyväksymistä on siis tapahtunut pääkopan sisälläkin :)
Eri asia sitten miten ilmennän tämän asian sosiaalisessa ympyröissäni...mutta se onkin toinen tarina ja sitä mietitään myöhemmin :)

Hyvää syksyä vaan kaikille!
Ylös
LezTalk Vastaa169 / 339 
02.11.2010, 16:12 leztalk-o.blogspot.com
Ylös
gyN&9792;iD Vastaa170 / 339 
14.11.2010, 01:46 En tiedä onko tämä edes vielä herääminen, ja onko tämä niin myöhäinenkään. Anyway, viitisen vuotta sitten, siinä vähän päälle kaksikymppisenä alkoi mieleeni jostain syystä tulla ajatuksia että jospa tykkäänkin myös naisista. En tiedä mistä nämä ajatukset tulivat tai miksi. Aloin myös nähdä unia naisen kanssa rakastelemisesta. Tuolloin olin vielä parisuhteessa miehen kanssa. Kun tämä suhde muutama vuosi sitten päättyi, tunne siitä että saattaisin olla myös naisista kiinnostunut, voimistui edelleen. Kun kerroin tästä heterokaverilleni, hän sanoi että etsisit nyt kunnon miehen ennen kuin harkitset naisiin siirtymistä. Suhteeni entisen mieheni kanssa olikin monella tavalla epätyydyttävä, mutta en kyllä oikein usko sen olevan syy siihen että ajatus rakkaudesta naisen kanssa alkoi kiehtoa.
Viiteitä siitä, etten sovi perinteiseen heteronaisen muottiin on ollut jo lapsesta saakka. Olin poikatyttö. Leikin cowboyta ja sotaa. Oli minulla barbejakin mutta myös turtles-hahmoja. Pidin leikeistä joissa koeteltiin rohkeutta ja voimaa ja muita perinteisesti miehisinä pidettyjä hyveitä. Siinä 12 -vuotiaana koitin ihastua luokkamme poikiin koska muutkin tytöt tekivät niin ja ajattelin että kai niin sitten kuuluu tehdä. Teininä koitin ilmeisesti jotenkin olla naisellinen vaikka vähän väkisin. Pukeuduin erittäin naisellisesti vaikka se ei tuntunutkaan omalta. Ja vasta viime aikoina olen ihan tosissaan sisäistänyt ettei minun ole mikään pakko baarissakaan käyttää korkokenkiä tai hameita jos en tahdo, vaan voin oikesti pukeutua niin että viihdyn vaatteissani, eli varsin poikamaisesti. Kuulostaa varmaan todella tyhmältä. Eikä tietenkään pukeutuminen automaattisesti kerro seksuaalisesta suuntautumisesta.
Mitään romanttista tai eroottista kanssakäymistä minulla ei naisen kanssa ole ollut, eikä kyllä kuin parin miehenkään, sillä itsetuntoni on kaikkea muuta kuin hyvä. Ehkä se onkin se syy miksi seksi miesten kanssa on parhaimmillaan ollut "ihan kivaa"? Pari kertaa nainen on kertonut olevansa kiinnostunut minusta, ja se tuntui jotenkin yllättävän luontevalta vaikka olikin hyvin hämentävää.
Olen miettinyt mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä jos ei ole varma suuntautumisestaan, ja olen tullut siihen tulokseen että koitan vain elää elämää eteenpäin avoimin mielin ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ja mikä pakko sitä itseään on lokeroidakaan!
Ylös
hhkan Vastaa171 / 339 
25.12.2010, 12:52 Kuulostaa ihan mun kirjottamalta muuten, mutta en ole koskaan pukeutunut naisellisesti..:)
Ylös
Tintti Vastaa172 / 339 
29.12.2010, 21:52 Kerron tässä nyt tilanteeni, sillä elämäni on melkoisessa solmussa:
Olen 27-vuotias nainen ja mennyt kesällä naimisiin. Olen ollut mieheni kanssa 8 vuotta, eli lähes kolmasosan elämästäni.
Olen kuitenkin jokin aika sitten rakastunut alaiseeni, naiseen. Olen jo jonkin aikaa tuntenut häntä kohtaan muutakin kuin ystävyyttä, ja noin kuukausi sitten päädyimme samaan sänkyyn. Kokemus oli minulle todella mullistava! En ole koskaan juurikaan nauttinut seksistä miehen kanssa, lähinnä vain tykännyt siitä läheisyydestä. Viime vuosina seksistä on tullut melkoista pakkopullaa ja olen jopa yrittänyt vältellä tilanteita, jotka saattaisivat johtaa seksiin.
Nautin siis suunnattomasti kokemuksestani naisen kanssa. Valitettavasti rakkauteni häntä kohtaan on täysin yksipuolista. Olemme hyviä ystäviä, emme sen enempää.
Olen totaalisen sekaisin! Rakastan miestäni ja hän on suhtautunut melko ymmärtäväisesti tunteisiini. Toisinaan olen täysin varma, että minut on tarkoitettu elämään naisen kanssa. Toisinaan taas tuntuu, että parempi jäädä nykyiseen elämään, kuin jäädä täysin yksin ja ilman rakkautta.Elämäni mieheni kanssa on hyvää. Siitä vaan on aina puuttunut se jokin. Olemme aina olleet enemmän parhaat ystävät, kuin pariskunta.
Tuntuu, ettei minulla ole rohkeutta ja itseluottamusta murtaa kaikkea sitä mitä elämä nyt on. Mutta toisaalta: olen varma, että ennemmin tai myöhemmin sekoan lopullisesti, mikäli jatkan tätä "valheellista" elämää...
Mieleeni on tullut kysymys siitä, että jos tämä onkin jokin ohimenevä vaihe...? Sisimmässäni tiedän, että olen aina katsellut naisia...
Ylös
Frida Vastaa173 / 339 
01.01.2011, 21:10 Hei ja hyvää alkanutta vuotta 2011 kaikille!
On hienoa huomata,että en tosiaankaan ole yksi ja ainut kaltaiseni maailmassa.Itse aikuisena,päälle 30v olen enemmän tullut tietoiseksi itsestäni ja siitä mitä haluan.Menemällä taaksepäin eläämääni,lapsuuteen saakka,löydän elämästäni asioita,jotka ovat jo tuolloin viestineet siitä mitä olen.

Saatoin jo lapsena ihastua tyttöihin samalla tavoin kuin poikiin.Leikkini olivat hyvinkin poikamaiset,pikkuautot,pyssyleikit kiinnostivat.Samoin paras lapsuuden ystäväni oli poika ja oli ehkä hieman vaikeaa solmia ystävyyssuhteita tyttöihin.

Teininä ajattelin,että näinköhän saan koskaan itselleni miestä ja menenkö koskaan naimisiin? Kunnes tapasin söpön,ihanan kohteliaan nuoren miehen ja rakastuin ensi silmäyksellä.Ihmettelin voiko tämä olla totta.Aloitimme seurustelun,jota kesti yli vuoden.Pidimme hieman taukoa,kunnes tapasimme uudestaan ja lopulta muutimme yhteen.Yhteen muutettuamme alkoi ilmetä miehen todellinen luonne.Mustasukkaisuus,narsismin oireet,mitätöiminen,vahtaaminen,väkivaltaa...tuli elämään mukaan.Jouduin jättämään kaiken minulle tärkeän pois elämästäni.En saanut liikkua missään yksin ilman miestäni,minulla ei saanut olla omia mielipiteitä.Mutta olin sinisilmäinen ja rakastunut.

Menimme kihloihin,naimisiin,saimme lapsen.Elimme elämäämme miehen ehdoilla.Lähestyessäni 30v ikää,aloin miettimään elämääni tarkemmin ja samoihin aikoihin koin yllätyksekseni jotain ihmeellistä.Päädyin läheiseen kanssakäymiseen naisen kanssa,jossa hänen miehensä oli mukana.Sain sellaisen herätyksen,josta ei ollut paluuta.Kelasin lapsuuttani,nuoruuttani ja ymmärsin,että se on aina olut minussa.
Tapahtumalle ei kyseisten ihmisten kanssa tullut enää jatkoa,mutta olemme ystäviä edelleen.Hyvä niin.
Jatkuu myöhemmin...
Ylös
Frida Vastaa174 / 339 
02.01.2011, 15:12 Mutta ajatukseni alkoivat selkiintyä tämän tapahtuman johdosta vuosi vuodelta enemmän.
Ehkä mieheni sairaalloinen mustasukkaisuus,henkinen ja fyysinen väkivalta minua kohtaan on osaltaan vaikuttanut itseni löytämiseeni tai ennemminkin asian hyväksymiseen.

Toki olen lapsenakin ihastunut myös tyttöihin,kuten aikaisemmin kerroin.
30v. ikävuoden jälkeen ihastumisia on ollut monia ja kaikki naisiin.Ystävääni olen ollut jopa rakastunut ja hänkin kertoi rakastavansa minua,mutta ainoastaan ystävänä ja olemme edelleen parhaita ystäviä.Toki olen häntä joskus suudellutkin...
Työkavereihin olen ihastunut useasti,yhden kanssa on ollut pelkkää seksiä pari kertaa,ehkäpä korviketta siitä,kun en saanut häntä ketä halusin.Joidenkin kanssa ei ole läheistä kanssakäymistä ollut ollenkaan,vain todennäköisesti yksipuolista ihailua.Ja päättyneitä kaverisuhteita kun ovat saaneet tietää mikä minä olen.

Kerran olen ihastunut,rakastunut esimieheeni,joka huomasi/arvasi tunteeni kun pääsimme kahden keskustelemaan niitä näitä ja jokin sanomani paljasti tunteeni,vaikka mitään en suoranaisesti sanonutkaan.Hän kertoi aikaisemminkin olleensa naisen mielenkiinnon kohde ja oli otettu siitä,että minäkin olin häneen ihastunut.Eli ehkäpä pönkitin hänen omaa itsetuntoaan...
Hän itse oli elänyt jo vuosia suhteessa toisen miehen kanssa,vaikka naimisissa olikin.

Ei mitään.Työpäivät menivät kuin siivillä ja välillämme oli pientä flirttiä ja sähköä aina tämän naisen kanssa.Hän oli selvästi kinnostunut,koska kävimme pari kertaa ns.ulkona hänen kanssaan,kirjoittelimme seksuaalisesti virittyneitä sähköposteja toisillemme.Hän kertoi elämästään minulle,avioliitostaan,vaikeasta suhteesta toiseen mieheen(miehellä oli kuulemma muitakin naisia).Meillä oli aika avoin ystävyyssuhde.Mutta yhdessä vaiheessa hän kertoi,että ei hänestä ole siihen,että menisi naisen kanssa pidemmälle.Ehkäpä se oli hänen osaltaan sellaista uuden ja ihmeellisen kokeilua,ehkäpä kiusaamista,minun tunteilla leikkimistä.Hänet minä olisin silloin halunnut ja olisin tehnyt hänen vuokseen kaikkeni.Hänestä luopuminen oli minulle aika rankkaa.Vaihdoin työpaikkaa.

Meni muutama vuosi,unohdin,yritin elää normaalia perheellisen elämää mieheni ja lapseni kanssa.Mieleeni tuli kuitenkin ajoittain ajatus,että jotain puuttuu,tässäkö tämä nyt on?
Viime kesänä taas tapahtui taas se,mitä yritin vältellä...eli ihastuminen,totaalinen jalat alta vievä ihastuminen.Näin ihanan naisen,olennon,jonka koin heti olevan sielunkumppani.Syvälle sisimpääni porautuva katse,ihana hymy,älykäs,kuitenkin hassutteleva luonne.En tiedä kuvittelinko,vai oliko se oman ihastumisen tunteen aikaan saama käsitys,että tämä toinenkin voisi tuntea samoin minua kohtaan. Katse,hymy,sähköisyyden tunne,sanattomuus...hänkään ei pystynyt kommunikoimaan minulle,enkä minäkään löytänyt oikein mitään järkevää sanottavaa hänelle.Minulla ihastuminen ilmenee monesti sillä,että menen aika lailla jäihin,paitsi,jos toinen on sitten rennompi ja sosiaalisesti lahjakkaampi persoona.Osaan kyllä keskustella ihmisten kanssa.

Tämä ihastuminen oli aivan täydellinen isku sielun syövereihin.Herääminen oli minulle taas vaikea kamppailu itseni kanssa,kerroin tunteistani jopa läheisilleni,miehellenikin...Tein kaikkeni,että näen ihastukseni,hakeuduin sinne missä tiesin hänenkin olevan,sain edes katsella häntä...en nähnyt häntä koskaan miehen seurassa,joten ajattelin hänen olevan kaltaiseni ihminen.Mutta taas palasin maan pinnalle,kun näin hänet sitten miehen kanssa kulkevan ja ymmärsin hänen elävän miehen kanssa suhteessa,vaikkakin he eivät ilmeisesti asu yhdessä.Tiedän heidän molempien työskentelevän samalla alalla,kulttuurialan ihmisiä ovat.Ihastukseni huomasi varmaan käytöksestäni ja eleistäni paljon ja halusi kertoa asiat minulle näin.Mutta kyllä minä toivun tästäkin.

Mutta tietoisuus itsestäni vahvistuu entisestään.Palasin kesän jälkeen taas töihin,ehkä jotenkin itsevarmempana ja vieläkin valmiimpana kaikelle uudelle.
Niinpä taas annoin itseni ihastua naiseen,kahteenkin...toinen nuori 20v ja toinen minun ikäinen,ehkä muutaman vuoden vanhempi.Ihastus nuorempaan laimeni melko pian,vaikka voi olla,että hän saattaa tuntea samoin? Vanhempaan,viehättävään,seksikkääseen,virkanaiseen ihastus on ollut melko voimakasta.Pidän ihmisessä yleensäkin älykkyydestä,mutta myös siitä,että on nuorekas ja osaa myös hassutella ja on hyvä sosiaalisilta taidoiltaan.Hänellä kuuluu varmaankin luontaiseen käyttäytymiseen ihmisten koskettelu,kädestä kiinni ottaminen puhuessa,hymyily...joita olen hänen taholtaan kokenut.Varmaankin tarkoitukseton flirttailu,tuijottelu...Tämä käytös on vaan saanut omat tunteeni taas valloilleen,vaikka en sitä itselleni halunnut sallia.Olisin taas valmis heittäytymään....Hän taas fiksuna ihmisenä luki minusta asioita pian ja huomasi mitä minä olen.Arvasin hänen olevan perheellinen ja etteivät tunteemme voi olla molemminpuoliset.Hänen käytöksensä muuttui aika nopeasti tai ehkä minä muutin käytöstäni hieman välinpitämättömäksi häntä kohtaan.Koska kuitenkin ajattelin,että ei minua kohtaan kukaan nainen tunne samoin kuin minä tunnen.Aloin kieltää omia tunteitani...
Työskentelemme samassa työpaikassa,kuitenkin eri alan tehtävissä eli näemme usein toisiamme.Entä jos sittenkin?

Olen aloittanut jälleen harrastamisen usean avioliitossa vankina olon jälkeen.Saan tavata ihmisiä ja tehdä sitä mistä pidän.Eli avioliittoon mennessäni uhrasin koko elämäni,ystäväni,harrastukseni,minuuteni miehelleni.Olin kuulemma sinisilmäisyydessäni luvannut niin,että joko tai...

Nyt se aika on loppu,olen alkanut ajattelemaan myös itseäni,sitä mitä minä haluan,mitä minä olen.Koenko vielä rakkauden kahden aikuisen välillä,kuinka minun on hyvä elää elämääni?Lapseni on elämässäni tärkeintä minulle ja haluan suojella lastani kaikelta mitä hän ei pysty vielä käsittelemään.
Se,että olen kerran elämässäni rakastunut mieheen ja useita kertoja ihastunut/rakastunut naiseen,on asian ydin.Se kertoo sen,mitä minä olen.Olen kasvanut,kypsynyt,itsenäisesti ajatteleva persoona.Minä olen Minä :)
Ylös
rosaz Vastaa175 / 339 
09.01.2011, 22:57
Viestiä on muokattu
Frida, tervetuloa mukaan keskusteluun. Sinulla(kin) on ollut mutkikas tie.

Minä tulin ulos biseksuaalisesta kaapistani viime vuonna, 33-vuotiaana. Olen kasvanut erittäin heteronormatiivisessa ympäristössä. En tuntenut nuorena ainuttakaan homoseksuaalia, lesboa tai biseksuaalia. Olin ajoittain hyvin ahdistunut yhteisöni naisihanteesta, joka oli vähän samanlainen kuin 1950-luvun naiskuva. Halusin pukeutua farkkuihin ja unisex-vaatteisiin enkä käyttää hameita ja korkokenkiä. Viimeinen pisara oli se hetki, jona tajusin että ainoa tapa saada hyvä sosiaalinen status on mennä naimisiin ja jäädä kotirouvaksi. Lähdin yhteisöstä 22-vuotiaana hiukan ennen vuosituhanteen vaihdetta.

Minulla oli sen jälkeen yksi pitkähkö miessuhde, joka päättyi ikävällä tavalla. Minä lähdin. Olen ollut sinkku siitä asti.

Melkein 10 vuotta sitten opiskelijana ollessani tapasin naisen, jonka kanssa ystävystyin hyvin syvästi. Kahdessa vuodessa ystävyys johti siihen, että päädyimme samaan sänkyyn. Olin hämmentynyt tilanteesta, koska ajattelin että eihän tämä voi olla totta - en ole lesbo! Biseksuaalisuus ei tullut silloin mieleeni edes teorian tasolla kai tynnyrissä kasvamisen vuoksi.

Seuraavina vuosina en ehtinyt pohtia asiaa, mutta toisaalta en myöskään kyennyt olemaan luontevasti miesten kanssa. Lopulta (kliseistä?) huomasin, että katselin naisia ja aloin kiinnostua naisten seurasta. Koin lesbojen seuran luontevaksi. Koen kuitenkin kiinnostusta myös miehiä kohtaan. Viime aikoina onkin alkanut tuntua yhä enemmän, kuin olisin viimeinkin "kokonainen". Oma itseni? :) Kumppani puuttuu, mutta ei tässä elämässä ole mihinkään kiire.
Ylös
kaneli Vastaa176 / 339 
25.01.2011, 22:06 Hei kaikille. Ihanaa lueskella teidän kokemuksia kipeistä ja niin ihanista asioista... Olisimpa löytänyt näille sivuille muutamia vuosia aikaisemmin... Tuntuu että ilmaa virtaisi nyt enemmän keuhkoihin kun lukee samoja tunnetiloja ja kokemuksia teiltä minkä kanssa itse olen myös paininut ja pähkäillyt. Eritysesti Metropolen ja Bellan (?) oliko nimim. tuo.... kokemukset tuntuvat niin riipaisevan samalta, mitä itse olen käynyt läpi. Kirjoituksista on jo aikaa... mitä teille kuuluu tänä päivänä?

Minullakin on lapsia ja mies, elämä juuri sellaista kuin sen pitääkin olla. Käyn itseni kanssa keskustelua ja ehkä pohjustelen itselleni lupaa sekä valmistelen siltaa lähteä pois tästä liitosta. Katsotaan nyt. Mieheni ei tietysti ymmärrä ajatuksiani lainkaan, mutta luulen että hän ei edes halua ymmärtää. Niin kauan kun sopeudun tähän tavalliseen arkeen mukisematta on hyvä. Jos otan puheeksi nämä ajatukseni, mieheni muuttuu mustasukkaisen vahtivaksi, kontrolloivaksi ja kiukuttelevaksi hapannaamaksi, jota en yksinkertaisesti voi enkä jaksa katsella. Kaikki kärsivät. Saati antaa hänelle seksiä sellaisena...:(( Apua.!!!!

Enkä välttämättä edes tiedä haluanko erota. Tarvitsen itselleni nyt vain elämän, jossa saan hetken katsoa ja kuunnella mitä haluan ja kuka olen. Tavallaan mitä tiukemmin mieheni yrittää sitoa minua häneen, sen varmemmin hän työntää minua pois. Juuri nyt minulla ei edes ole ihastusta, minkä vuoksi olisikin helppoa ottaa tätä omaa aikaa ja tilaa. Monien sydämiä säästyy. Ja tavallaan aikalisälle lähtö tästä liitosta ei tuntusi miehellenikään niin ahdistavalta....

Katsotaan nyt, ihanaa kuitenkin että on tälläinen asiallinen saitti. Tuntuu että kenekään kanssa ei oikein voi keskustella, sillä aina löytyy se muistuttaja ja tunteisiin vetoava ihminen että arvosta sitä hyvää mitä omistat ym.. mutta voiko se olla niin jos se on jatkuvaa ajatusten tietoista siirtämistä niihin positiivisiin asioihin....Ja kun ei haluaisi valittaa ja ei edes jaksaisi ajatella, mutta ei ole kuitenkaan tyytyväinen/onnellinen... Mielialalääkkeet tms?? Missä mielekkyys ja miksi? Jos ratkaisu on niin selkeä ja ollut jo pidemmän aikaa...
Ylös
Frida Vastaa177 / 339 
31.01.2011, 16:22
Viestiä on muokattu
Samankaltaisia ajatuksia ja tarinoita monella meistä.Juuri näitä kanelin mainitsemia asioita pohdiskelen minäkin päivittäin...Kuinka irrottautua elämästä,joka ei ole sitä mitä haluaa.Varsinkin kun tänään näin pitkästä aikaa viimeisimmän ihastukseni työn tiimoilta.Olin jo henkisesti yrittänyt irrottautua lämpimistä ajatuksista kyseistä ihmistä kohtaan kun emme olleet samaan paikkaan eksyneetkään viikkoihin.Mutta...eipä ne minun tuntemukset mihinkään olleet hävinneet,harmi.Toisaalta...on aika mukava tunne olla ihastunut,vielä parempi,jos myös toinen tuntisi samoin :) Odotellaan.
Sitäkin pohdin usein,että miksi ihminen ihastuu juuri tiettyyn kohteeseen...kun se ei voi olla pelkästään ulkonäkö,kun varmasti on kauniimpiakin naisia olemassa kuin hän.Itse olenkin ihastunut elämäni aikana hyvin erilaisiin ihmistyyppeihin,mutta joitakin minua miellyttäviä ominaisuuksia heissä kaikissa on ollut...niin että jalat menee alta.Fiksut ihmiset huomaavat varmasti ihastumisen minusta ja näin ollen teen itsestäni hölmön tahtomattani.Mutta jospa se huomatuksi tuleminen olisikin joskus pelkästään hyvä asia.


Onko täällä sivustolla ketään sellaista,jonka kumppani tietää ja hyväksyy puolisostaan sen puolen,että on molempiin sukupuoliin kallellaan?Onko sellaisella parisuhteella tulevaisuutta vai tuleeko jossain vaiheessa mustasukkaisuutta kuvioihin...vai onko olemassa oikeasti "vapaita" liittoja?


Luin muuten hyvän blogin tuolta "kuinka tulitte ulos kaapista" osastolta...kannattaa käydä lukemassa muidenkin,jotka pohdiskelevat näitä elämän suuria ratkaisuja.

Mukavaa lähestyvää kevättä kaikille!
Ylös
RnR Vastaa178 / 339 
31.01.2011, 21:58 Samankaltaista historiaa, samankaltaisia ajatuksia...

Hienoa, että tämä keskustelu täältä löytyy! En kai enää ole oman identiteettini kanssa niin eksyksissä. Henkilökohtaisesti tiedän mitä olen vaikka nyt on päällä suhde väärään sukupuoleen.Taas.. Muutama ihminen tietää, ainakin osittain, mitä olen, muutama hyvä tuttava tietää ja jokunen hyvä tyyppi, työkaveri tietää myös. Ja osa jotka eivät tiedä saattavat mielipiteistäni arvata. Loppujelopuksi olen kaapissa.
Kovan ja lujan kuoren alla olen kiltti tyttö. Olen aina unohtanut ajatukseni ja työntänyt syrjään haluni ja sen mikä tuo onnen. Nimittäin tunteen ja ajatuksen naisesta.
Mies = seksi ok. Voin kiintyä. Miehiä on erilaisia. Voin välittää ihan hirmuisesti.
Nainen= ihana, tunteet, hellyys, pehmeys, välittäminen, intohimo, kaipuu, ajatukset, kaunis, kääntää pään...

Nykyinen seurustelukumppanini on todella ihana ja hieno ihminen.Avarakatseinen. Ihminen jota en tahdo loukata ja jolle haluan pelkkää hyvää. Kuten oikein rakas ystävä! Hän ei tiedä minusta tarpeeksi (ainakaan ole minulle kertonut kuulleensa?) vaikka suhde on kestänyt yli vuoden. Suhteemme tila käytännössä on ok ja ei ehkä normisuhteen kriteereihin mene. Jokaisen miehen on pitänyt olla viimeinen ja se viimeinen on nyt tässä vaikka käytännössä suhteelle ei loppua ole näkyvissä sillä sovimme käytännössä yhteen.Tämä on viimeinen koska nyt on vihdoinkin tapahtunut lopullinen heräämiseni! Ehkä siksi koska mies puhuu homopositiivisesti ja välillä lämpimästi miehistä. Niinkin lämpimästi, että olen usein olettanut hänen olevan vähintään bisse ja ehkä siksi suhteemme toimii käytännössä näin harvakseltaan. Näin ei moni heterosuhde toimisi..
Ylös
Routa Vastaa179 / 339 
15.02.2011, 16:31 Hei Tintti!
Itselläni on hyvin samankaltainen tilanne ja siksi päätinkin rekisteröityä tänne, jotta pääsen vastaamaan. Menin itsekin viime kesänä naimisiin ja olen ollut mieheni kanssa kymmenisen vuotta yhdessä. Olen melkein samanikäinen kuin sinä. Ja olen myös aivan totaalisen ja absoluuttisen rakastunut naiseen, joka on hyvä ystäväni. Ja en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan näin varmaa rakkautta.
Tilanne on aivan järkyttävä, en missään tapauksessa halua loukata miestäni, mutta en ehkä tunne, että haluaisin elää hänen kanssaan koko loppuelämäni. Ja olen ollut itselleni myös vihainen häistä, ne vaikeuttavat asiaa aivan suunnattomasti. En paljonkaan pohdi, mitä muut ajattelevat minusta, mutta en haluaisi millään joutua sukulaisten, miehen ystävien jne puheiden kohteeksi. "Sori, mutta erottiinkin ja rakastuin naiseen! Moikka!", näin kärjistetysti.
Mutta ei tämä tilanne ole reilu miestänikään kohtaan, pitelen häntä suhteessa, jossa mahdollisesti tiedän, ettei ole tulevaisuutta, ja annan hänelle valheellisen kuvan juuri tulevaisuudesta. Olen kertonut hänelle tunteeni tätä naista kohtaan ja hän on suhtautunut asiaan yllättävän hyvin. Mutta tähän saattaa vaikuttaa sekin, että olen toisaalta vakuutellut hänelle, etten aio jättää häntä (vaikken kyllä ole niinkään varma).
Tuo "Olen totaalisen sekaisin!" kuvaa niin hyvin tätä olotilaa. En tiedä yhtään, mitä teen. Sormus tuntuu välillä kuolemantuomiolta, välillä olen onnellinen, että olen saanut tämän miehen. En olisi ikinä uskonut rakastuvani naiseen. Päivät menevät matelemalla, odotan vain sitä hetkeä kun seuraavan kerran näen hänet. En usko, että tämä vaihe voisi mennä ohitse. Onkohan joku muukin täällä samassa tilanteessa? Miten olet edennyt asian kanssa? Ja Tintti, oletko saanut ajatuksiisi selvyyttä?
Ylös
Kataja Vastaa180 / 339 
12.03.2011, 12:16 Kiinnostuinpa "myöhäinen herääminen"-aiheesta. Keskustelua on ilmeisesti käyty jo pitkään, joten olen vähän "pihalla" aiheen alusta. Kokemukseni "mh":sta on pitkä ja (oletettavasti) lukijoista pitkäveteinen.Menin naimisiin - niinkuin kuuluu tehdäkin - kolme lasta - 1+2 - ja sitten tajusin n. 30-vuotiaana, että jotakin on pahasti pielessä.Luin mielenkiinnolla toisen kokemuksen siitä, ettei oikeasti pidä "siitä itsestään". Mieheni tajusi jollain tavalla erilaisuuteni ja jotenkin yhteiselämä sujui. Fantasioin itsekseni naisista. Päätin kumminkin olla - lasten takia - vahingokseni. Olemustaan ei voi vastustaa.Puolisoni osoittautui vuosien mittaan, vastoinkäymisten tullessa, väkivaltaiseksi narsistiksi ja irrottautuminen oli vieläkin vaikeampaa. Erosin ja elin yksin vuosia, kunnes tapasin naisen, joka potkaisi minut - kiitos siitä - takaisin elämään. Tulin kaapista ulos lapsilleni ja läheisilleni. Hassua olla jo hyvinkin aikuinen nainen ja katsella maailmaa kuin 17-vuotias....vähän kokemuksia....uusia kokemuksia.....hämmentävää ja mielenkiintoista silti.
Ylös
liisi Vastaa181 / 339 
12.06.2011, 01:28
Viestiä on muokattu
-
Ylös
liisi Vastaa182 / 339 
17.06.2011, 13:17
Viestiä on muokattu
-
Ylös
liisi Vastaa183 / 339 
23.06.2011, 09:42
Viestiä on muokattu
-
Ylös
LumielHera Vastaa184 / 339 
28.06.2011, 01:12
Viestiä on muokattu
Hei Liisi. Tuskin ihan yksin pohdiskelet. Itse aloin lukea ketjua alusta, mutta ymmärsin sitten etten pääsisi loppuun koko yönä, joten harppasin tänne loppupäähän. Luulen että kun keskusteluketjut venyvät tosi pitkiksi, ihmiset vaan harvemmin lukevat niitä loppuun asti ja sen takia ketjuun ei ole ilmestynyt uusia viestejä.

Olen itse aika samanlaisessa tilanteessa. Perheellinen ja pitkäaikaisessa parisuhteessa lapsen isän kanssa. Olemme myös hyvä tiimi ja hyvät ystävät. En haluaisi luopua perheestäni, mutta tiedän että se on myös häntä kohtaan väärin, koska meillä ei juuri seksiä ollenkaan ole, ja vaikka hän on ehkä tavallaan hyväksynyt tilanteen, ei se mielestäni ole oikea ratkaisu kummallekaan. Eroaminen tuntuu kuitenkin raskaalta taakalta, lapsen ja yhteisen omaisuuden takia. Jos jäisin yksinhuoltajaksi en luultavasti pystyisi jatkamaan yrittäjänäkään nykyisessä muodossa. Mieheni on ollut aina tunnollinen kantamaan vastuuta perheestä, mutta en tiedä kuinka paljon saisin enää tukea häneltä jos eroaisimme, enkä tiedä pärjäisinkö ilman häntä.... lähinnä henkisesti.


Välillä mieltäni kalvaa se, että kun olen niin myöhään herännyt, että jos olenkin väärässä. Jos käyn läpi rankan eron ja luovun elämäni tukipylväästä, vain huomatakseni että en olekaan lesbo.

Ajattelin ensin että ehkä seksikokemuksella voisin vahvistaa identiteettini, mutta ymmärsin että seksuaalisuuteni on ollut niin vääristynyttä niin pitkään, että en enään itsekkään erota mikä on mitä. Luulen että minun pitäisi ensin tuntea jotain toista naista kohtaan (siis emotionaalisesti) ja sitten kohdata hänet seksuaalisesti varmistuakseni asiasta. Kuitenkin niin kauan kun olen suhteessa mieheni kanssa en pysty luomaan suhdetta uuteen ihmiseen. Se olisi mielestäni pettämistä kumpaakin osapuolta kohtaan, joten ainoa tapa on erota ja sitten antaa ajan näyttää. Tiedän että ainoa keino on erota ja ottaa riski että valinta oli väärä. Kuitenkin lykkään mielessäni tätä vaikeaa ratkaisua ja välillä on jopa helppoa olla ajattelematta koko asiaa ollenkaan, ja pelkäänkin että lykkään tätä asiaa loputtomiin.....
Ylös
Niki Vastaa185 / 339 
07.07.2011, 16:20 Moi, ihan ekaksi anteeksi kun tekstista puuttuvat pisteet kirjainten paalta... Kirjoitan tata mokilla ulkomaisella iPadilla.

Loysin taman keskusteluketjun tanaan ja ahmin jokaisen jutun! Ma olen kanssa myohaan herannyt, vaikka tiesin bissetaipumuksistani jo opiskeluaikana, mutta kahdeksankytluvun miehisessa opiskeluymparistossa naisen kanssa oleminen olis ollut ihan kauheeta! Sitten tein ne perinteiset kuviot kuten muutkin: menin naimisiin ja olen nyt kahden lapsen aiti.

Tuossa kuutisen vuotta sit ten mun elama meni ihan sekaisin, kun ma rakastuin ihan poskettomasti mun sen hetken parhaaseen kaveriin... Sekin oli perheellinen, joskin lapset jo lentamassa pesasta, kun mun taas oli ihan pienia. Ma muistan sen aina, kuinka kauhean pelottavaa oli tunnustaa hanelle ihastukseni! Mutta kun ma sen tein, niin kavikin ilmi, etta tunne oli molemminpuolinen. Me oltiin toistemme ekoja, ja kuitenkin oltiin sangyssa jo viikon paasta. Siita alkoi uskomattoman eroottinen suhde, joka kesti 4,5 vuotta ja paattyi aika surkeasti (ei kai niita kauniita loppuja olekaan).

Mun avioliitto kesti suhteen, vaikka mieheni ties siita yli kaksi vuotta. Tyttoystavani mies sen sijaan pakotti valitsemaan, ja heille tuli sen myota avioero. Nyt kun taa suhde on ohi (viime syyskuusta, mutten ole vielakaan toipunut), niin kaverit ja mies
kuvittelee, etta voin palata vanhaan ja piilottaa lesbopuoleni kaappiin. Iikk! Ei se onnistu! Ma olen nykyaan kiinnostunut vain naisista ja sinut seksuaalisuuteni kanssa. En vain tieda, miten voin toteuttaa itseani, kun en haluaisi loukata miestani enempaa. Omakohtainen kokemus kahden kanssa olemisesta oli se, ettei kukaan ollut oikein tyytyvainen.

En vain saa sita naisvartalon tuntumaa pois mielestani, enka haluakaan. Mutta kun on hyva mies ja pienet lapset... Niin homma muuttuu vaikeaksi. Ma haluan kokea lisaa - siis olen ihan teinari lesboseksissa ja vaikka olen miehista tykannytkin, niin kylla taa kokemus avas ihan erilaisen nakokulman ja olen hillittoman utelias! Perheen takia olo vain on kuin vankilassa.

Oli ihanaa purkaa tunteita taalla! Kiitos lukijoille etta jaksoitte pitkan stoorin ja jo etukateen niille, jotka viitsivat kommentoida.
Ylös
liisi Vastaa186 / 339 
10.07.2011, 14:17
Viestiä on muokattu
-
Ylös
gerbera_ Vastaa187 / 339 
26.07.2011, 13:33 Noniin, täällä tulee myös yksi myöhäisheränneen tarina. Jos vielä kukaan jaksaa lukea. On muuten todella lohdullista huomata, että ei ole yksin tällaisessa elämäntilanteessa!

Olen kolmekymppinen nainen. Mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä kymmenen vuotta, joista osa naimisissakin. Elämämme on tällä hetkellä aivan sekaisin; edessä lienee avioero. Onneksi (nyt voin sen näinkin päin todeta!) emme saaneet lapsia. Asiat olisivat paljon monimutkaisempia. Meillä tämä meni niin, että minä kerroin miehelleni seurustelumme alkuaikoina olevani todennäköisesti bi. Naisseikkailuja on ollut nuorempana, joskaan ei yhtään seurustelusuhdetta naisen kanssa. Heteronormatiivinen maailma vei mukanaan, ja toisaalta, tunsin kiinnostusta myös miehiä kohtaan. Mieheni suhtautui asiaan todella hyvin ja jopa kiinnostuneesti, hyvin ennakkoluulottomasti. Elämä jatkui, suhteemme jatkui. Seksuaalisia ongelmia minulla alkoi olla heti alkuhuuman mentyä ohi; miehen kroppa ei vain kiinnostanut riittävästi, vaikka korvien välistä potentiaalia arvostinkin suuresti. Tulkitsin asian omaksi syykseni ja joksikin vammaksi tai viaksi itsessäni. Masennuin, söin siihen lääkkeitä, kävin terapiassa...ja mieskin alkoi hiljalleen masentua. Elämä oli todella raastavaa, näin miten toinen kärsi läheisyyden ja seksuaalisen nautinnon tarpeessaan, minä olin seksuaalisesti täysin kuollut ja eristäydyin sitä kauemmas mitä lähemmäs toinen halusi. Kuitenkin halusin mennä naimisiin, kai osittain siksikin, kun elämän vain kuului mennä niin, ja muutkin tuttavat ympäriltä menivät naimisiin. Toivoin kai sen korjaavan tilanteen. Sitten oli aika hankkia lapsia, joita ei yrityksestä huolimatta kuulunut. Menimme hoitoihinkin, mutta ei vain onnistunut. Olin aivan loppu ja näännyksissä seksiin ja suhtauduin hyvin vihamielisesti ruumiiseeni, joka oli monella tavalla pettänyt minut. Halut vähenivät entisestään, ja muutaman viime vuoden olen ollut sisäisesti aivan kuollut. Vain unessa olen voinut kokea aitoa seksuaalista mielenkiintoa ja tyydytystä.

Ajautuessani etäämmälle mies alkoikin kiinnostua miehistä. Ensin ajattelin asian olevan ok, mutta sitten alkoi tulla vaatimuksia mieltymyksen konkreettisesta toteuttamisesta. Olin niin heikoilla ja syyllisyydentuntoinen omasta kyvyttömyydestäni läheisyyteen, että annoin luvan, joskaan en sydämessäni. Loukkaannuin mieheni seikkailuista valtavasti, ja katselin niitä vuoden ajan, hampaita kiristellen ja silmäni tietoisesti sulkien. Nyt olen tavannut uusia ystäviä, jotka ulkopuolisena näkevät tilanteen vaikeuden. He kannustivat irtautumaan suhteesta, jossa kummallakaan ei ole enää hyvä olla. Samalla ihastuin syvästi toiseen ystävistäni, hän on naispuolinen. Nukuimme kerran yhdessä, jolloin sain olla hänen lähellään, naisen lähellä, oikeasti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja tunnustan, etten ole koskaan kokenut mitään niin ihanaa ja eroottista, täysin vapaata ja luottamuksellista, kunnioittavaa, hellyttävää...en edes aviomieheni kanssa. Emme edes harrastaneet seksiä, olimme vain lähekkäin, kiinni toisissamme. Koin voivani luottaa tähän ihmiseen täysin, olevani täysin turvassa, vapaa, haluttu, ja mikä huumaavinta, koin ehkäpä ensimmäisen kerran valtavaa seksuaalista halua. Kuin kaikkien näiden vuosien padotut ja kielletyt seksuaaliset tarpeet olisivat alkaneet herätä eloon. Se tunne oli mykistävä ja pysäyttävä. Sen kokemuksen jälkeen minulla ei ole enää ollut entiseen palaamisen mahdollisuuksia. Olen vasta tämän ikäinen, tai jo tämän ikäinen, ja luoja nähköön haluan saada oman siivuni siitä valtavasta energiasta, joka pinnan alla kuplii, ja jonka voi toisen ihmisen kanssa jakaa. Lisäksi olen kokenut tämän ystävän taholta sellaista hyväksyntää, huolenpitoa, kiinnostusta ja kunnioitusta, jota kukaan ei ole minulle koskaan näin antanut, tai en ole itse sitä niin kokenut. Ihailen suunnattomasti hänen fyysistä ja henkistä voimaansa, ajatuksiaan, arvojaan ja älyään. Ja olen täysin kyllästynyt vaimona olemiseen ja avioliittooni ylipäätään. Liian paljon on tapahtunut, liian kauan olemme mieheni kanssa jo tehneet valintoja, jotka ovat vieneet meitä poispäin toisistamme. Ja, mikä oleellista myös, en edelleenkään tunne seksuaalista vetoa miestäni kohtaan. Se todennäköisesti ajaisi hänet jatkossakin etsimään muita läheisyyden lähteitä, jota en kuitenkaan pystyisi hyväksymään.

Huhhuh, mikä vuodatus. Kaikki on tapahtunut hyvin nopeasti. Toisaalta olen elänyt tätä asiaa mielessäni jo ainakin vuoden verran, tehnyt kypsyttelyä lähtemisestä (ainakin unimaailmassa) ja miettinyt suuntautumistanikin. Naisen kanssa läheisyyden kokeminen oli niin uusi ja valtava asia, että nyt on järjestelemistä pääkopassa sen suhteen, mikä olen todella. Olenko bi, olenko lesbo. Ja onko sillä edes väliä. Tärkeintä on se, että tiedän kyseisten tunteiden olevan minulle mahdollisia, en ole sairas tai häiriintynyt. Ja tunnen syvää vetoa ja ihastusta ystävääni. Toivon, että vielä joku päivä voisin todella jakaa hänen kanssaan yhteistä elämää ja todellista läheisyyttä ja rakkautta. Jakaa osan aitoa itseäni, ja kokea syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta toisen kanssa. Aika näyttää, miten asiat menevät. Tällä hetkellä olen onnellinen siitäkin, että saan pitää hänet ystävänäni ja lähelläni, uskottunani ja luotettunani. Mitäs tällaisesta tarinasta tuumitte? Että heteroavioliitto päättyykin siihen, että mies pitääkin miehistä ja nainen naisista. Aika surkuhupaisaa, eikö? Toisaalta, ihanaa on se, että ei enää tarvitse elää valheessa!
Ylös
piparminttu Vastaa188 / 339 
27.07.2011, 12:14 Huh, aika rankkoja elämäntilanteita ja kriisejä teillä monilla, ja osa kuulostaa niin tutulta, koska olen myös itse läpikäynyt samat asiat. Silmiini osui Fridan teksti, jossa hän kirjoitti näin: "Onko täällä sivustolla ketään sellaista,jonka kumppani tietää ja hyväksyy puolisostaan sen puolen,että on molempiin sukupuoliin kallellaan?Onko sellaisella parisuhteella tulevaisuutta vai tuleeko jossain vaiheessa mustasukkaisuutta kuvioihin...vai onko olemassa oikeasti "vapaita" liittoja?" Ajattelin vastata tähän, jospa se antaa toivoa ja uutta mahdolisuutta edes jollekulle teistä.

Itse tulin kaapista ulos miehelleni n. 1,5 vuotta sitten. Siihen mennessä olimme olleet naimisissa ties kuinka kauan ja lapsiakin on siunaantunut. Suhteemme on aina ollut hyvä kaikinpuolin, ja rakastan miestäni valtavasti. Makuuhuoneen puolella kaikki on sujunut hyvin mutta tiesin, että paremminkin voisi olla. Noh, paineet kasautuivat vuosien kaapissa olon myötä ja niinpä minun oli pakko kertoa hänelle. Olin varma, että hän haluaa erota mutta yllätyksekseni hän otti asian vastaan avoimesti ja positiivisesti. Siitä seurasi pitkät, kuukausia kestäneet keskustelut siitä, mitä minä tunnen, millaista elämää kaipaan, miltä tuntuu olla bi, miltä miehestäni tuntuu jne. Alusta asti minulle oli selvää, etten halua jättää miestäni, koska hän on se ihminen, jonka kanssa haluan elää loppuelämäni. Kun mieheni tämän ymmärsi, kaikkosi hänen mielestään turha mustasukkaisuus ja pelko tulevaisuudesta jne. Tilalle tuli entistäkin parempi ja tiiviimpi parisuhde hänen kanssaan ja seksielämä...noh, ette varmasti usko mutta se muuttui kerta heitolla eri sfääreihin. Sain ensi kertaa olla avoimesti oma itseni ilman salailua ja häpeilyä ja opimme nauttiman toisistamme ihan uudella tavalla. Sitten mieheni sanoi, ettei voi eikä halua olla esteenä sille, jos haluan toteuttaa silloin tällöin tätä bi-puoltani, kunhan se ei vaikuta meidän keskinäiseen suhteeseemme. Niinpä sitten kokeilin...ja ensimmäinen seksikokemukseni naisen kanssa vain vahvisti bi-identiteettiäni. Sittemmin olemme olleet tällä sopimuksella ja suhteemme voi paremmin kuin koskaan. Ongelmana minulla on vain löytää itselleni sellainen ystävä, jonka kanssa voisi silloin tällöin käydä viettämässä yhdessä iltaa ja joka tyytyisi vain satunnaiseen seksiin kaverisuhteen ohella, sillä varsinaista parisuhdetta en voi enkä halua tarjota....Noh, jospa se joskus löytyy, sillä onhan meitä näköjään monta naista (ja perheenäitiä) samanlaisessa elämäntilanteessa....;)
Ylös
gerbera_ Vastaa189 / 339 
27.07.2011, 14:47 Jaa-a, avoimen suhteen toimivuus vaatinee sen, että jaetaan sama arvomaailma ja ollaan syvästi kiintyneitä toisiinsa. Että on oikea ja myös emotionaalinen syy, miksi palata kerta kerran jälkeen kuitenkin kotiin. Että ei ole mitään kaunaa, ei suuria selvittämättömiä asioita tai pettymyksiä. Ja että on olemassa niitä ihimisiä, jotka ovat myös valmiit hyväksymään itselleen "kakkossijan" toisen elämässä ja ottamaan asian vain hauskanpitona. Sellaisissa suhteissa kuitenkin voi tunteita toiselle kehittyä voimakkaammin kuin toiselle, ja suhdesoppa voi olla edessä. Ja, kuten oman elämäni tapaus osoittaa, ruoho voi todellakin olla vihreämpää aidan toisella puolen. Avoimuudessa on riskinsä. Voikin kohdata vastustamattoman ihmisen, jonka kanssa piti pitää vain hauskaa, mutta joka vetoaakin hyvin syvästi ja peruuttamattomasti, jonka kanssa on jakanutkin jo sellaisia asioita, jotka ovat hyvin luottamuksellisia. Kahdenkeskisessä uskollisuudessa ja tietoisessa päätöksessä pysyä kahdenkeskisessä suhteessa voi sikäli olla oma viisautensa. Saattaa säästää itsensä ja toisen suurilta myllerryksiltä. ;) Joskin voi jäädä kokematta myös valtavia asioita...

Itse en haluaisi enää elää avoimessa suhteessa. En ole sairaalloisen mustasukkainen, mutta koen, että seksuaalisuus ja fyysinen, eroottinen läheisyys ovat asioita, jotka haluan antaa vain yhdelle ihmiselle elämässäni, vain sille, joka on luotetuin, rakastetuin ja läheisin. Toivottoman vanhakantaista kai. :D
Ylös
piparminttu Vastaa190 / 339 
29.07.2011, 12:27 Olet oikeassa siinä, että avoimessa suhteessa eläminen vaatii onnistuaksen tietynlaisen parisuhteen ja että helppoa se ei ole välttämättä siltikään. Ihmisiähän me vain olemme ja mustasukkaisuus kuuluu ihmisen luonteeseen, ainakin silloin, kun kyseessä on ihminen, jota rakastaa. Omalta kohdaltani en voi sanoa, että elän avoimessa suhteessa sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on takana pitkä liitto mieheni kanssa, meillä on vahva suhde, paljon rakkautta ja hyvä luottamus toisiimme. Miehelläni ei ole muita suhteita, ja minunkin naisseikkailuni ovat pieniä piristeitä avioelämäämme (ja avoimesti tietenkin!) ainoastaan silloin tällöin. Minulle riittää vaikkapa 2-3 kertaa vuodessa, en voisi kuvitellakaan pyörittäväni jotain rinnakkaissuhdetta tai kokevani yhden illan juttuja joka ikinen kerta, kun lähden baariin. Jotkut pariskunnat saavat piristettä parinvaihdoista, kolmenkimpoista, nahka-asuista tai mistä lie, me saamme tästä. Kerroit, että on olemassa riski, että avoimessa suhteessa rakastuu toiseen ihmiseen. Se riski on mielestäni aina olemassa, niin hetero- kuin homosuhteissa sekä yksiavioisissakin suhteissa. Silloin vaan oma parisuhde ei ole kunnossa, jos rakastuu toiseen, jos kokee, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Minulle se ei ole vihreämpää, voisin olla ilmankin naisjuttujani, mutta koska miehelleni se on ok, ja se ei tuota meille ongelmia, niin what the hell?? Miksipäs ei ;)

Pointtini on se, että jos teillä naisilla on hyvä parisuhde, ihana mies, jota rakastatte, lapsiakin ehkä kuvioissa, niin älkää tehkö hätiköityjä päätöksiä sen vuoksi, että tekee mieli saada naista. Puhukaa miehellenne avoimesti asiasta, voitte yllättyä iloisesti ja parisuhteenne saattaa jopa parantua entisestään. Ainakin, jos tunnette olevanne nyt vankilassa, seksi ei miehen kanssa kiinnosta ja muutenkin tilanne ahdistaa, niin kertominen miehelle on kuitenkin käänne parempaan, oli hänen reaktionsa sitten mikä tahansa, eikös?
Ylös
Villikissa Vastaa191 / 339 
10.08.2011, 11:31 Täällä myös yksi "myöhään herännyt". Olin vielä teini-ikäinen, kun ensimmäisen kerran ihastuin naiseen, mutta aika pian sen jälkeen tutustuin mieheeni, jonka kanssa päädyimme naimisiin. Yhdessäoloa on takana nyt kymmenen vuotta, joista kohta kuusi vuotta naimisissa. Viime talvena ihastuin tulenpalavasti erääseen naispuoliseen työkaveriini, jolle en toki tilanteen todellista luonnetta kertonut - luulen, että hän olisi vain hermostunut ja moisesta suuttunut. Ihastus on jo onneksi hiukan laimentunut, mutta ajatus itsestäni naisen kanssa ei jätä minua rauhaan. Jopa siinä määrin, että olen hakenut netistä naisseuraa - vaihtelevalla menestyksellä pari naista tavannutkin.

Miehen kanssa olemme aina olleet yksimielisiä siitä, että pettäminen on pettämistä, sukupuoleen katsomatta. Nyt kuitenkin mies väittää, että on ihan ok, että tapailen naisia, ei se häneltä ole pois, jos jaksan ja haluan kuitenkin vielä seksiä hänen kanssaan. Mitään tapaamista ja keskustelua kummempaa ei ole kenenkään naisen kanssa vielä tapahtunut, mutta en voi olla miettimättä, että jos (ja kun) tapahtuu, niin onko asia edelleen miehen mielestä ok. Miten muiden miehet ovat suhtautuneet naissuhteisiin? Meillä on oikein hyvä avioliitto miehen kanssa, enkä toki tieten tahtoen haluaisi miestä loukata, mutta nyt tuntuu, että itsestäni ja omasta seksuaalisuudestani on niin iso osa selvittämättä, että se on saatava selvitettyä, että voin jatkaa elämääni millään muotoa normaalisti.
Ylös
gerbera_ Vastaa192 / 339 
10.08.2011, 12:08 Ehkäpä miehesi ei vielä ymmärrä kuinka merkityksellinen asia on sinulle? Siitä kertonee se, että hän "antaisi luvan" kokeilla seksiä naisen kanssa, eli ei koe asiaa vakavasti otettavaksi? Miksi on eri asia harrastaa seksiä naisen kuin miehen kanssa? Kas siinäpä kysymys. Satunnainen ja huvittelun ja kokeilun vuoksi harrastettu seksi on toki eri asia kuin tunteella harrastettu seksi, mutta mitä tekemistä näillä asioilla loppujen lopuksi on sukupuolen kanssa? Oletteko siis valmiita siihen, että keskinäisen seksuaalisen jakamisenne näyttämölle astuu muita ihmisiä? Voihan olla, että miehesi rakastaa sinua niin paljon, että haluaa sinun olevan täysin vapaa löytämään itsesi ja tekemään omat ratkaisusi, ja kannustaa siksi kokeilemaan. Mutta asiaa kannattaisi tällöinkin ehkä ajatella laajemmin kuin vain sukupuolinäkökulmasta? Kannattaa miettiä, kenet "kutsuu" vakituisen parisuhteen vieraaksi, koska pienestä tilanteesta voi kasvaa suuri mullistus (been there, done that ;).

Tämä ihan vaan heitettynä omana mielipiteenäni, täältä tuntuu löytyvän myös sellaisia tarinoita, joissa kokeilut ovat onnistuneet selvittämään ajatuksia. :)
Ylös
gerbera_ Vastaa193 / 339 
19.08.2011, 13:03 Jatkanpa yksinpuheluani täällä... jos joku tätä ketjua vielä lukee. Olen tällä hetkellä tähänastisen elämäni syvimmässä kriisissä. Olen kirjoittanut avioeropaperit ja lähettänytkin ne jo. Olen saanut tietää, että entinen aviopuolisoni oli viritellyt miesten ohella suhdetta myös yhteiseen naispuoliseen tuttavaani. Sain kuulla tämän asian toiselta tuttavalta, joka häpeissään asian paljasti ja pahoitteli. Olen ollut sataprosenttisen vakuuttunut, että näiden kahden välillä ei olisi ollut muuta kuin ystävyyttä, mutta kuinka väärässä olinkaan. Eipä sillä, että lopputuleman kannalta asialla olisi ollut suurta merkitystä; avioero oli jo laitettu vireille, kun sain asiasta tietää. Mies ei kieltänyt tapahtunutta, olivat jo olleet sängyssäkin jne. Lähinnä koko juttu tuntui ensin totaaliselta sokilta. Olin tiennyt miehen mieskuvioista ja tavallaan hyväksynyt ne, luotin mieheen ja ajattelin, että hän kertoo mitä tekee. Meillä oli kulissiliitto, ja olin jo jonkin aikaa elänyt asian kanssa, sitten kohtasin naisen, johon ihastuin syvästi ja päästin irti kulissistani, aloin hyväksyä itseni sellaisena kuin oikeasti olen.

Tuntui silti täydelliseltä iskulta päin näköä se, että näillä kahdella ihmisellä on ollut viritystä minun silmieni alla enkä ollut tajunnut koko asiaa missään vaiheessa. Miten olen voinut olla niin sokea?!? Minulla ei siis ole ollut enää minkäänlaista mustasukkaisuutta tai "tutkaa" mieheni suuntaan pitkään aikaan. En ole aistinut mitään. Kun toiset ovat nauttineet keskinäisestä läheisyydestään, olen ajatellut, siis ihan aidosti ajatellut, että hyvä, kun miehelläni on hyvä ja luotettu ystävä elämässään. Huhhuijaa. Olen siis kuunnellut puiden suhinaa ja lintujen laulua viime keväänäkin, totaalisen eri maailmassa kuin missä mieheni on elänyt. No, tämä asia vain alleviivaa avioeropäätöksen oikeellisuutta; mitään kumppanuutta kummempaa ei välillämme ole ollut pitkään aikaan. Ja nyt ei enää sitä kumppanuuttakaan ole. Tottakai järkytyin tästä paljastuksesta ja epärehellisyydestä. Olin luullut, että meillä olisi ollut kuitenkin keskinäinen sopimus, miten asioista puhutaan ja mistä pitää toiselle puhua. Itse en ole viritellyt miehen selän takana yhtään mitään, missään vaiheessa. Oikeastaan olen nauttinut seksittömästä elämästä (koska seksi miehen kanssa ei kiinnostanut), kunnes avioliiton vedellessään viimeisiä päiviään tapasin naisen, joka antoi minulle pienen (ja minulle jo sellaisenaan ennenkokemattoman) kokemuksen siitä, mitä oikea läheisyys toisen ihmisen kanssa voi olla. Ja kun sen kokemuksen kävin läpi, oli päätyminen avioeroon osaltani selvä päätös.

Olen siis elänyt monenlaisessa valheessa, jo kauan. En kai ole itsekään ollut miehelle rehellinen. Olen jäänyt avioliittoon, joka on ollut kuollut jo kauan, joka ei minua kenties koskaan tyydyttänyt. En harkinnut eroa moneen vuoteen (paitsi alitajuisesti, unimaailmassa jo pari vuotta). En ole kertonut miehelle rehellisesti sitä, että läheisyys hänen kanssaan ei ole tyydyttänyt minua aidosti liki vuosikymmeneen. En ole kertonut, mikä minua miellyttää. En tosin olisi voinutkaan kertoa, koska en tiennyt itsekään. Tai uskaltanut ajatella. Uskaltanut tunnustaa. Pidin seksiä ja rakastelua yliarvoistettuina asioina, en voinut kerta kaikkiaan käsittää, mitä ihmiset siitä jauhavat. Kunnes itse koin pienen häivähdyksen siitä, mitä oikea läheisyys voisi kahden ihmisen välillä olla. Sen jälkeen valheet alkoivat paljastua, minussa, miehessä, avioliitossamme. Olen kolmekymppinen, ja on toisaalta todella surullista tajuta, että olen elänyt tämän verran kokematta aitoa läheisyyttä tai rakkautta. Sellaiset asiat alkavat vasta avautua minulle, ja ne ovat liki musertavan valtavia.

Pidän itsestäni sen verran, että uskon voivani rakastaa myös toista ihmistä aidosti. Uskon, että voisin antaa toiselle ihmiselle paljon. Haluan antaa itsestäni toiselle. Haluan, että hän on vapaa, onnellinen, ihmisyydessä kasvava. Haluan tietysti myös kokea läheisyyden ja luottamuksen jakamista, nautintoa, ihan sitä kaikkea maallista ihanaa, mitä rakkaus voi mukanaan tuoda.

Täällä moni on kirjoittanut raastavasta tunteesta, kaipauksesta, valmiudesta rakastaa naista. Koen itse juuri niitä tunteita nyt. Ihmettelen vain, miksi kaiken pitää tapahtua yhtä aikaa...on tavattoman raskasta kuljettaa kahta ihmistä mielessään. Luopua toisesta ihmisestä ja menneestä yhteisestä elämästä, ja luoda uudelleen identitettiään sekä rakastaa ihmistä, jota ei välttämättä tule koskaan saamaan siten kuin haluaisi. Kun hyppää tyhjän päälle, ottaa valtavan riskin. Luopuu totunnaisuudesta ja on tosi, vereslihalla, paljaana, paljastettuna. Kun voi jäädä totaalisen yksin, ja toinen tietää syvät tunteesi. Kun hänellä olisi kaikki mahdollisuudet haavoittaa ja hylätä. Tiedän senkin, että vaikka en saisi koskaan vastarakkautta, selviäisin siitäkin. Tulisi olemaan päivä, jolloin voisin todeta olevani päässyt tästäkin yli. Ennen sitä on kuitenkin ehkä odotettavissa tavaton erämaa ja yksinäisyys. En voi muuta kuin toivoa, että tämä rakkaus olisi tarkoitettu toteutuvaksi. Elämä on, elämä on...niin julman ihanaa.
Ylös
Villikissa @ Vastaa194 / 339 
24.08.2011, 07:14 Kyllä tätä keskustelua näemmä muutama henkilö seuraa. Gerberalla on äärettömän hyviä pointteja ns. avoimesta suhteesta, olen itse pohtinut aivan samanlaisia asioita. Miksi seksi naisen kanssa olisi eri asia kuin miehen kanssa? Eihän se seksi tapahdu sukupuolen kanssa, vaan ihmisen. Piparmintun tarina kuulostaa lähes liian hyvältä ollakseen totta. Minulla on miehen kanssa kymmenen vuotta yhteiseloa takana ja rakastan myös häntä valtavasti. Seksi on koko ajan ollut ihan ok, joskin sitä on melko vähän, koska en ole itse kokenut olevani niin kovin kiinnostunut. Vasta tässä kohtaa olen alkanut pohtia syitä. Pahoin pelkään, että mieheni on niin kiltti, että siksi salliisi naiskokeiluni, hän kun ei halua aiheuttaa riitaa, konflikteja tai muutakaan ja tahtoo tämänkin takia olla kaikille mieliksi. En tiedä, pystyisinkö kokeilemaan seksiä naisen kanssa - mieheni takia. En tiedä, pystyisinkö pettämään miestäni, pettämiseksi minä olen luokitellut omassa pienessä mielessäni seksin toisen henkilön kanssa, sukupuolesta riippumatta. En usko, että kovin moni voi todella hyväksyä avioliiton ulkopuolisia suhteita.

Gerberan tarina on aika hurja. Mutta kaikella on tarkoituksensa, ja olet varmasti tarvinut kaiken tuon ajan ja kaikki nuo kokemukset, jotta olet päässyt siihen pisteeseen, missä olet nyt. Tuossa tilanteessa uskoisin, että eroamalla voit tulla vain onnellisemmaksi kuin mitä tuossa avioliitossasi olet ollut. Sanot olevasi kolmekymppinen ja eläneesi tähänastisen elämäsi vailla tietoa siitä, mitä todellinen läheisyys on... minä ajattelisin asiaa siltä kannalta, että olet vasta kolmekymppinen, sinulla on paljon elämää vielä edessäsi, onhan mahtavaa tajuta tuollainen asia jo tuossa vaiheessa! Monella menee paljon pidempäänkin.
Ylös
withyou Vastaa195 / 339 
24.08.2011, 14:39 Lueskentelen ketjua aina silloin-tällöin, kun alkuajasta olin erittäin aktiivinenkin.
En siis ole myöhäisherännyt, vaan ihan täysin lesbo - rek.parisuhteessa ja perhettä suunnittelemassa vaimoni kaa jne..

Syy miksi pitkästä aikaa halusin kommenttia heittää oli Villikissan lause:

"Miksi seksi naisen kanssa olisi eri asia kuin miehen kanssa? Eihän se seksi tapahdu sukupuolen kanssa, vaan ihmisen."

Ihminen--- sukupuoli.. jokainen ihminen on jotain sukupuolta.. jokainen sukupuoli on joku ihminen..
Yksi sukupuoli on mies ja toinen nainen ja molemmat ovat ihmisiä - kyllä.
Nämä sukupuolet ovat ÄÄRIMMÄISEN erilaisia, vaikka ovatkin molemmat ihmisiä!!:)
Tässä tapakuksessa on kyse seksistä.. joten siinäkin on TODELLA ISO ero sukupuolella..

Jotenkin mulle ei mahu päähän nää "IHMISEN kanssa" jutut?
Tykkääkö sit MIEHEN kosketuksesta ja siitä kun mies sua ottaa.. hänen kalusta ja ylipäätänsä MIEHESTÄ??
VAI tykkääkö NAISESTA.. kun nainen sua hellii ja ottaa omalla tavallaan.. tykkäät hänen kehosta ja muusta.. koko NAISESTA???

Tietenkin jos ei ole kokemusta naisesta.. niin sittenhän sitä voisi luulla, että ihminen kun ihminen.. mut ei se ihan niin ole.

Mutta.. tää oli nyt vain mun mielipide:)

HUOM!!!!
Jos haluatte jotain erittäin hyvää, tsekatkaa uusi..söpö ruotsalainen rakkuastarina "Kyss Mig"
Traileri näkyy tästä www.youtube.com ja Pirate Baysta saa sen näköjään jo ladatakin.
Meinaan vaan että.. sopii erittäin hyvin näihin juttuihin!!!

Kaikkea parasta Teille!
Ylös
Villikissa Vastaa196 / 339 
24.08.2011, 18:09 Hm, en oikein ihan täysin ymmärtänyt edellisen kirjoittajan pointteja. Siis, totta kai seksi naisen kanssa on erilaista kuin miehen kanssa. Sehän lienee kaikille selvää. Mutta mielestäni silti pettäminen on pettämistä sukupuolesta riippumatta - jos suhde siis on yksiavioinen. En toki tuomitse muunlaisia parisuhteita! Mutta omalla kohdallani tilanne on se, että tähän asti olemme eläneet yksiavioisessa suhteessa, näin on sovittu ja näin on tähän asti tehty. Siinä mielessä en ymmärrä, miksi se, että harrastaisin seksiä naisen kanssa poikkeaisi ajatuksena siitä, että harrastaisin seksiä (toisen) miehen kanssa. Jostain syystä tuntuu silti, että monet miehet hyväksyvät (nais)puolisonsa seksikokeilut toisten naisten kanssa, miksi? Luin juuri miespuolisen biseksuaalin kirjoittelua tällä samaisella foorumilla, ja siinä, kuten myös vastauksissa, monet tuntuivat ajattelevan, että (naisen kanssa) parisuhteessa olevan miehen seksikokeilut toisen miehen kanssa eivät olisi paras mahdollinen idea. Miksiköhän näin?

Omalla kohdallani tilanne on toistaiseksi pysynyt vain fantasioiden tasolla. Pari naista olen tavannutkin, mutta yhteydenpito on sitten tyssännyt siihen. Mene ja tiedä, löydänkö ikinä sellaista henkilöä, jonka kanssa kokeilla, ja pystyisinkö tosiaan siihen - siis mieheni takia, muuten ei epäilytä. Mutta mielenkiinnolla luen muidenkin kommentteja ja kokemuksia!
Ylös
gerbera_ Vastaa197 / 339 
24.08.2011, 23:15 Kiitos kommenteistanne, mukavaa kun en ole jäänyt itsekseni tänne tilittämään. ;) Kun kirjoitin siitä, miten minulle on samantekevää, onko kyseessä mies vai nainen, tarkoitin sitä lähinnä kahden henkilön välisen jakamisen ja luottamussuhteen näkökulmasta. Jos kahden seuraksi ilmestyy kolmas, muuttaa se asetelmaa sukupuolesta riippumatta. Tulla otetuksi naisen taholta on minunkin mielestäni hyvin erilaista kuin miehen kohdalla, mutta siinä tilanteessa fyysisellä sukupuolella on enemmän väliä. Kun ollaan konkreettisesti iholla. Tottakai sukupuoli on silloin läsnä, jo fyysisessä olemuksessa. Lisäksi tietoisena olentona ihminen tietää, kenen kanssa tilanteen jakaa, onko hän mies vai nainen. Mutta parisuhdetasolla olen sitä mieltä, että kannattaa miettiä tarkkaan, vaikka puoliso vakuuttelee, että ei se haittaa, kun se on "van nainen". Itsekin ajattelin niin joskus, että ei se haittaa, jos miehelläni on suhde toiseen mieheen. Enhän koskaan voisi kokea heidän välistä läheisyyttään. Lopulta se kuitenkin on kahdenkeskinen erityisyys, joka siinä kärsii. Mutta minä ajattelenkin vanhanaikaisesti ja uskon kahden ihmisen väliseen ainutlaatuiseen jakamiseen. ;) Vaikka olenkin vasta kolmekymppinen, kuten edellinen kirjoittaja armollisesti totesi. :D Takana on järkyttäviä viikkoja ja päiviä, elämä ja tunteet kulkevat vuoristorataa. Pettymystä, vihaa, itsesääliä ja ennenkaikkea kysymys siitä, miksi näin piti käydä. Toisaalta varovainen toive tulevaisuudesta, jossa voisi olla totta itselleen ja tulla aidosti hyväksytyksi ja kuulluksi. Toisaalta kauhea pelko siitä, ettei tulevaisuutta ole. Pelko kohdata tätä valtavaa pyörrettä, johon on tullut imaistuksi. Ja jonka on toisaalta myös itse laittanut alulle. Elämänmakuista siis, eikö vain... ;)

Toivon, että jokainen meistä "myöhäisheränneistä" päätyisi sellaiseen lopputulokseen, jonka kanssa voi elää suhteellisen onnellista elämää. Joskus ratkaisu on myös se, että hyväksyy suuriakin säröjä osaksi elämäänsä. Ja suuren onnen vuoksi on joskus myös itkettävä paljon.
Ylös
Niki Vastaa198 / 339 
07.09.2011, 06:20
Viestiä on muokattu
Hei vaan kaikki! Kirjoittelin omasta elämästäni muutaman sanan tuossa heinäkuun alkupuolella, ja on hauska huomata muidenkin vielä käyvän tätä keskustelua. Niin, minulla on siis edelleenkin se sama hankala tilanne, eli oma mies ei enää seksuaalisesti kiinnosta, mutta naiset kylläkin. Kun seurustelin avioliittoni ohella naisen kanssa 4,5 vuotta, niin mies "hyväksyi" kun sen oli pakko. Muuten liittomme olisi purkautunut, ja sitä hän ei halunnut.

Minun kokemukseni oli kyllä se, että kumpikin suhteeni koki jäävänsä vähemmälle. Miestä se loukkasi, että rakastin toista ja vaikka hän sanoi, että jos kyseessä olisi ollut toinen mies, niin hän olisi lähtenyt... kuitenkin loppupeleissä se sukupuoli ei merkannut mitään. Olin RAKASTUNUT ja nainen oli siinä asetelmassa ihan tasavertainen kilpailija. Mieheni ei kuitenkaan ollut kyennyt hyväksymään rinnakkaissuhdetta, enkä minäkään siinä asetelmassa voinut hyvin. En osannut rakastaa kahta samalla tavalla, ja vaikka seksi toimi molemmilla rintamilla, niin erotiikka naisen kanssa oli ihan eri stratosfäärissä! Nautin siitä suunnattomasti!

Kun naissuhteeni hajosi, minäkin hajosin. Kaapista kaivamani luuranko kun ei mahtunut takaisin vaikka mitä olisi tehnyt. Siitä erosta tulee n. viikon päästä vuosi ja vieläkin ottaa ajoittain aika koville. Kesällä minulla oli uusi, ja tilanteesta johtuen lyhyt naissuhde, joka vain vahvisti identiteettiäni. Olen kuin teini-ikäinen, joka haluaa kokea lisää! Mutta, mutta... sitten tulevat eteen ne suuret ratkaisut. On kaksi aika nuorta lasta ja talo ja releet ja rensselit. Ollaan oltu yhdessä 25 vuotta. Olenko varma, että haluan hajoittaa kaiken sen? Ja haluanko olla loppuelämäni naisen kanssa, vai vaan nauttia seksistä naisen kanssa?

Ei näihin juttuihin ole selkeitä ratkaisuja olemassakaan. Jollakin rintamalla aina häviää. Mene nyt sitten tässä määrittelemään, mikä tuo oikeaa onnellisuutta - pysyä heteron huterassa kuosissa, vai nauttia todellisesta omasta identiteetistään. Onneksi ainakin itseni kanssa olen sinut ja melkein kaikki kaverinikin tietävät tilanteeni.

Joten onneksi olkoon teille, jotka saatte kaksi suhdetta toimimaan. Minäkin luulin että pystyisin siihen, mutta toisin kävi. Avioliittooni se kokeilu on vaikuttanut todella rappeuttavasti, joten en voi suositella, ellei ole kova usko homman toimivuudesta. Tietenkin jokainen meistä on erilainen. Sen vaan sanon, että vaikeampaa se oli kuin olisin itse luullut. Yhdessä vaiheessa meni tosi kovaa, ja sitten homma rupes purkautuun molemmista päistä. Menetin naiseni ja halun olla mieheni kanssa. Nyt mennään sitten päivä kerrallaan, mutta hyvä olo ei ole, ei. Jotain puuttuu - sen saamisella takaisin on vaan niin kova hinta.
Ylös
Ihanainen Vastaa199 / 339 
21.10.2011, 18:02 Jokainen tietää parhaiten itse ja tuntee oman tilanteensa parhaiten. Siispä vaikea mennä neuvomaan ketään, mutta marttyyriksi ei kannata ruveta. Siis kenenkään toisen takia elää tietyllä tavalla... Elää pitäisi mielestäni niin kuin olisi vain yksi elämä :)

En oo täällä käynyt sataan vuoteen mutta joskus tähän ketjuun aktiivisesti kirjottelin. No ei siitä taida olla ku kaks vuotta. :) Olin jättänyt sillon mieheni ja sinkkuilin tovin. Nyt seurustelen naisen kanssa ja olen maailman onnellisin ja perheenlisäys suunnitelmissa :)

Oikein ihanaa jatkoa kaikille teille ja tsemppiä valintoihinne!!!
Ylös
mismina Vastaa200 / 339 
23.10.2011, 08:51 Mä tiesin suunnilleen aina, että "tykkään tytöistäkin", mutta en ajatellut asiaa sen kummemmin. Kun odotin neljättä lasta, aloin miettiä sitä, miksen ole koskaan ollut aidosti ja pohjimmiltaan onnellinen parisuhteessa, vaikka periaatteessa kaiken olisi pitänyt olla hyvin, ellei suorastaan loistavasti. Pohdin pitkään, kuukausia, ja tulin siihen tulokseen, että vika ei ole ollut miehessä, vaan minussa. En osannut olla onnellinen miehen kanssa, aina oli joku juttu, joka tökki vastaan.
Etsin kavereiksi lesbo- ja binaisia, enkä tuntenut mitään ketään kohtaan. Ei himoja, haluja.. Pähkäilin jo sitäkin, että ehkä olenkin aseksuaali ?
Ja sitten tuli vastaan nainen, joka järisytti koko maailmaani.
Tuosta on kulunut jo viitisentoista vuotta ja nyt tilanne on sellainen, etten voisi kuvitellakaan olevani parisuhteessa miehen kanssa. Jotkut miehet on kivoja kavereita, mitään muita tuntemuksia ei ole. Ja edelleen etsin sitä elämäni naista..
Ylös
marsu Vastaa201 / 339 
11.11.2011, 20:23 Minä olen myös ilmeisesti sitten myöhään herännyt, tai myöhään asian tajunnut. Olen 22-vuotias.

Olen ollut ilmeisesti ensimmäisen kerran 13-vuotiaana ihastunut naiseen - en kuitenkaan tällöin jotenkaan tunnistanut tunnetta, ja ajattelin myöhemmin asian olevan vain teini-iän epätietoutta. Tuon jälkeen kun olen ollut ihastunut vain miehiin ja heidän kanssa seurustellut.

Nyt kuitenkin, n. 4 viikkoa sitten harjoittelussani ihastuin, ihan puskista, naiseen. En edes tunne tätä henkilöä, minusta hän on äärettömän kaunis ja mielenkiintoinen ihminen, johon haluaisin kovasti tutustua. Olemme jutelleet jonkun verran, emme paljoa, enkä usko tämän naisen sen enempää noteeraavan minua ja katseitani. Onneksi harjoittelu loppuu kohta, ja pääsen tästä tilanteesta eroon.

Seurustelen tällä hetkellä kolmatta vuotta miehen kanssa, meillä taitaa olla ero edessä ensinnäkin, koska vaihdan kaupunkia ja toisekseen juurikin tämän asian takia - olen ihastunut toiseen. Nyt juuri tuntuu siltä, että voisin jatkossa seurustella joko naisen tai miehen kanssa. Olen alkanut jo katsomaankin naisia "sillä silmällä". Aikamoinen identiteettikriisi tällä hetkellä päällä, ja asia kun on sellainen mistä ei monenkaan ystävän kanssa voi keskustella... Tai sitten minusta vaan tuntuu siltä.

Ihana lukea muiden kokemuksia ja tietää, etten ole ainoa :-)
Ylös
-Hibiskus- Vastaa202 / 339 
16.01.2012, 21:29 Nikin tarina voisi olla omani niin samanlainen se on. Kaksikymmentä vuotta miehen kanssa yhdessä, murkkuikäiset lapset ja yhteinen omaisuus. Kymmenen vuotta sitten koin oman "herätykseni" sen jälkeen minulla on ollut useita ihastumisia naisiin ja kaksi pidempää rinnakkaissuhdetta. Näistä suhteista mieheni on tiennyt, hän kyllä ymmärtää taipumukseni muttei hyväksy sen toteuttamista.

Toinen oli kaukosuhde jossa tapailimme harvakseltaan mutta pidimme sitäkin tiiviimmin yhteyttä kirjoittamalla. Toinen taas oli lähisuhde, voisi melkein sanoa läheisriippuvuus suhde niin tiiviisti olimme yhdessä. Mieheni ei tiennyt kuinka läheinen näiden naisten kanssa oikeasti olin, jouduin salailemaan yhteydenpitoani naisten kanssa häneltä. Viimesin suhde loppui äskettäin, se kaatui omaan mahdottomuuteensa, nainen oli sinkku ja olisi halunnut minut kokonaan itselleen. Itse en ollut kuitenkaan valmis eroamaan miehestäni tämän naisen vuoksi. Miehessäni ei ole mitään vikaa, hän on vähän liiankin täydellinen ja hyvä isä. Olenkin miettinyt että haenko naissuhteista piristystä väljähtyneeseen liittoon ja jännitystä tylsään arkeen. Vai onko niin että olenkin pohjimmiltani lesbo ja sisäisen mielihalun ohjaamana ajaudun näihin suhteisiin, vaikka välillä yritänkin olla hyvä vaimo. Seksi miehen kanssa on enemmänkin suoritus, naisen kanssa ollessani nautin läheisyydestä ja hellyydestä ihan toisella tavalla.

Varmaan ero on vielä jossain vaiheessa edessä, luultavasti sitten kun lapset lentävät pesästä tai sitten kun mies kyllästyy minuun ja hakee eroa. Olen samaa mieltä Nikin kanssa että kahta suhdetta on vaikea saada toimimaan, kukaan ei ole oikein onnellinen ja kun rakkauden huuma alkaa haitumaan niin vaikeudet kärjistyvät. Vähän on tyhjä olo, yritän täyttää suhteen päättymisen täyttämää aukkoa muilla asioilla ja keskittymällä perhe elämään mutta jotain tosiaan puuttuu. Olisinko sittenkin onnellisempi naisen kanssa... En ole myöskään koskaan ollut yksin ja vapaa, senkin haluaisin vielä kokea.
Ylös
Mindy Vastaa203 / 339 
16.03.2012, 01:47 Outs,

löysin tästä viestiketjusta vanhan viestini... siinä olin vielä aika iloinen ihastumisestani kaveriini, näin sen myönteisessä valossa.

Nyt olen aika maassa, duunien uuvuttama, vanha ja väsynyt.

Merkityksellinen ystävyyteni tavallaan päättyi kohta jo melkein vuosi sitten kun aika huppelissa kerroin n. 3 vuotta kehittyneistä tunteistani tälle kaverille. Kuitattiin asia: "Joo mä en ajattele sillleen" "joo sori se nyt oli sellanen purkaus, pidetään etäisyyttä ja katellaan sitten kun on pöly laskeutunut" Pidettiin hiljaisuutta sen jälkeen kesän verran. Ja sitten tajusin että olen kuin olenkin jotenkin loukkaantunut tajutessani etten merkinnyt hänelle kuitenkaan sen enempää. Periaatteessa, virallisesti en loukkaantunut mutta koko pitkä tauko teki koko suhteesta ongelmalisen ja nyt on kaikki kääntynyt niin päin etten minä oikein voi kohdata häntä. Mikä on ollut ihan hemmetin hankalaa koska meille on yhteisiä duuneja tehtävänä. Mutta minkäs voit. Koitan pitää asiat virallisesti suht. normaaleina mutta oikeesti olen ollut NIIIIIN masentunut ja tyhjä ja raahustanut eteenpäin mikä on kamalaa koska minulla on perhe ja lapset ja kaikkea ihanaa koko elämä täynnä. Ei olisi koskaan pitänyt tavata koko ihmistä. En oikeesti tiedä miten saisin mistään kunnolla kiinni. Koko elämä on nyt pelkkää selviytymistä: mulla on ihan hirveesti töitä ja kasapäin velkoja joten ei oikein mitään muuta tarvii ajatella kunhan vaan jaksaa tehdä töitä aamusta iltaan. Pelkään että kohta pamahtaa joku sairaus päälle, kun ei oo riittävästi näitä valopilkkuja...

Sori kaikki kun suollan tämän kaiken tänne mutta en edes voi sille mitään että olen hänen nykyisille rakkaimmille ystävilleen edelleen mustasukkainen vaikka musta tuntuukin että ne kaikki ovat lopulta aika pintasakkia. Nyyh. Olen vain niin rikki sydämestä.
Ylös
Kissanminttu Vastaa204 / 339 
21.03.2012, 11:34 Olipa ihan pakko rekata tänne,kun viimein näin oman tuntusen paikan löysin. Ja muhun sopii kyllä tää aiheen otsikkokin ihan ok.
Lueskelin aika tarkasti tota ensimmäistä osaa myöhäisestä heräämisestä ja ihana oli seurata esim. PIHLAJAN, WITHYOUN, MIMMIN ym kirjoitteluja.
Itselläni on sellanen tilanne että noin vuosi sitten viimein välähti kunnolla tajuntaan että olen bi,ellen enemmänkin...asiaa pikkuisen haittaa se että mulla on mies ja kaksi lasta. (no enää teidän monien tekstien perusteella se ei tunnu mitenkään kummalliselta) mutta tietenkin kun omasta elämästä on kyse,niin se on aika perustuksia järkyttävää ja mun kohdalla ollut vaiheittain aika ahdistavaakin.

Nyt en enempiä kirjoittele,vaan jään kuulostelemaan josko täällä vielä muitakin kirjoittajia kävisi,ettei jatkossa ihan yksinään tarvi höpötellä. :)
Ylös
Pihlaja Vastaa205 / 339 
21.03.2012, 15:02 Hetken mielijohteesta päätin pistäytyä vilkaisemassa tätä keskustelua, johon osallistuin itse ensimmäisen kerran 2.10.2008 ja viimeisen kerran 8.6.2010. Tuli niin nostalginen olo, että sen kunniaksi kirjoitan pari riviä. Lopetin aikoinaan tänne kirjoittamisen, koska aloin sen sijaan elää elämääni; siihen asti olin elänyt sitä kirjoittamisen kautta. Syksyllä 2008 en osannut vielä aavistaa enkä edes unelmoida, että palstalle kirjoittaminen johtaisi vuosisadan rakkaustarinaan, joka mullistaisi koko elämäni. Ihmettelen sitä edelleen joka päivä.
Ylös
Kissanminttu Vastaa206 / 339 
21.03.2012, 20:25 Voi kerro ihmeessä lisää Pihlaja! :) Jos siis haluat. Upee juttu.
Ylös
Uusi täällä @ Vastaa207 / 339 
10.04.2012, 09:01 Mukavaa huomata, että täällä on kirjoitusten perusteella moni nainen samassa ajatusmyllerryksessä, kuin minäkin. Minulle on vasta hiljattain noussut tietoisuuteeni se tosiasia, että pidän myös naisista. Kun havahduin tunteeseen, huomaten pitäväni erityisen paljon eräästä naisesta, oli uudenlaisen itsetutkiskelun paikka. Aika kasvattava kokemus. Haluni naista kohtaan oli hyvinkin kokonaisvaltaista.

Ihastus ei koskaan johtanut mihinkään, mutta se mistä olin kiitollinen, oli ihastumisen vahva tunne! Luulin, etten voisi kokea kunnon ihastumista keneenkään. Olen yrittänyt heterosuhteita avioeroni jälkeen ja vaikka kaikki olisi ollut näennäisesti kuinka hyvin, en saanut oikeanlaista tunnetta. Suhteet kariutuivat vääjäämättä. Kilttinä ihmisenä koin valtavia omatunnontuskia ja pahaa oloa toisen ihmisen puolesta, kun jouduin kertomaan missä mennään. Päätin, etten enää päästä ketään lähelleni, silloin en voi ketään satuttaa.

Avioeron jälkeen sain rakennettua oman ja lasteni elämän takaisin raiteilleen ja nautin omasta vapaudestani. Omat kipuilunsa se toki otti, mutta koen olevani vielä enemmän sinut itseni kanssa ja tiedän, mitä elämältäni haluan. Aikaa tästä kaikesta on jo reilu pari vuotta, joten nämä asiat ovat käsitelty ja kuuluvat täysin menneisyyteeni. Ne eivät kummittele nykyhetkessä.

Ajattelin monesti ennen heräämistäni, että en pysty miesten kanssa pitkäkestoisiin ja vakaviin suhteisiin itsenäisyyteni takia. Olen myös aika meneväinen luonne työni, lasteni ja koirani takia. Lopulta aloin pohtimaan tätä "tekosyystäni". Tällä tekosyyllä minä voisin jäädä kaappiini ja jatkaa elämääni niin kuin tähänkin asti. Rohkeana ihmisenä voisin myös antaa järjen ja tunteiden viedä, se ei olisi ongelma...

Olen myös sisäistänyt ajatuksen, että elämästäni todella löytyy aikaa ihmiselle, jota oikeasti rakastan ja jota haluan enemmän kuin mitään muuta. Sellaista ihmistä ei vain vielä ole kohdalleni tullut. Epäilen vahvasti, että tämä ihminen olisi nainen.

Mukavaa kesän odotusta kaikille!:)
Ylös
matami Vastaa208 / 339 
19.04.2012, 10:49 Voi miten iloinen olin kun löysin tänne ja ihmisiä tismalleen samassa tilanteessa :)

Olen siis kuin moni muukin täällä, päälle 30v, kaksi lasta ja avioliitto. Kaikki oli hyvin, kunnes pari viikkoa sitten tajusin ihastuneeni ja kovaa ihanaan naiseen. Pääni on niin sekaisin tästä ja tästä ihmisestä, ettei keskittymisestä mihinkään muuhun tule mitään...

Emme siis ole tunteneet pitkään, olemme tavanneet liikunnan parissa. Mutta kun ajauduimme samoihin piireihin n. 4 viikkoa sitten, huomasin heti kemiamme. Hän hakeutui heti alusta lähtien seuraani, loi pitkiä katseita ja ihania hymyjä. Olin häkeltynyt, iloinen, epävarma ja kaikkea mahdollista. Tunsin yhteyden niin voimakkaana, että ajattelin ettei voi maailmassa olla niin, etteikö hän tuntisi sitä myös.

Koska en osaa pitää tällaisia asioita sisälläni ja uskon hetkessä elämiseen, kerroin hänelle. Kysyin ensin hänen tilannettaan ja sain vastauksiksi vain kasan todella tulkinnanvaraisia vastauksia. En tiedä, ymmärsikö hän, että puhuessani elämäni muuttajasta, tarkoitin häntä. Yritin kertoa niin selvästi kuin mahdollista, mutta saattaa olla että hän vain luuli minun luulevan häntä bi:ksi/lesboksi.

Samalla viikolla tästä tunnustuksesta vietimme yhteisen projektin vuoksi koko lauantaipäivän yhdessä. Hän hakeutui luokseni, loi edelleen pitkiä katseita ja hymyjä. Kun olin jo lähdössä kotiin, hän kutsui minut syömään ja tanssimaan mukaan (alkoholia ei otettu). Koko illan löysin hänet vierestäni, sain edelleen pitkiä katseita ja hymyjä. Sellaisia, että jos kyseessä olisi mies, en olisi epäillyt kiinnostuksen astetta yhtään. Mutta koska tuskin tunnemme toisiamme, en myöskään voi sanoa, etteikö kaikki olisi vain omaa tulkintaani. Sähkö kulki välissämme kun istuimme vierekkäin.

Näimme tämän viikonlopun jälkeen seuraavana maanantaina, jolloin hänen käytös oli 180 astetta toiseen suuntaan. Olimme kahden, tarkoitus keskustella vain projektin jutuista. Hän oli väsyneen ja surullisen oloinen, hermostunut ja jännittynyt eikä yhtään samanlainen kuin edellisellä kerralla. Lähdin tapaamisesta todella hämmentyneenä. Kirjoitin hänelle eilen pitkän viestin, jossa tein 100% selväksi, että tarkoitin edellisellä kerralla elämäni muuttajana häntä. Kerroin kuinka tämä on sekoittanut oman pääni, kuinka olin aistivinani jotakin muuta myös hänen puoleltaan edellisellä kerralla. En pyytänyt selityksiä, en anonut vastauksia. Halusin hänen vain tietävän kaiken, jotta JOS hänellä olisi samoja fiiliksiä, hänen ei tarvitsisi arvuutella minun.

Vastausta en koskaan saanut. Se merkitsee minulle sitä, että asia on hänen puoleltaan loppuunkäsitelty. En pyytänyt vastaamaan enkä kysynyt häneltä mitään, mutta ajattelin, että kyllähän kuka tahansa vastaa edes kertoakseen ettei tunne samoin ja että voimme olla ystäviä. Tietysti jos hän ei halua edes sitä...

Jos haluaisin, voisin nähdä hänet tänään ja huomenna. Mutta en halua. En tiedä mitä viesti teki, pelästyttikö se, tuliko hänelle inho minua kohtaan vai onko hän jo sivuuttanut koko asian. Tulemme näkemään vielä todella monesti ja olisin toivonut häneltä edes merkin, että voimme olla ystäviä, että seuraavan kerran kun tapaamme, olisi ehkä asteen helpompi olla.

Olen aina ollut suuri romantikko ja ajatellut, että kun salama iskee, maailma ei voi olla niin julma, että tarina päättyisi ilman mitään etenemistä. Mutta ilmeisesti se voi....
Ylös
siltam Vastaa209 / 339 
19.04.2012, 18:13 Ehkäpä se pelästyi omia tunteitaan ja prosessoi nyt niitä. Sinä sen sijaan voit olla ylpeä itsestäsi ja rohkeudestasi. Toivottavasti yhteisprojektit sujuu jatkossakin syntyi tästä elämää suurempi rakkaustarina tai ei.
Ylös
matami Vastaa210 / 339 
19.04.2012, 20:17 Ei tunnu yhtään rohkealta, enemminkin surettaa että menin sotkemaan koko jutun. Toisaalta, en halua elää elämääni miettien entä jos vaan toimia silloin kun siltä tuntuu.... Olisi ihana ajatella, että hän todella vain tällä välin kävisi omia tunteitaan läpi ja vielä yllättäisi...en silti usko siihen. Tuntuu vain kummalta, koska hän on aivan ihana ihminen joka on toisille todella ystävällinen ja kiltti. Sitten jättäisi tällaisen asian roikkumaan vain ilmaan....
Ylös
matami Vastaa211 / 339 
20.04.2012, 10:42 Sen verran ollaan oltu yhteydessä, että on tullut selväksi ettei hänellä ole aikomustakaan kommentoida tunnustustani millään lailla ja olemme kuin mitään ei olekaan. Ihmisistä voi ilmeisesti olla väärässä, itse en koskaan voisi tuollaisen sisimmän vuodatuksen jälkeen vain pyyhkäistä asioita maton alle vaan haluaisin selvittää asian loppuun osaltani. Meitä on moneen junaan ja opinpahan jälleen jotakin. Ehkä minun on opittava työntämään tunteeni sivuun ja olemaan kylmäkiskoisempi...
Ylös
withyou Vastaa212 / 339 
24.04.2012, 15:03 Hei kaikki!.. ja erityisesti Pihlaja, jos tätä vielä luet!:)

Kertakaikkiaan ihana kuulla Pihlaja, että näin on mennyt Sulla:)

Täälläkin kaikki hyvin, olen ihan kohta jäämässä äitiyslomalle.. kesällä meille syntyy tyttövauva:)

Kaikille muille: Olkaa rohkeita rakkaat naiset ja ihanaa kevättä!!!
Ylös
raparperi Vastaa213 / 339 
29.04.2012, 21:44 Hei kaikki!

Kirjaudun nyt tänne eri nimellä kuin mitä olen aiemmin kirjoittanut, sillä en voi paljastaa kuka olen, koska tämä asia ei koske yksin minua. Halusin kuitenkin kertoa tilanteeni eli löysin kauan sitten tämän ketjun kautta samoin ajattelevan naisen samassa elämäntilanteessa kuin minä eli avioliitossa miehen kanssa, lapsia jne. Laitoin hänelle viestin, aloimme kirjoitella, tutustuimme toisiimme, ihastuimme ja tällä hetkellä puhellaan varovasti jo rakkaudesta...tapailemme harvakseltaan, nautimme toisistamme, hemmottelemme toisiamme, rakastelemme pitkään...ja palaamme kotiin perheidemme luokse siihen saakka kunnes taas tapaamme ;)
Ylös
myrkynkeittäjä Vastaa214 / 339 
01.05.2012, 18:54 Muutaman edellisen viestin jälkeen pitää kirjoittaa. Olen myös kirjoittanut tänne aiemmin eri nimimerkillä aika aktiivisestikin. Silloin tämä keskustelu oli henkireikä ja osoitti että en ole yksin oman kamppailuni kanssa. Nyt kun aikaa on kulunut, elämä on mennyt eteenpäin. Se on myös yllättänyt sillä tavalla, että jaan raparperin kertoman tarinan. Tosin nainen, joka vei minut mennessään, ei ole tältä palstalta vaan omasta elämänpiiristäni. Elämä on ihmeellistä. Se osaa aina välillä yllättää.
Ylös
elokuussa @ Vastaa215 / 339 
02.05.2012, 18:38 Muiden tarinoista rohkaistuin tänne laittamaan oman tarinani ja ottamaan vastaan sähköpostia.
Olen +40v lesbo.Erosin muutama vuosi sitten aviomiehestä 20v. avioliiton jälkeen,kun tajusin mistä vuosien "oireiluni" johtui.Liitosta kaksi lasta,koulu ja lukio-ikäinen.
Tajusin olevani lesbo.Seksielämä ei toiminut koskaan miehen kanssa.Vasta naisen kanssa nautin seksistä.Olen muutamat nettitreffit tavannut eron jälkeen,mutta ketään hengenheimolaista
ei ole osunut kohdalle.Nyt olen pitänyt pitempään hiljaiseloa.
Olisin valmis kohtaamaan kivan naisen jonka kanssa viettää aikaa ja tutustua syvemmin.Kaikki avoinna,elämästähän ei koskaan tiedä.
Alussa halusin parisuhteen jossa asutaan yhdessä,mutta nyt olen sitä mieltä että kaikki suhdemuodot käy kunhan kemiat toimii.Tilanteen mukaan.
Olen itsenäinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu persoona.Olen sinut oman seksualisuuteni kanssa.
Jos joku haluaa tutustua/kirjoitella,voi laittaa minulle sähköpostia.
Ylös
auralee Vastaa216 / 339 
16.06.2012, 10:13 Yritän nyt jotenkin jäsennellysti avata minäkin omia fiiliksiäni, vaikka tuntuu että elämä on sellaisessa myllerryksessä, ettei mistään ajatuksesta tunnu saavan otetta :)

Olen ollut kolme vuotta miehen kanssa parisuhteessa ja tämä suhde jatkuu toistaiseksi yhä. Meillä on kaksi pientä lasta. Ennen suhdettamme ajattelin olevani kokeilunhaluinen hetero, ajatus naisista siis kiehtoi ja koin ihastumisia naisiin, mutta parisuhteeseen etsin aina miestä. Muistan joskus nuorena haaveilleeni tyttöystävästäkin, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että haluan lapsia ja ajattelin että niitä voi saada vain miehen kanssa. Teini-ikäiselle pikkukylän tytölle lasten hankkiminen naisten välisessä suhteessa oli täysin vieras asia.

Alkuaikoina nykyisen miehen kanssa seurustellessa väläytin että olen aina tykännyt katsella tyttöjäkin ja hän ei ollut siitä moksiskaan (eksän mielestä moinen oli vastenmielistä). Huojennuin niin kovasti, että aloin kehitellä mielessäni itselleni bi-identiteettiä. En missään vaiheessa olettanut että koskaan eroaisin miehestäni, mutta minun oli paljon helpompi olla kun sain mielessäni olla mitä olen. Alkuun ajattelin olevani bi joka tykkää vähän myös naisista, mutta pikkuhiljaa tulin siihen tulokseen, että pidän nykyistä miestäni lukuunottamatta vain naisista. Miehistä olen löytänyt uskomattomia sielunkumppaneita, mutta eroottisessa mielessä he eivät kiinnosta, enkä myöskään osaa kuvitella rakastuvani enää mieheen tai eläväni miehen kanssa parisuhteessa.

Nyt mieheni on sitten löytänyt uuden naisen ja haluaisi erota. Olen yhtä aikaa sekä huojentunut, että aivan valtavassa paniikissa. Toisaalta olen onnellinen jos saan lähteä etsimään rinnalleni naista, koska se tuntuu ajatuksena niin paljon luontevammalta. Toisaalta rakastan nykyistä miestäni aivan valtavasti ja tahtoisin jatkaa hänen kanssaan, jos hän tahtoo samaa (meillä on keskustelut aiheesta vähän auki). En tiedä tahdonko jälkimmäistä koska en osaa irtautua ihmisestä, joka on tähän asti ollut elämäni suurin rakkaus vai siksi että ajatus heterosuhteesta irtautumisesta pelottaa. Myös uuden parisuhteen löytäminen tuntuu valtavan vaikealta. Olen ulospäin käsittääkseni aivan umpiheteron oloinen ja baarissa perässä pyörii pelkkiä miehiä. Minulla ei myöskään ole kokemuksia naisista ja pelkään etten kiinnosta ketään kun olen juuri kaapista tullut. Lisäksi minulla on pienet lapset. Tahtoisin tulevaisuudessa parisuhteen jossa kumppanini kykenisi olemaan arjessa toinen vanhempi lapsilleni ja kykenisi rakastamaan heitä. Tahdon myös löytää elämäni rakkauden joka toisi hymyn huulille aina kun käännyn häntä katsomaan. Tuntuu mahdottomalta löytää tällaista naista.
Ylös
siltam Vastaa217 / 339 
20.06.2012, 08:44 auralee: Tahtoisin tulevaisuudessa parisuhteen jossa kumppanini kykenisi olemaan arjessa toinen vanhempi lapsilleni ja kykenisi rakastamaan heitä. Tahdon myös löytää elämäni rakkauden joka toisi hymyn huulille aina kun käännyn häntä katsomaan. Tuntuu mahdottomalta löytää tällaista naista.


viimeistä sanaa lukuunottamatta nuo kaikki asiat ovat sukupuolineutraaleja ja yleisiä eroavan/vasta eronneen pelkoja. vai tuntuuko sinusta, että on mahdottomampi löytää tuollainen naiskumppani kuin mieskumppani? miksi?
pikemminkin joku nainen voi olla iloinen instant perheestä.
Ylös
Edith Vastaa218 / 339 
02.07.2012, 16:19 Olen taustaillut ja ahmien lukenut teidän kokemuksistanne. Tilanteeni alkaa olla aikalailla sellainen, että kaipaisin kovasti vertaistukea ja ihmisiä, jotka ymmärtää.

Olen siis kolmen lapsen äiti ja ollut enemmän ja vähemmän yhdessä lasten isän kanssa vajaat 10 vuotta. Tavattiin todella nuorina ja ensimmäinen lapsemme syntyi kun olin vasta päättänyt peruskoulun. Omistauduin lapsille ja miehelleni ja halusin saada sopuisan ja onnellisen perheen. Kukapa ei haluaisi. Siinä onnea tavoitellessa unohdin itseni aivan kokonaan ja sen aiheuttamana aloin tietysti vuosien saatossa oireilemaan monin tavoin. Äidiksi tullessa olin niin nuori, etten ollut kerennyt pohtimaan sen kummemmin mitä elämältä haluan. Saatika pohtimaan sitä, millainen minä itse ihmisenä oikein olenkaan. Olen viimeiset 5 vuotta löytänyt oman henkisyyteni ja yhteyden itseeni. Hukassa se oli monia vuosia ihan lapsuudesta lähtien. Terapiassa olen alkanut hahmottamaan menneisyyden tuomat seuraukset ja huomiotta jättämäni asiat. Pohdin paljon sitä, miksi koen miehet ahdistavina ja miesvartalon kuvottavana. Kuvittelin sen johtuvan lapsuudessa tapahtuneista asioista, joista en tosin mitään muista.

Oltiin ennen kolmannen lapsen syntymää vuosi erossa. Tapasin muutamia miehiä, mutta jouduin toteamaan, etten saa mitään kovin voimakkaita tunteita pintaan heidän kanssaan. Syvää ystävyyttä sen sijaan koin ja nämä miehet ovatkin pysyneet elämässä muuten mukana. Jälkimmäiselle miehelle totesin tapailun jälkeen, että taidan pitää naisista, koska en mihinkään sen suurempaan kykene. Kaukaa olin näitä ihmisiä ihaillut paljonkin, mutta lähempi tuttavuus tuntui kamalan vaikealta. Tottumuksesta ja järkisyistä palattiin lasten isän kanssa yhteen ja halusin vielä kolmannen lapsen. Olin ajatellut, että se tekee meidät onnellisiksi ja todistaa minulle ja muille, että haluan olla mieheni kanssa. Se taisi olla jonkinlainen keino vastustaa tosiasioita. Lasten isä on aivan mahtava ihminen, eikä meidän suhteessa ollut mitään muuta vikaa kuin se, etten pystynyt itse olemaan täysin onnellinen. Moni on tähän sanonut, että kaikki johtuu nyt vain siitä, että lapset on vielä pieniä. Ja että kyllä se siitä helpottaa, kun lapset kasvaa.

Taustaa vielä sen verran, että olen lapsesta asti ihastunut aina naisiin ja ihaillut naisia. Miehiä olen jopa pelännyt ja hakenut heiltä aina jonkinlaista hyväksyntää. En koskaan ole kokenut olevani täysin oma itseni miesten kanssa. Tunnen olevani tavallaan alistettu. Lasten isä on oma lukunsa. Ollaanhan me kasvettu yhdessä aikuisiksi ja kasvatettu siinä samalla omia lapsiamme. Olen kyllä aina tiennyt olevani vähintäänkin bi. Ehkä enemmän naisiin kallistunut, vaikka mitään suhdetta minulla ei ole naisen kanssa koskaan ollut. Muutamia pieniä seksuaalisia kohtaamisia ja ihastumisia. Ehkä siksi en ole tätä asiaa pystynytkään täysin käsittämään.

Tässä kävi kuitenkin niin, että tapasin ihanan naisen. Hän vei multa jalat alta. Siinä vaiheessa huomasin, että tässä on nyt sitä jotain, jonka koen olevan sitä aidointa ja syvintä tunnetta, jota olen ihmissuhteisiin aina kaivannut. Huomasin, että pidin itsestänikin tämän ihmisen seurassa paljon enemmän. En pelännyt, eikä mua ahdistanut. Kerroin asiasta miehelle sen jälkeen, kun olin viettänyt yön naisen luona. Sitten kaikki etenikin aika ryminällä ja nyt ollaan tässä pisteessä: Ollaan eroamassa ja mies muuttaa tällä viikolla pois.

Tänä intensiivisenä aikana olen pohtinut asioita hyvin syvällisesti. Huomannut, että tunnen meneväni ihan oikeaan suuntaan. Ja huomannut sen, etten osaa enää kuvitella miehiä mitenkään muuten kuin ystävänä, Normaalisti ahdistun muutosten edessä ja pysyn väkisin paikallani. Ehkä siksi luotan tunteisiini, kun minua ei pelota tämä kaikki ollenkaan. Ainut asia joka pahaa mieltä aiheuttaa on lasten isän suru. Hän toivoi kovasti, että me oltaisi voitu jatkaa yhdessä ja saada kaikki toimimaan. Rakastan häntä syvästi, mutta en kykene elämään onnettomana. Tähän asti tavoitteeni on ollut tehdä muut onnellisksi. Ehkä nyt on minun aika.
Ylös
Shalimar Vastaa219 / 339 
12.08.2012, 15:54 Tervehdys kaikille. Kirjoittelin tästä aiheesta jo toisessa ketjussa, mutta ajattelin, että viestini sopii tännekin:

Olen ollut kohta kaksi vuotta parisuhteessa miehen kanssa. Meillä on mukavaa yhdessä ja koen olevani rakastettu, mutta välillä tuntuu siltä, että olemme mieheni kanssa ehkä sittenkin enemmän vain kavereita. Minua hiertää myös ajatus siitä, että kun ajattelen itseäni ja elämääni kymmenen vuoden päästä, näen itseni parisuhteessa naisen kanssa. Minua ei ahdista olla suhteessa miehen kanssa, mutta olen aina ajatellut, että vähän vanhempana olen vakavassa parisuhteessa naisen kanssa ja jos hankin lapsia, hankin ne naissuhteessa. Minulle on ollut hyvin pitkään selvää, etten kertakaikkiaan halua hankkia lapsia miehen kanssa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu luonnollisemmalta perustaa perhe naisen kanssa. Kykenen nauttimaan miehistä seksuaalisesti, mutta syvempään parisuhteeseen ja mahdolliseen perheen perustamiseen haluan naisen. Olen todella hämmentynyt tästä kaikesta. Olen epävarma enkä ole uskaltanut puhua aiheesta mieheni kanssa, vaan olen enemmänkin käynyt oman pääni sisäistä itsetutkiskelua. En halua nostaa kissaa pöydälle, ennen kuin olen aivan varma omista tuntemuksistani, ja kun kuitenkin meillä mieheni kanssa on paljon yhteistä ja ihania hetkiä yhdessä. Mutta silti jotain puuttuu. Toisaalta, voiko omista tunteistaan koskaan olla täysin varma? Elämä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän tunteiden vuoristorataa. Siinä mielessä olen kai "helpossa" asemassa, että lapsia meillä ei ole emmekä ole avioituneet. Olisi siis suht helppoa lähteä, mutta kuten sanottua, en ole yhtään varma haluanko jäädä vai lähteä. En tiedä, mikä on se vaihtoehto jota haluan eniten. Ei kai auta kuin antaa ajan kulua ja toivoa, että armollinen ajan kuluminen tuo mukanaan selvyyden. Tosin mietin sitäkin, että jos nyt vain tuhlaan aikaani ja viivytän väistämätöntä (halua asettua aloilleen naisen kanssa). Argh.
Ylös
Villikissa Vastaa220 / 339 
16.08.2012, 15:36 Mene ja tiedä, lukeeko tätä palstaa enää kukaan, mutta kirjoitellaan nyt silti. Kutakuinkin vuosi on kulunut edellisestä postauksestani, mutta ajatukset eivät jätä rauhaan. Kertokaahan, jos nyt kukaan tätä enää lukee, mistä ihmeen suunnasta lähden liikkeelle? Missä tutustuu naisiin? Meinaan, työssä ja harrastuksissa sellaisia näkee vallan paljon, mutta olisi kiva, jos ei tarvitsisi pohtia, onko toinen osapuoli mahdollisesti kiinnostunut naisista ylipäätään vaiko eikö.
Ylös
Pioni Vastaa221 / 339 
16.08.2012, 21:22 Itse olen löytänyt samanhenkistä seuraa setan ryhmätoiminnan kautta. Lisäksi qruiserin kautta (jos uskaltaa laittaa ihmisille viestiä) voi löytää itselleen seuraa.
Ylös
Desperado, Vastaa222 / 339 
11.09.2012, 10:37 Vilunväreily iholla, kertasin kirjoituksiani, muistan nuo menneet tunteet, joita aiemmat kirjoitukseni kuvaavat. Muistan sen pelon, kodin kaipuun, riipivän ikävän.
Silloin tuskissani, lasin takaa en tätä nähnyt, minulla oli vain pieni usko, haaveilin ja pienessä määrin usaklasin luottaa, tähän jota nyt elän.

Onni, sen tuoma ilon täyteisyys, elettyä, en vaihtaisi mihinkään, menneessä näen vain hyvää, vaikka silloin pohjalla, en siihen jaksanut uskoa. Nyt tiedän kaikella olleen aikansa, minä riitin siihen kaikkeen, lapioin ja rämmin, kahlasin ja nyt totean sen kaiken kannattaneen.

Nykysellään rynnistän ilolla kotiin, kiirehdin nähdäkseni kaiken sen mistä kauan haaveilin, hymyileviä kasvoja, monta syliin juoksevaa, lämpöä ja luottamusta, uskoa tulevaan. En tiedä pakenemisesta enää mitään, kaipuuni on tässä, saavutin sen kodin, johon etsikkomatkaani kauan piilosilla tein. Rakastan elämää, se on minua varten tässä ja nyt, luottamukseni huomiseen on vakaa. Uskallan heittätyä tähän arkisen onnen huumaan.

Epävarmoissa, ristiriitaisissa, pelontäyteisissä ajatuksissa elävät, luottakaa parempaan ja pyrkikää kaikien tavoin siihen päämäärään, jonka tunnistatte itsellenne oikeaksi. Pitkää kiinni kuvitelmista ja haaveista niitä vaalien, luottakaa itseenne, lapioikaa aina pohjalla asti käyden ja sieltä ylös vahvempina kavuten. Voimia matkaanne ! Voin itse todeta matkani kannattaneen, myöhään siihen heräsin, iloitsen nyt siitäkin, että uskon sen olevan vasta alussa.

Piilosille,ei sitte millään :)
Ylös
valma Vastaa223 / 339 
13.09.2012, 16:41
Viestiä on muokattu
Lueskelin näitä kirjoituksia ja totesin kuuluvani tänne myöhäisten herääjien osastolle :)

Lähestyn neljääkymmentä ja oma varsinainen herääminen on tapahtunut vasta tänä keväänä ja kesänä. Perhettä on, mies ja kaksi lasta, tosin suhde on ollut kylmä ja kuiva vuosia ja olikin jo eropisteessä. Tiedä sitten liittyykö tuohon vai johonkin muuhun se, että kohtasin keväällä sielunkumppanin, naisen, ihastuin ja miltei voisin sanoa nyt jo, että rakastuin. Samankaltaista tunnetta en ole miehen kanssa tuntenut, en sellaista ymmärrystä ja lämpöä, en sellaisia värähtelyjä.

Nyt tätä orastavaa suhdetta rassaa se, että molemmat meistä ovat vielä kiinni perheissään. Epävarmuus kai on se suurin tekijä, vaikka tunne on molemmilla vahva. Tämä löytämäni sielunkumppani nimittäin on myös perheellinen "hetero" ja löysi myös itsensä vasta tämän meidän kipinän myötä. Ymmärrätte siis, että molempien tuttavat ja ystäväpiirit sekä sukulaiset ja jopa läheiset ovat vielä epätietoisia tästä löytyneestä uudesta puolesta.
Paluuta entiseen ei ole, sillä itse en meneillään olevan eron jälkeen aio miestä etsiä. Olen nyt löytänyt itseni ja tiedän mitä haluan.
"Nainen, joka kokee seksuaalista ja tunnepohjaista vetovoimaa pääasiassa tai ainoastaan naisiin, on lesbo." Juu, myönnän siis olevani lesbo.

Taidan aloittaa blogin kirjoittelun tästä muutosten ajasta, kunhan ensin opin käyttämään järjestelmää ;)
Ylös
kardemumma Vastaa224 / 339 
13.09.2012, 17:30 Moi!

Tuttua luettavaa :)
Itselläni kävi samanlailla 10 v sitten...pitkän ja kuivan suhteen jälkeen mieheni kanssa sekä 3 lapsen kanssa koin sen heräämisen naisen kanssa olemiseen joka
käynnisti uuden jakson elämässäni,kuten myös lasten :)
Sille tielle jäin,erottiin ja kun kummallakin oli omat asunnot,uusi suhteeni naisen kanssa pääsi kunnolla alkuun.
Koskaan en ole sitä katunut,lapset suhtautuivat hyvin,lasten kaveritkin suhtautuvat hyvin,kaikki heidän vanhempansa kyllä eivät,niitäkin löytyy...
Ja nyt tiedän sen etten koskaan miehen kainaloon palaa,naiset oli mun juttu,kun vaan olisi uskaltanut aikaisemmin :)

Tsemppiä sulle ja tukea vaihtuneeseen sukupuolen tuntemiseen,,elämä voittaa :))
Ylös
valma Vastaa225 / 339 
14.09.2012, 18:33 Kiva kun tuli vastausta, noin nopeastikin vielä :)
Voinkos kysyä miten sinä kardemumma pääsit siitä muille kertomisesta? Millanen kaveripiiri oli siis ennen sitä avautumista ja miten ne sen otti? Entä muutitko johonkin muualle vai jäitkö samaan tuttavapiiriin? Miten sukulaiset otti asian kun kerroit?
Itse olen nyt avautunut vain ihan lähimmäisille. He ovat ottaneet asian hyvin, itse asiassa tuli jopa kommenttia, että nonii kyllä mä ton jo tiesin mutta hyvä että säki nyt oot sen huomannu. :D Mutta en siis ole vielä kertonut oikeen kellekään tästä. Hiukan mietin, mitä mahtaa olla vastassa, koska kuitenkaan suurin osa ei sitä taida hyväksyä.
Ylös
ZZ76 Vastaa226 / 339 
15.09.2012, 02:37 Olen lukenut tätä viestiketjua nyt pari päivää. Paras ehkä ikinä! Vähän eri meininki, kuin jossain suomi24:ssa.
Ehkä tarinani ei varsinaisesti kuuluisi tänne, koska en varsinaisesti ole myöhäisherännäinen, mutta johonkin on pakko "ulostaa".
Olen miettinyt tänne kirjoittamistä päivin ja öin ja nyt sen teen.
Olen 36-v bi-nainen, 2 lasta, yhdessä mieheni kanssa 18 vuotta, naimissakin 15 v, kaksi lasta 12 ja 10v, talo ja helvetisti velkaa.
Monet myrskyt (pettämiset, alkoholiongelma, vieraissa käynti ) ollaan käyty läpi, mutta niistä selvitty.
Olen kai moniin aiempiin kirjoittajiin verratuna ihan hyvässä tilanteessa, tai omasta mielestäni juuri tällä hetkellä en...
Aloitan jaaritteluni, jos joku jaksaa lukea, niin kiva.
Olin reilu parikymppinen, kun sain ensimmäiset kokemukseni naisen kanssa.
Kysessä oli nainen, joka oli ensin työkaverini. Tutustuimme pikkuhiljaa myös hänen mieheensä, jolloin selvisi, että molemmat ovat biseksuaaleja. Ystävystyimme mieheni kanssa myös hänen miehensä kanssa, ovat nuoremman lapsemme kummeja. No, yhdessä (kaikki 4) tuli leikittyä kaikenlaista..Selvennyksenä, että mieheni on ihan umpihetero. Toki kokeiltiin sekin, että onko :-)
Tämä pariskunta on meille molemmille rakkaita, mutta nähdään nykyään niin valitettavan harvoin. Mutta elättelen toiveita, että voidaan taas joskus olla niinkuin ennen...
Tämä naisystäväni sanoi joskus, että jos eroavat tms, ei koskaan voi kuvitella olevansa kenenkään muun miehen kanssa, kuin tämän nykyisen. Seuraava on nainen tai ei mitään. Tämän lauseen allekirjoitan myös omassa elämässäni.
He ovat molemmat ihania ja rakkaita ihmisä, joten toivon, että pysyvät yhdessä aina. Eikä meistä varmaan ikinä tulisi paria tämän naisen kanssa. Tai en halua edes ajatella, hän on liian tärkeä ihminen minulle. Haluan siis pitää hänet ystävänä. Seksijutuissamme aikanaan sovimme, että ei aleta ripustautua tms. Touhumme olivat ihania, ja minulle opettavaisia kokemuksia, mutta ystävyys on tärkeintä.
No, kun olin löytänyt itseni, kuinkas ollakaan, yksi toinen tärkeimmistä ystävistäni alkoi osoittaa merkkejä kiinnostuksestaan naisia kohtaan. En muista, miten "juttumme", mutta &#314;uultavasti kännissä. Pussailtiin, joskus touhuiltiin, puhuttiin jkiinnostuksesta naisiin jne. Nyt tämä rakas ystäväni on naimisissa naisen kanssa. Hän oli se, joka sai kiinnostukseni naisiin heräämään, vaikka meistä kumpikaan ei taipumuksiaan vielä silloin tajunnut. Olimme aikanaan yhteisissä harrastuksissa hänen ja miehensä kanssa, reissasimme yhdessä jne. Tämä pariskunta oli meille molemmille tärkeitä ja heistä tuli esikoisemme kummeja. Heille tuli ero, joskin eron syynä oli muukin, kuin naisen naissuhteet, mm. molemminpuolinen väkivalta. No, kuten sanottu, tämä nainen on naimissa naisen kanssa. Olen niin onnelinen heidän puolestaan. Julkihäät pienellä paikkakunnalla. Respect! Hänen ex-mieheensä kaverisuhde on hiipunut, mutta mieheni toimesta on vielä edes vähän olemassa.
V. 2005 vaihdoin työpistettä työpaikkani sisällä ja tutustuin, sittemmin ystävystyin erääseen naiseen.Aikanaan kerroin hänelle taipumuksistani ja ensin hän järkyttyi. Kunnes...hän kerran soitti ja pyysi minut luokseen. Tästä alkoi n. 3 v kestänyt, välillä raastavakin suhde. Nainen oli, ja on mielestään on edelleen umpihetero. Hän ei voinut kuvitellakaan olevansa naisen kanssa, paitsi sittemmin minun... Tuo suhde antoi minulle paljon, mutta kuten sanottu, oli raastava. Nainen ripustautui jne. Puhuttiin erosta jne. En kuitenkaan ollut valmis jättämään perhettäni, enkä asuntolainaa...ja vasta omin käsin rakennttua taloa. Ehkä pinnallista, mutta tässä tapauksessa hyvä niin. Kuitenkin rakastin mistäni edelleen.
Tähän tarkennuksena, että tämänkin naisen kanssa myös mieheni pääsi kimppakivaan, kuten myös ystävyyteen tämän naisen kanssa. En tainnut aiemmin mainita, mutta näin oli tapahtunut myös aiempien "suhteideni" kanssa. Sillä erotuksella, että muut suhteet olivat kaikkien osapuolten mielestä "leikkiä", tämä jotain muuta. Joskus mietin, voisinko jättää kaiken ja lähteä tämän naisen kanssa, mutta onneksi en tehnyt sitä.
Selvennyksenä asiaan: mieheni on hyväksynyt kaiken kertomani, joskn välillä on tehnyt tiukkaa, varsinkin viimeisin suhde, ymmärrettävästi.
Ja hän on pettänyt minua kolmen naisen kanssa, viimeisin em. niaseni siskon kanssa...
Että tällainen draama meillä...
Kaikesta huolimatta, tällä hetkellä kaikki ok, niin mieheni, kuin kaikkien näiden naisten kanssa. Jopa tämän viimeisimmän kanssa, olemme ystäviä. Täytyy myöntää, että joskus kaipaan häntä myös seksuaalisesti, koin ehkä parasta seksiä, mitä koskaan... Joskus pienessä huppelissa palaamme asiaan.
Nämä kaikki naiset ovat minua vanhempia, viimeismmän lapset ovat ikäisiäni...En siis tykkään tytöisä, vaan AIKUISISTA naisista.
Se, miksi kirjoitan nyt, on VALTAVA naisenkaipuu, lähes pakkomielteeksi yltynyt.
Olen tällä hetkellä ihastunut erääseen työkaveriini (töistä ne aiematkin naiset on löytyneet :-) ) ,ja tiedän ystäväni kertomana, että hän on bi. Melko nuorena (40+) mummoksi tullut ihanan seksikäs, näyttävä nainen. Oih.. Olemme hyviä työkavereita, joskus olimme enemmänkin tekemisissä vapaalla, mutta nyt jostain syystä vähemmälle jäänyt. Nyt vaan mietin, miten pääsisin hänen lähelleen. Tiedän, että hänkin pitää minusta, ehkä vain ystävyysmielessä. Mutta epäilen, että hänen miehensä on melko paljon ahdasmielisempi, kuin omani.
Olen sanonut miehelleni, että en aio häntä jättää. Mutta jos vielä kerrankin pettää mua naisen kanssa (miehen hyväksyisin), on eron paikka. Hän siis tietää taipumukseni ja myös naisenkaipuuni.
Pointtina siis naisenkaipuu. IHAN HILLITÖN. Selainen Iskuri- palstaa, mutta en kuitenkaan haluaisi pelkkää seksiä, vaan hellyyttä naisen kanssa, josta välitän. Nämä aiemmat suhteet ovat olleet kaikki sitä, ja onneksi kaikki päättyneet onnellisesti. Jotenkin vaan ajattelen, että en ehkä lopun elämääni olekaa virallisessa heterosuhteessa. En kuitenkaan halua erota, sillä suhteemme on hyvä. Ja totta puhuen, onko minussa naista tulla kaapista ulos? Suurin osa kaveripii&#341;istäni tie
tää, lapseni KAI hyväksyisivät, pienet rassukat :-), mutta äidilleni en voisi ikinäkuunaan kertoa. Veljieni hyväksynnästä ei niin väliä, muita ei juuri ole.
En tiedä saako tästä tolkkua, mutta juuri nyt hieman ahdistaa, kaipaa, haluttaa...
Suhteemme on hyvä, mutta en voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään muun miehen kanssa.
Välillä vaan salaa toivon, että hän löytäisi toisen, että voisin itse elää, niin kuin ehkä enemmän tahdon...
Ylös
ZZ76 Vastaa227 / 339 
15.09.2012, 03:25
Viestiä on muokattu
Yllä olevaa kirjoitusta siivitti punaviini, en ehkä saanut siinä ihan täysin sitä ulos, mitä tarkoitin, mutta ehkä jotain.
Täällä yks bisse taas ruikuttaa, kun haluaisi saada molemmat ;-)
Ylös
Amanda Vastaa228 / 339 
15.09.2012, 22:57 Punaviinillä tai ei... hyvin selväksi tuli. Kirjoituksesi oli kuin minun näppiksestäni, ja toi värisyttäviä muistoja mieleen niin hyvässä kuin pahassa. Suhteeni jälkeen olin välillä hyvin vihainen siitä, että tämä elämäni Nainen tuli ja hämmensi selkeätä ja järjestyksessä olevaa heteroelämääni. Nyt, kun aikaa on kulunut, pidän tapahtunutta lahjana elämältä. Olen kuitenkin tyytyväinen silloiseen ratkaisuuni säilyttää perheeni koossa. Tuo kivuksi asti joskus yltyvä naisen läheisyyden ikävä on hyvin tuttu. Mielestäni paluuta normaaliin heteroelämään ei tällaisen jälkeen ole, joten en suosittele kellekään kepeitä kokeiluja.
Ylös
Villikissa Vastaa229 / 339 
22.09.2012, 09:30 Itsekin olen tuota Iskuri-palstaa selaillut silloin tällöin. Vaan hirveän usein siellä on juuri jotain haetaan seksiseuraa -juttuja, joissa on joku eukko pylly pystyssä. Siis vetoaako tuollainen oikeasti joihinkin naisiin? Tokihan minäkin lopulta seksiseuraa hakisin, toisaalta sitä ei voi erottaa kaikesta muusta. En kenen tahansa kanssa hyppäisi sänkyyn, kyllä siitä ihmisestä täytyy jollain tasolla kuitenkin tykätä. Ja minuun kun eivät tuollaiset takamuksen kuvat oikein iske, olen aina ajatellut, että tuollainen tehoaisi ennemmin miehiin..? Kateellisena luen näitä tarinoita, kuinka ihmiset ovat löytäneet työpaikalta järjellistä naisseuraa.
Ylös
idasisko Vastaa230 / 339 
26.09.2012, 02:32 :D en oo iskuri-palstaa lukenu, mutta villikissan kirjotuksesta kuuluu samaa turhautumista mitä mulla tulee ku mietin netti seuranhaku juttuja... se on aika kinkkistä.. mä oon joskus yrittäny löytää sellasta, noh kai seksiseuraa, kun en mitään vakavampaakaan.. mut siis pointtini on.. (oon vähän väsyny ja kirjottaminen tuntuu mahottomalta) niin siis pointtini on että vaikea löytää sellasta seuraa mitä kaipaa ilman että joutuu joihinki vaivaannuttaviin tilanteisiin.. ite oon 2 kertaa käyny sokko treffeillä naisen kanssa, eikä kumpikaan oikein sillai ollu mun tyyppiä..ei juttu luistanu ja oli niin vaikee olo et ei ihan heti jaksa uudestaan kokeilla. JA myös kateellinen olen kaikille näille ihastujille ja etenkin niille ihastuksen kohteille :) Unelma löytö olis kai sellanen tyyppi, jonka kanssa vois käydä kahvilla vaikka ja jutella ja jolle vois sit ihan suoraan sanoa et ei jotenki ihan tunnu luontevalta (jos ei tunnu), ja sit jos se vaikuttais kivalta tyypiltä ni vois olla vaikka kaveria ja jos jotain joskus ni sit sitä (eli naisen huulet ja naisen tuoksu ja kädet ja... ah) nyt oon niin väsyny, että parempi mennä nukkumaan ku pilata maine lepakkolaaksossa ;) tekis mieli kirjottaa et: pistäkää viestii oon ihan naisen kipee.. ja näköjään kirjotinki. jos joku jollain tasolla tykkää tästä mun sekopäisestä kirjotuksesta ni pistää vaa viestii :D
Ylös
aprikoosi Vastaa231 / 339 
20.12.2012, 18:48 Olen joskus vuosia sitten tähänkin viestiketjuun kirjoitellut ja tuli mieleen josko tätä kautta voisi tutustua muihin samantyyppisessä tilanteessa oleviin. Olen siis nelikymppinen (mutta nuorekas ;-) ja mitä ilmeisimmin tajunnut / löytänyt biseksuaalisuuden itsessäni vasta n. kuusi vuotta sitten. Olen 12 vuotiaan pojan äiti ja miehen kanssa parisuhteessa, asun Varsinais-Suomessa ja kaipaan jonkinlaista vertaistukea. En oikein osaa lähteä mihinkään setan juttuihin, vaikka avoin ja reipas olenkin, mutta asia on vielä(kin) niin auki. Mutta jos joku haluaisi tutustua, niin olisin tosi iloinen. Yksin on vähän tylsää pohtia elämäänsä :-(.
Ylös
Prätkä_nainen Vastaa232 / 339 
26.12.2012, 14:57
Viestiä on muokattu
Hei!

En lukenut koko viestiketjua vaan nämä tämän vuoden puolella kirjotetut. Itsekin lukeudun myöhäisheränneisiin, ikää kolkyt ja risat, oli mies, lapsi, omakotitalo mutta aina jotain puuttu. Olen kyllä yli kymmenen vuotta sitten jo ihastunut tyttöihin useampaan otteeseen, mut en uskaltanu mitään asian suhteen tehdä. Olen ollut ns. kiltti tyttö, ja elänyt käytännössä koko elämäni vain muita ajatellen. Vaikea selittää tätä, mut ei sen väliä...

Vuosi sitten tutustuin ihanaan naiseen, joka mystisellä tavalla veti mua puoleensa. En sitä vielä silloin uskaltanut itelleni myöntää, että halusin häntä, vaan ajattelin haluavani vain ystävän hänestä. Hän on ulkonäöltään "ei minun tyyppiäni" jonka vuoksi ajattelin, etten hänestä enempää haluaisi. Mutta mutta... tutustuttiin yhteisten harrastusten kautta ja mitä enemmän häneen tutustuin, sitä enemmän häneen ihastuin. Ihastuin niin paljon, että keväällä minun oli pakko se hänelle kertoa.

Hän oli varattu ja sanoin hänelle, etten halua heidän välejään rikkoa. Mutta silti halusin hänelle kertoa tunteistani... sekavaa. No siitä alkoi suhde, joka on kestänyt jo puolivuotta. Meidän piti vain leikkiä, enhän ollut aiemmin naisen kanssa ollut, ja itsekin olin parisuhteessa. Oma suhteeni oli kuitenkin niin huonossa jamassa jo ennestään, että päätin sen kesän aikana. Ennen niin järkevä kiltti tyttö oli päässyt naisen makuun ja pisti kaiken sekaisin omassa elämässään ;) Siltähän se varmasti ulkopuolisesta näyttäisi. Mutta taustalla on paljon muutakin... lisäksi uskomaton yhteenkuuluvuuden tunne tämän naisen kanssa, jonka kanssa vietin satoja tunteja puhelimessa, puhuimme elämämme auki ja vietimme ihania hetkiä sängyssä, teimme uskomattomia reissuja yhdessä, elimme hetkessä ja nautimme toisistamme täysillä aina sen hetken, kun olimme yhdessä. Kaikki eteni niin nopeasti pelkästä leikistä todelliseksi rakkauden paloksi, molempien puolelta. Tajusin, etten voinut enää jatkaa valehtelua itselleni, ja halusin päättää heterosuhteeni. Halusin vihdoin olla rehellinen itelleni ja myöntää kerrankin itselleni mitä haluan.

En ole missään vaiheessa osannut luokitella itseäni, olenko bi vai lesbo. Olen pitänyt seksistä miehenkin kanssa, mutta seksi tämän naisen kanssa on ollut jotain aivan käsittämätöntä... toki vertailupohjaa muihin naisiin ei (vielä) ole... ;) Enkä koe että seksuaalisuuttani pitäs luokitella yhtään mihinkään. Tällä hetkellä haluan enemmän naista, kuin miestä. Eniten haluaisin parisuhteen tuon ihanan naisen kanssa. Se, miten pitkälle se kantaisi, on arvoitus, niinku parisuhteissa ylipäänsä ja vain aika näyttää tuleeko meistä koskaan mitään.

Itse en ole seksisuhde -tyyppiä, eikä mulla ole enää sitä miestä tuossa hidasteena. Haluan elämältäni tasavertaisen parisuhteen, jossa molemmat kunnioittaa toisiaan ja asiat puhutaan rehellisesti asioina. Edellinen suhteeni kaatui mm. siihen että asiat jäi puhumatta, toki siinä meni paljon muutakin, molemmin puolin, väärin.

Olen onnellinen siitä, että tuo ihanan nainen tuli elämääni ja sai minut tajuamaan, mitä todella olen. Tottakai haluaisin olla hänen kanssaan, mutta se ei ole minusta kiinni. Tällä hetkellä olen sinkku ja vapaa tekemään mitä haluan.

Olis tosi kiva saada ystäviä toisista bi/lesbonaisista, koska niitä mulla ei ole. Saa laittaa viestiä tulemaan, jos haluaa. :)

PS. en osaa (?) tehdä profiilistani julkista, joten ohjeita otetaan vastaan :D
Ylös
rock80 Vastaa233 / 339 
27.12.2012, 19:18
Viestiä on muokattu
Hei,

Avaudunpa sitten minäkin :)

Olen 32 v nainen, pienen pojan äiti ja bi. Ollut tietoinen kiinnostuksestani naisiin muutaman vuoden, yksi lyhyt seurustelu naisen kanssa. En häpeä olla minä, mutta jostain syystä olen alkanut olla kertomatta edes parhaille kavereille totuutta. Saanut aina suurinpiirtein haukut kun joskus yritin asiasta puhua. Vastaus oli lähes aina että sairasta, tai et toivottavasti et ole katsonut mua sillä silmällä..ja sen jälkeen hävittiin johonkin, kunnes ystävyys kuoli kokonaan. Jos mieheni hyväksyy asian ja on antanut luvan olla oma itsensä ja olla naisen kanssa jos haluan niin miksi ystävien on niin vaikea sulattaa asiaa...

Nyt on kaipuu naisesta kasvanut niin suureksi että itsekkin eksynyt iskuripalstalle, tosin huonolla menestyksellä. Mua kun ei kiinnosta millään muotoa mennä kolmanneksi pyöräksi, ja kun kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän olevan juuri pareja. Tai jossain vaiheessa tulee kysymyt käykö kolmestaan että mies löytyy. Mutta en halua seksiä vaan, vaan kosketusta, naisen hellyyttä..kaikkea sitä mitä en omalta mieheltä saa.

Jos joku haluaa heittää viestillä niin olisin oikein onnellinen :)
Ylös
-Hibiskus- Vastaa234 / 339 
02.01.2013, 01:32 Noin vuosi sitten kirjoitin tälle palstalle, kun suhde naiseen oli päättynyt ja yritin vielä jatkaa avioliittoa mieheni kanssa. No eihän siitä enää mitään tullut, kaipuu naisen syliin oli tullut jäädäkseen. Keväällä ihastuin netissä kohtaamaani naiseen, jonka kanssa tapailimme muutaman kerran. Siitä ei sen enempää tullut, mutta silloin päätin että haluan ottaa eron miehestäni, kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. En vaan voinut enää jatkaa liittoa, kaiken kokemani jälkeen. Kesällä muutimme miehen kanssa erilleen, ero oli lopulta helpotus molemmille. Suhde aiemmin seurustelemani naisen kanssa lämpeni pikku hiljaa kesän aikana uudestaan, kun vihdoinkin olin vapaa. Nyt olen tyytyväinen kun saan elää omannäköistä elämää, seksuaalisen suuntautuneisuuteni mukaisesti, ilman omantunnontuskia ja salailua. Lapsetkin vaikuttavat ottaneen eron ihan hyvin, onneksi olemme väleissä miehen kanssa ja pysyneet sopimaan huoltajuuasiat ilman riitoja. Kun kuuntelee omaa sydäntään ja toimii sen mukaan, niin asiat järjestyvät kyllä kaikkien parhaaksi.
Ylös
sunmuru73 Vastaa235 / 339 
02.01.2013, 10:51
Viestiä on muokattu
Hämmentynyt, sitä olen ja kuitenkin kirjoitan nyt hieman itsestäni - ihan ensimmäistä kertaa. Olen historialtani hetero, haaveiltani bi. Naimissa vaikkakin haaveillut erosta jo reilusti yli 5 vuotta. Kahden ihanan koululaisen äiti. Huomaan vain ihastuvani joka kolmanteen vähääkään viehättävään naiseen - tosin viehätyn myös miehistä, mutta muutamat ohi kulkeneet naiset on saanut minut sisältä sellaiseen intohimon myrskyyn että oksat pois. Olenko hullaantunut ajatuksesta vai mitä tämä on.

Ihana lukea teidän kertomuksia, että meitä hämmentyneitä ja naisista haaveilevia äitejä on täällä enemmänkin. Olen pian 40v. ja tuntuu että oiskohan aika elää niin kuin haaveilee. Harmi kun samoin ajattelevia on vain niin vaikea löytää ja tunnen itseni yksinäiseksi kun saan ihania vatsanväänteitä ja silmät sumenee viehättävän naisen osuessa kohdalle. Illanvietoissa, pienessä hiprakassa huomaan himoitsevani ketä vain vähääkään minua vilkaisevaa naista ja pelkään nolaavani itseni aivan täysin. Ajatukset arkenakin tuntuu fiksaantuvan tämän asian tiimoille.

Kaipaan suloisuutta, hellyyttä ja sellaista rakkautta jossa ei ole miehen tuomaa ällöttävyyttä - sellaista irstasta obektiksi joutumista. En ole koskaan saanut miehen kanssa kokemasta seksistä juuri mitään, pari lasta mutta siinäpä se ja se olikin tavoitteena. Toivoisin intohimoa ja nautintoa ajan kanssa. En ole koskaan ajatellut, että miehet olisivat seksikkäitä - naiset kylläkin. En näe miehen vartalossa mitään kaunista, ehkä ennemminkin koen sen uhkaavana. Näyttää nämä ajatukset pyörivän pitkälti seksuaalisen kanssakäymisen tasolla, mutta vaikka olen naimisissa en ole parisuhteessa - olen yksin enkä osaa enää ajatellakaan että rinnallani olisi ihminen jonka kanssa voisi olla kokonaisvaltaisesti yhdessä. Olemme mieheni kanssa olleet aina erilliset - ei lainkaan me - toisaalta hyvä, toisaalta huono - kumppanuus on kadonnut matkan varrella ja olen hyvinkin vahvasti minä itse tai minä ja lapset. Mies ei ole millään tavalla haaveissani tai suunnitelmissani, lähinnä rajoitteena tekemisille. Tämän vuoden missio onkin jatkaa eri polkuja, elää niin kuin haaveilen. Yhteinen omaisuus ja lapset ei tee siitä helppoa, mutta oman onnen seppä on minä itte ja turha lykätä väistämätöntä. Tosin en tiedä kaipaanko mitään suhdetta - ehkä vain kepeitä seksuaalisia seikkailuita mutta eipä niitäkään ole tyrkyllä :)

Olen näistä bi-ajatuksistani sanonut vain hyvin ohimennen muutamalle ystävälleni - lähinnä humoristisena heittona kun kerron, että minulle riittää miehet. Mutta totuuden siemen niissä on ollut todellakin ja olen seurannut sen aiheuttamaa reaktiota. Suoraan sanottunut minun maailmassani ero miehestä olisi maailmaa järisyttävä teko, mutta täysin täysin hyväksynnän ulkopuolella olisi se että eläisin parisuhteessa naisen kanssa. En näe muuta mahdollisuutta kuin kaappilesbouden ja jos ja kun joskus kohtaisin ihmisen jonka kanssa haluaisin elää elämääni, siinä kohtaa asian voisi julkaista, mutta siihen asti en näe mitään mahdollisuutta avoimuuteen. Miten tuntuukin, että homous on nykypäivässä jo "tuttu" asia, mutta bi/lesbous tuntuu käsitteenä - ainakin minun elämässäni ja minun vinkkelistä joltain jota on vain jossain - ei näkyvissä kuitenkaan. Huh, anteeksi tämä mielipide, mutta tältä minusta tuntuu kun painin tämän asiani kanssa. Minä en edes tunne yhtään bi/lesboa!

Lueskeltuani tätä keskusteluketjua, ajattelin teistä monellekin kirjoitella sähköpostia, mutta kammoan "paljastumistani" - sitä että lähipiirilleni selviää suuntautumiseni (onkohan ympärilläni ihan vääriä ihmisiä). Aivan kamalaa ajatella näin vaikka samaan aikaan saan hengenahdistusta (hyvää sellaista) ajatellessani näitä ohimenneitä ihania naisia. Haaveilen tilanteesta jossa saisin sanottua viehtymykseni ja tehtyä asialle jotain. Mutta kuinka moni haluaa mitään suhdetta/kanssakäymistä sellaisen kanssa joka ei kehtaa ääneen sanoa mitä ajattelee 24/7.

No, nyt olen kirjoittanut näitä ajatuksiani edes näin tekstimuodossa ja kiitos ihan jokaiselle - on ollut huojentavaa lukea kirjoituksianne ja huomata etten ole aivan yksin ajatusteni kanssa. Näen tämän asian kauniina, suloisena ja ihanasti vatsanpohjaa vääntävänä - muuta pelkään maailman katsovan erilaisten lasien läpi. Vaikka olen kuvitellut tekeväni mitä haluan ja niin kuin haluan, niin nyt huomaan että muiden mielipiteet vaikuttaa järjettömän paljon. Olen halunnut suhdetta naisen kanssa koko aikuisikäni mutta lapsen kaipuu ja rakastuminen kilttiin mieheen vei sille tielle jolla olen vieläkin. Ehkä kuvaavaa on se, että 2. lapseni synnyttyä, siinä synnärisalissa huokaisin mielessäni miehelleni että kiitos, tässä oli ne mitä halusin. Koska halusin ns. perinteisen perheen hylkäsin ajatukset muunlaisista suhteista. Rakkaus on ihmisten välistä ja koen, että olemme laajalla skaalalla miehisestä miehestä naiselliseen naiseen, kaikki siltä väliltä eikä sukupuolella ole juuri merkitystä. Näkisipä muu maailma asian myös näin kauniina.
Ylös
10-chap Vastaa236 / 339 
03.01.2013, 10:28
Viestiä on muokattu
Lueskelin joitain kirjoituksia viestiketjussa ja tunnen itseni entistäkin hämmentyneemmäksi. Lapsena ihastuin tyttöihin (joihinkin), naisopettajaan myös, luin jostakin, että se on ihan normaalia ja ohimenevää. No ei mennyt ohi, vasta nyt, kun ikä alkaa painaa :) haluaisin tehdä asialle jotain, perheelleni en kerro mitään, ennenkuin tapaan naisen, jonka kanssa voin sanoa olevani tosissani. Kerroin kyllä miehelle, lapseni isälle, melkein heti tavattuamme, etten ole ihan hetero. Suhde ei koskaan edennyt mihinkään yhteisiin tulevaisuudensuunnitelmiin asti, luonne-erot syynä, mutta perimmäisenä syynä oli se, etten edes halua kuvitella, että kodissani pyörii joku mies, en ole koskaan haaveillut naimisiinmenosta, lapsia halusin, mutta en sitä miestä. Olenko siis kuitenkin vain yksineläjätyyppiä, ns. vanhapiika?

Elämäntilanteeni on sellainen, etten osaa ajatella seurustelua, vielä. Olisi kiva jutella bi/lesbo-naisen kanssa ilman mitään ennakko-odotuksia. Muut samanikäiset naiset puhuvat esim. miehestään tai miehen etsinnästä, ruoanlaitosta ja muista aiheista, jotka eivät kiinnosta, yleistän kyllä pahasti, mutta ei tunnu olevan mitään yhteistä kenenkään kanssa. Eipä tuo aina välttämättä johdu seksuaalisesta suuntautumisestakaan, saatan olla nirso, en tiedä. Ja kun tähän yhtälöön vielä lisää sen, että olen ensi alkuun ujo ja hiljainen, kunnes tutustun paremmin, niin yksinhän sitä jää. Toivossa on hyvä elää...
Ylös
Pihlaja Vastaa237 / 339 
03.01.2013, 11:39 Hei Sunmuru73, ajatuksesi ovat kuin minun ajatuksiani muutaman vuoden takaa, jolloin aloin kirjoittaa tälle palstalle (osa 1). Kirjoittamisen kautta kasvoin pikkuhiljaa vaiheeseen, jossa uskalsin ruveta oikeasti tekemään asioita ja muuttamaan elämääni enkä siksi tarvinnut enää palstaa, jonka sitten jätinkin joskus 2010.

Sinä kuulostat olevan täsmälleen samanlaisessa tilanteessa kuin minä olin silloin, kun tänne ahkerasti kirjoitin. Tunnistan silloisen oloni täydellisesti siitä, miten sinä nyt kuvaat tuntemuksiasi. Kirjoituksesi on jälleen yksi todiste siitä, että meitä on monta: nuorina heteromuottiin asettuneita kilttejä naisia, jotka vasta lasten syntymän jälkeen, noin neljänkymmenen kynnyksellä, pudottavat laput silmiltään. Monet eivät haluaisi niitä pudottaa, mutta ne vain putoavat, sille ei voi mitään. Ja hyvä niin. Sillä vaikka hinta onkin usein kova, vain rehellinen elämä voi olla lopulta aidosti onnellista elämää. Ja se on lopulta myös lasten onni.

En tiedä, miten sinun elämäsi tulee menemään, mutta päätöksesi kirjoittaa tälle palstalle on jo avannut sinulle mahdollisuuden muutokseen. Minullakin se lähti siitä, vaikka en silloin olisi sitä uskonut. Ehkä sinulle tapahtuu jotain aivan muuta kuin minulle tapahtui, mutta voin vain kertoa, mitä tapahtui minulle, joka ponnistin täsmälleen samoista lähtökohdista. Minulle kävi näin: Purin ensin ahdistustani ja käsittelin tunteitani Lepakkolaaksossa. Sitten aloin käydä vertaiskeskusteluryhmässä, jossa pääsin käsittelemään samoja asioita kasvotusten ihmisten kanssa, joihin samalla tutustuin ja joista sain ystäviä. Tapailin naisia. Koko ajan varmuuteni ja ymmärrykseni omasta minuudestani (seksuaali-identiteetti mukaan lukien) kasvoi, ja lopulta se kypsyi rauhoittavaksi tiedoksi, jota ei enää mikään voinut horjuttaa. Tätä prosessia voisi kutsua todelliseksi eheytymiseksi. Ja sitten, kun olin "valmis", minua kohtasi käsittämätön onni, jonka olen jälkeenpäin tulkinnut palkinnoksi kaikista läpikäymistäni vaikeuksista ja kärsimyksistä: tapasin elämäni naisen ja löysin rakkauden, jota suurempaa ei voi olla. Tuntuu kuin olisin saanut vuosikausien kiirastulen jälkeen armon.

Kun olin saavuttanut varmuuden ja tiedon ja saanut kuin armolahjana täydellisen rakkauden, loppu sujui melkein kuin itsestään: kaapistatulo, avioero, lapsille kertominen, uuden elämän järjestäminen, saman energian siivin jopa ammatinvaihto. Tietenkin tähän kaikkeen liittyi myös paljon vaikeuksia, tuskaa ja vaivannäköä, mutta silti se oli helppoa verrattuna aiempaan elämääni, jossa olin joutunut sätkyttelemään koko ajan jotenkin väärinpäin. Tuntui kuin vaikeidenkin muutosten toimeenpanemista olisi ohjannut jokin minua suurempi voima, joka vaikutti sisälläni. En joutunut selviytymään kaikesta yksin: jollain tapaa minua myös kannettiin. Päämäärä oli niin selkeä, vaihtoehtoja oli vain yksi, epävarmuutta ei ollut. Sellaisessa olotilassa on loppujen lopuksi helppo tehdä vaikeitakin päätöksiä. Mutta sitä olotilaa oli tietysti edeltänyt melkoinen ponnistelu.

Muistan, miten itsekin vilkuilin melkein kaikkia naisia siihen aikaan, kun kirjoitin tälle palstalle. Päässä pyöri koko ajan seksi naisen kanssa, mikä sai koko asian ylikorostumaan ja näyttäytymään väärässä valossa, kysehän on paljon paljon muustakin kuin vain seksistä. Nyt kun olen ollut yli kahden vuoden ajan ihanassa ja täysipainoisessa suhteessa, nämäkin asiat ovat asettuneet oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kun sekä henkisellä että fyysisellä tasolla kokee syvää tyydytystä, syntyy sellainen tasapaino ja harmonia, että on yksinkertaisesti hyvä olla ja voi keskittyä muihinkin asioihin, kuten työhön. Seksi ei häiritse enää ajatuksia, kun sitä saa oikeasti ja se tyydyttää niin, että esim. työaikana energiaa vapautuu luovuuteen eikä tuhlaudu kärvistelyyn. Naisten vilkuilukin on loppunut ihan itsestään, kun sille ei ole ollut enää tarvetta. Niin ällistyttävää kuin se onkin, olen saanut naisista parhaan, maailman kaikista naisista sen kaikkein ihanimman, joten miksi ihmeessä vaivautuisin enää edes vilkaisemaan kenenkään muun suuntaan?

Näin voi käydä. Voi käydä toisinkin. Mutta jos kuuntelee sydämensä ääntä, pyrkii totuuteen, kunnioittaa ihmisiä ympärillään mutta ei tingi omasta minuudestaan, niin jotain hyvää tien päässä taatusti odottaa. Onnea matkaan!
Ylös
tuittunen Vastaa238 / 339 
03.01.2013, 11:40 Hei kaikki. Olen pitkään lukenut tätä ketjua, jonka löysin (syksyllä 2011) etsiessäni kanssani samassa tai samankaltaisessa tilanteessa olevia ihmisiä. Tämän ketjun löytyminen oli minulle suuri helpotus ja kovasti jäin kaipaamaan että ketju virkoaisi henkiin uudelleen :)

Oman elämäntarinan kertominen tuntuu tuskastuttavan pitkältä, joten en edes yritä kirjoittaa kaikkea tähän. Haluan kuitenkin jakaa oman kokemukseni, osaltani myös siksi että tilanne osaltani on edelleen "päällä" ja toivoisin vain niin kovasti että saisin sen ratkeamaan.

Palaan takaisin syksyyn 2011. Olin 30-vuotias, kahden lapsen (3v ja 6v) äiti ja yhden miehen vaimo. Asutimme vanhaa rintamamiestaloa kaupungin kupeessa. Olin koko elämäni elänyt heterona vailla ajatustakaan että voisin olla jotain muuta. Suhde mieheeni oli ihan hyvä, hän oli hyvä ihminen ja isä. Olimme olleet yhdessä reilut 7 vuotta, josta 3 vuotta naimisissa.En kuitenkaan aikoihin ollut tuntenut häntä kohtaan sellaista vetoa, jonka koen kuuluvan normaaliin parisuhteeseen miehen ja naisen välillä. Toki koin hänet läheiseksi, mutta en haluttavaksi. Huomasin usein vastatessani hänen rakkauden tunnustuksiin ajattelevani samalla "vai rakastanko?" Turrutin ajatukset kuitenkin usein siihen, että pitkät parisuhteet vain eivät pysy siinä alkuhuumassa ja koska meillä muuten oli ihan hyvä, niin suotta olen tyytymätön. Silti olin epämääräisen tyytymätön elämääni, mutten voinut suoraan määritellä niitä syitä mitkä tekivät oloni tyytymättömäksi. Syksyllä -11 tapasin sitten erään tytön, naisen, johon sain työn kautta tutustua. Tiesin että tämä nainen ei ole hetero, koska eli parisuhteessa toisen naisen kanssa. Hän oli hyvin avoin minua kohtaan ja halukas tutustumaan. Minäkin olin häneen, koska hän oli mukavan tuntuinen ihminen ja tuntui että juttu luisti meidän välillä. En ajatellut tuttavuutta alkuun sen syvemmin, eikä hänkään, mutta jostain syystä tuo ihminen alkoi kummitella mielessäni myös työn ulkopuolella. Ihmettelin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta häntä ja vielä enemmän sitä mitä tämän ihmisen ajatteleminen minussa sai aikaan. Tajusin olevani ihastunut häneen, mutta en sitä uskaltanut tunnustaa itselleni. Hänen käytöksestä uskalsin aavistella että tunne on molemminpuoleinen. Luultavasti en olisi koskaan tehnyt mitään ratkaisevaa liikettä häntä kohtaan, mutta hän päätti toisin ja pyysi eräänä päivänä minua kahville. Suostuin hyvillä mielin tarjoukseen, vaikka edelleen kummallekaan ei ollut selvää/varmaa se mitä toisistamme ajateltiin. Lopulta päädyimme kotiini kahville. Mieheni oli työmatkalla tuolloin. Juttelimme kaikkea maan ja taivaan väliltä ja lopulta, vaikka pelotti ja jännitti, minä tein sen ja suutelin häntä. Toinen tuntui niin hyvältä. Enempää ei tapahtunut, enkä osannut kaivatakaan, sydämeni oli jo silloin sijoiltaan. Hain lapset päiväkodista ja viettettiin loppuilta yhdessä lasten kanssa, jotka eivät olleet moksiskaan äidin uudesta ystävästä. En edelleenkään oikein voinut uskoa mitä oli tapahtunut, leijuin yhtäaikaa pilvissä ja samalla mietin että mitä hittoa. Mieheni saapui seuraavana päivänä kotiin ja vaikka edelleen en en tiennyt yhtään mitä oli tapahtunut saatikka tapahtumassa, päätin kertoa asiasta hänelle. Luulin että rehellisyys heti alussa olisi avain, jotenkin johonkin avoimempaan keskusteluun, mutta tuntui päinvastoin siltä että tuone rehellisen tunnustuksen jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen pahemman kerran.
Kerroin miehelleni että olen ihastunut tähän ihmiseen ja miten tähän oltiin päädytty. Mies sai mielettömät kilarit ja vannotti että minun pitää luvata etten tapaa tätä ihmistä, ennekuin minun ja mieheni välinen suhde on selvitetty. Olin aivan ulalla, koska en ollut valmistautunut yhtään siihen mitä tuleman pitää, kun kerron asiasta ja sitten asetelma tuntui olevan se, että minun piti päättää lähteäkö suhteesta mieheni kanssa nyt heti vai laittaa välit sitlä istumalta poikki tähän ihastukseeni. Tunsin olevani aivan nurkkaan ajettu, en usko että kukaan olisi tuolla kokemuksella ollut valmis lähtemään, ja se vasta hätiköityä olisi ollut, mutta samalla en mitenkään kokenut halua katkaista yhteyttä tähän naiseen. Tiedän että suoraselkäisempi ihminen niin olisi tehnytkin. Ja yritin sitä minäkin, tapasin naiseni ja sanoin hänelle, etten voi lähteä suhteesta ja jättää perhettäni ja että me ei voida tavata enää. En tiedä miksi se ihminen vaikutti minuun niiin kovasti, vaikka olimme tunteneet vasta niin lyhyen aikaa. Silti tuntui että tein asioita ja päätöksiä toisen halusta en omastani. Arvata varmaan saattaa etten pystynyt pysymään erossa naisestani. Jäin miehelleni kiinni muutaman kerran siitä että olin ollut yhteydessä tähän naiseen ja mies yritti vain kiristää otettaan minusta. Hän oli jääräpäisesti sitä mieltä, että meidän tulee katsoa eka voidaanko me pelastaa avioliittomme ja samalla en voi olla tähän naiseen yhteydessä. Kyllä sen tietenkin tiesin itsekin ja olin siitä samaa mieltä että olisi perin järkevää, jo lastenkin takia, yrittää pelastaa avioliittomme. Ihannetasolla halua olisi ollut, mutta todellista halua minulla ei siihen enää ollut, olin kohdannut jotain muuta, jota en halunnut ohittaa. Tunsin olevani yhtäaikaa varma ja helvetin epävarma kaikesta. Suhteeni tähän naiseen (naiseni katkaisi oman parisuhteensa hyvin pian meidän tapahtumien alettua) jatkui salaa mieheltäni ja tästä tunsin kovaa syyllisyyttä, en siksi että olisin varsinaisesti katunut sitä mitä tein naseni kanssa, vaan sitä että kun nimenomaan olisin halunnut olla rehellinen ja lopulta ajauduin kauheaan valheiden verkkoon. Tämä syyllisyys vaikutti myös siihen että ajattelin olevani miehelleni velkaa ja yrittää hyvittää "pahat tekoni". Kokoajan näin miten mies voi huonosti, naiseni voi huonosti ja itse voin huonosti. Lapset olivat ainoita, jotka eivät onneksi vielä ymmärtäneet tilannetta (meillä kotona ei juuri riidelty, ei ainakaan lasten kuullen tai ääntä korottaen). Mies meni terapiaan, minä menin terapiaan, mies olisi halunnut pariterapiaan, mutta minä kieltäydyin. Lopulta keväällä päätin ottaa aikalisän, ja vuokrasin kesäksi asunnon, jossa pystyin pakenemaan oman kodin ympäristöä ja sitä arkipyöritystä, joka tuntui sekoittavan ajatukset. Mies olisi halunnut keskustella kanssani ja koki että minä vain pakenen asioita enkä suostu kohtaamaan niitä. Totuus oli kuitenkin se että miehen kanssa oli aivan täysi mahdottomuus keskustella, koska hänen keskustelu on monologia, johon on todella vaikea vastata/tarttua. Sen taikia ajauduimme noidankehään, jossa mies halusi keskustella ja minä kammosin (kammoan edelleen) niitä tilanteita. Kesän alussa ryhdyimme käymään perheasiainneuvotteluyksikössä juttelemassa psykologin kanssa, mutta kovin vastavuoroista keskustelua emme sielläkään aikaan saaneet. Kummankin ajatukset ovat jumineet niin pahasti omiin juomiinsa. Kesän aikana kypsyi minulla päätös että haluan erota. Mies oli pettynyt minuun, piti itsekkäänä kusipäänä, joka ei ajattele muuta kuin itseään ja omaa haluaan. Tuntui pahalta miehen ryöpytys minua kohtaan, mutta ajattelin että olen sen ansainnut ja että tilanne helpottuu kunhan pääsen muuttamaan pois kotoa.
Kotoa muuttokaan ei sujunut ihan mutkitta. Mies olisi halunnut lasten lähivanhemmuuden, vaikka sovimme viikko-viikko-systeemistä. Itselleni lähivanhemmuus oli tarpeellinen tukien vuoksi, jotta voin tarjota lapsilleni järkevän kokoisen ja suhteellisen tasa-arvoisen kodin sen rinnalle joka heille isän luo jäi. Koska olen opiskelija ja mieheni taas täysipalkkaisessa työssä näin että tämä olisi ollut järkevää jo sen takia. Mies oli vahvasti sitä mieltä että nämä kaikki ovat juonia, jolla pyrin lopulta viemään lapset häneltä kokonaan pois ja että minä pidän lapsia pelinappuloina vain taloudellisen edun vuoksi. Hänen syytöksensä olivat todella uuvuttavia ja henkisesti väsyttäviä, mutta en halunnut ryhtyä tappelemaan suureen ääneen, koinhan kuitenkin olevani syyllinen tähän tilanteeseen. Ihmeen kautta, mies lopulta suostui siihen että minusta tulee lähivanhempi, mutta teki sen hyvin selväksi että tekin sen täysin vastoin tahtoaan. Muutostani omaan kotiin on nyt 3kk, lapset ovat viettäneet aikaa molemmilla aina viikon kerrallaan. Vaikka irtautuminen vanhasta ja totutusta on ollut kivuliasta ja ikävä lapsia on suunnaton, on helpotuksen tunteitakin. Kun näen että lapset voivat kaikesta huolimatta hyvin ja kun kaiken surun takana näen ja koen että ratkaisuni oli oikea. Silti mies koittaa vieläkin vaikeuttaa elämääni. Nyt kun olen voinut julkisesti myöntää että haluan naiseni kanssa olla ja niin myös tehdä, mies koittaa hallita asiaa määräämällä että naiseni ei saa tavata lapsiani, koska vielä on liian aikaista siihen ja lapset eivät tarvitse uutta ihmistä sekoittamaan tätä uutta ja herkkää elämänvaihetta, jossa totutellaan uuteen systeemiin. Ja taas olen itsekäs ja haluan kaiken heti nyt. Olen itsekin sitä mieltä, ettei lasten elämään tarvitse kertaheitolla tuoda uutta ihmistä saati yrittää väkisin. Mutta en näe siinä mitään pahaa että tutustuttaa lapsia ja rakastani pikkuhiljaa. Mies tietää, ettei voi minua estää tekemästä sitä, mutta uhkailee että vaikeuksia seuraa minulle, jos näin teen. Hän vetoaa lapsiin ja hänen oikeuksiinsa yhteishuoltajana olla päättämässä lasten asioista. Olen aivan tuskassa tästä tilanteesta, koska tottakai haluan että miehelläni on oikeus olla vaikuttamassa lasten asioihin, mutta onko tämä sellainen asia? Olenko itsekäs ja liian kiireinen tässä, jos ajatellaan lapsia? Voiko he todella vahingoittua siitä, että heidän elämään tulee aikuinen ihminen, josta äitikin pitää. Miksi minä en näe sitä huonona asiana. Johtuuko se siitä että olen liikaa rakkuden sokaisema? Ymmärrän sen että mieheni ei tiedä kuinka hyvin olen ehtinyt naiseeni tutustumaan tämän puolentoistavuoden aikana ja kuvittelee että suhteemme ei ole vielä tarpeeksi vahva, että sitä kannattaisi esitellä lapsille. Mutta olen sanonut hänelle että eikö hän voisi yrittää luottaa minun arvostelukykyyni vanhempana valita sellaisia ihmisiä elämääni, jotka eivät ole vahingollisia lapsillemme. Tuntuu että olen aivan motissa asian kanssa. Rakkaani alkaa olla jo todella tuskainen, koska kokee että suljen hänet pois elämästäni sellaiselta osa-alueelta jossa hän haluaisi olla mukana. Hän ei halua olla vain vuoroviikko-tyttöystävä, enkä minäkään halua sitä. Tällä hetkellä tuntuu ettei meille suoda mahdollisuutta rakentaa hyvää parisuhdetta ja eksäni onnistuu vielä tuhoamaan minun ja rakkaani välit, vaikka kaiken tämän helvetin ja 1,5v tunnemyllerryksen jälkeen kummastakin tuntuu että toinen on se jonka kanssa haluaa olla ja viettää loppuelämän ja jota rakastaa kuin vasta oltaisiin kohdattu. Miksi vaan kokoajan pitää olla paha olla siitä ettei voi olla oikeasti yhdessä, kun kumpikin haluaisi elää vain ihan tavallista arkea, mutta yhdessä.

Tulipa purettua. Jos joku on jaksanut tänne asti lukea, niin kiitän syvästi <3
Ylös
sunmuru73 Vastaa239 / 339 
03.01.2013, 15:45 Kiitos Pihlaja rohkaisevista sanoistasi. Tunneskaalani menee riemastuttavista oivalluksista paniikinomaiseen ahdistukseen kun ajatukset poukkoilee tämän pintaan pulpahtaneen ajatukseni kanssa. Ymmärrän toisaalta omia ratkaisujani paremmin ja ahdistuksiani vaikka muistan myös aikoja jolloin ajatuskin naisen kanssa olemisesta tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin nyt miehen kanssa oleminen. Taitaa olla jotakin asioita tosiaan pinnan alla selvittämättömissä. Ehkäpä parempi hoitaa tämä avioero ja iso elämän muutos käyntiin ennen kuin edes lähden etsimään toista ihmistä.

Hetkittäin tekee mieli huutaa ääneen, että mitä jos tykkäänkin tytöisä, mitäs sitten. Toisaalta pääsisin silloin eroon ihmisitä jotka ei aidosti minusta välitäkkään. Voisi käydä ropina. Ja samalla tekisi mieli sanoa, että älkää pelätkö rakkaat ystäväni, en himoitse teitä. Olen ainoastaan kerran ihastunut tuttuuni jonka luulin olevan bi, mutta en ole aivan varma tästäkään. Hän oli yksi niistä joille kerroin, että rakkauteni kohde voisi olla mies tai nainen - eikä hän kommentoinut asiaa mitenkään. Hän on tosin niin rikki muun elämänsä kanssa, että on aivan liian hauras minkäänlaiseen suhdesoppaan. Mutta muuten en ole haaveillutkaan heteroystävistäni.

Tämä mun myrskyni tuli räjähtäen pintaan kevään/kesän aikana kun törmäsin jatkuvasti erääseen naispuoliseen, työssään uniformuun pukeutuvaan naiseen ja voi jumaluus mikä nainen. Onneksi osa harrasteistamme tapahtuu samassa paikassa joten saatan törmätä häneen vielä myöhemminkin. Miten voin tulkita aina hymyilevän naisen intensiivisen katseen - perusystävälliseksi ilmeeksi kaikille vai olenko hölmö ajatellessani mitään muuta. No, jos törmään vielä häneen - pitänee seurailla minkälainen hän oikeasti on. Facebookistakaan ei ollut mitään apuja suuntautumisen selvittämiseksi (meillä on yhteisiä tutuntuttuja). Mutta jos uskaltaisin, sanoisin, että oli kyllä kauko-rakkautta ensi silmäyksellä :)

Kiitos, taas hetkeksi helpottaa ja katsellaan mitä elämä tuo.

Ps. mieheni tietää jollain tasolla, että saattaisin tykätä tytöistä, mutta luulen että se on enemmän sellaista omanedun fantasiointia, että pääsisi kimppakivaan. Sitä mä en toivo ainakaan oman mieheni kanssa, mutta joskus haaveilen jopa pariskunnan kanssa "seurustelusta" - mutta olen vain niin kranttu, että sellaisen löytäminen on varmasti mahdotonta. Mielummin kuitenkin eläisin eläväisen, aurinkoisen ja tasapainoisen naisen kanssa. Tarttisin sulosita muusaa :)
Ylös
rock80 Vastaa240 / 339 
07.01.2013, 10:07 Sunmuru73, Yritin laittaa sulle meiliä, mutta sulla ei ole julkista profiilia niin en näe meiliosoitettasi :)
Ylös
yötuikku Vastaa241 / 339 
06.02.2013, 13:56 Olen nyt koulutehtävieni sijaan :) lukenut tätä palstaa useamman päivän ja kyllä kolahti! OuBoy! ...(vai olisiko OuGirl osuvampi?;D)

Onkohan siellä muita vielä langoilla, no mutta, kirjoitan silti...

Niin monen teidän elämä kolahti ja helpotuksen tunne siitä etten ole erilainen tai yksin on suunnaton, pieni kyynel silmäkulmassa olen tälläkin hetkellä. Tajusin etten enään voi piilottaa omaa pahaa oloani parisuhteessani, olen naimisissa miehen kanssa ja meillä kaksi ihanaa alle kouluikäistä lasta ja itse olen 30vuotias. Noin vuosi sitten kävimme mieheni kanssa keskustelua Bi seksuaalisuudestani ja kerroin kuinka kipuilen asian kanssa koska tiedän mitä olen mutta en ole saanut koskaan tutkia tätä puolta itsestäni, no, sain niinsanotun luvan olla reilusti bi, en kuitenkaan lupaa käydä sängyssä, mutta saan katsoa ja koskea, pusutella ja nautiskella, mutta sänkyhommiin tai suhteeseen ei aleta, mielestäni se oli reilu diili, ja ai kuinka ihanaa oli ihan luvan kanssa (annoin myös itse itselleni luvan) nauttia kauniista naisista, kopeloida ja flirttailla, miehiin en ole sen jälkeen edes viitsinyt vilkaista. Nyt tämä diili onkin takalaukaissut sen että painin mielessäni sen kanssa että olenko kuitenkin enemmän, edes omaa miestäni en pysty intiimisti koskemaan. Kaipaan kovasti naista lähelleni, kahden naisen välistä rakkautta ja kyllä, seksiäkin. Jostain syystä ajaudun helposti tilanteisiin joissa voin naisten kanssa olla vapaasti bi, monia ihan umpiheteroitakin kiinnostaa naisen huomio. Toki ei niistä tyttöystäviä saisi, mutta kivahan se vähän on "puristella" :D tämä tekee asian kanssa elämisen entistä haastavammaksi kun se "toisenlainen" elämä tuoksuu ihan tuossa vieressä, kokoajan.

Olen aina seurustellut vain ja ainoastaan miesten kanssa, mutta koskaan (ennen nykyistäni) en ole rakastanut miestä. Suurimmat tunteet on aina olleet naisia kohtaan, oli se sitten opettaja, ystävä, tuttu harrastuksesta tai ihan tuntematon, joskus julkisuuden hahmokin, mutta silti en ole tehnyt asian eteen mitään, vaan hakeutunut yhä uudestaan miesten luokse.
Tässä voitaisiin leikkiä ehkä freudia jos totean että isäsuhteeni oli vähän mitä oli ja mieheni järestään ovat olleet minua vanhempia, mutta jätän sen pohdiskelun toiseen kertaan. Nykyinen mieheni on poikkeus kaikessa, häneen todellakin rakastuin ja todella syvästi rakastuinkin, hän opetti minulle kuinka kahden ihmisen kuuluu "olla" ei tarvitse olla uhkailuja, pettämistä, alistamista tai muuta sellaista, voi myös nauttia toisesta ja olla vaan. Edelleenkin rakastan häntä, mutta tuntuu että rakastan häntä nimenomaan tämän takia enkä romanttisessa mielessä, olen miehelleni hyvin paljon elämästäni velkaa, jos nyt näin voi sanoa, siksi en ole tähän mennessä kertonut etten voi ehkä enään jatkaa tätä, en ole enään hetero.

Kadotan pian punaisen langan jutustani, mutta kerron vielä viimeviikkoisista tapahtumista.
Viikonloppuna menin takaisin kaupunkiin jossa asuin nuorena, tapaamaan ihmisiä vuosienvarrelta, meillä oli semmoinen eräänlainen luokkakoukous. Siellä sitten taas toteutin sisäistä bitäni ja varsin himokkaasti pusuttelin erästä naista. Homma jäi siihen, pientä hinkkausta ja pusuttelua, härnäämistä ja sensellaista. ei enempää, eikä odotuksia että enempää tulisi. Nyt tuntuu siltä, että se oli viimeinen niitti heteroarkkuni kanteen ja tahdon elää eritavalla, näin en ole onnellinen. Harrastimme myös mieheni kanssa riidanjälkeistä (noei riidelty, selviteltiin tilanteita, valehtelin ja salasin mitä oikeasti sisälläni tunnen) seksiä, mutta jouduin sanomaan miehelleni että ei suudella, jouduin pitämään seksin täysin mekaanisena ja silmät kiinni (haaveilin tosin myös rinnoista aina välillä :)) jotta en purskahda itkuun kesken touhun. Kun hän lähti töihin niin itku tuli tietenkin ja silloin eksyinkin tänne sivustolle, hakusanalla "seksuaali-identiteetti kriisi".

Tulipas oksennettua sekin ulos, katsotaan mihin tämä johtaa...

Olette aivan ihania naiset täällä ja kannustatte toinen toisianne, tuntuu kuin jo tuntisin teidät kaikki &#9829;
Toivottavasti jatkatte kirjoittelua.
Ylös
xmie Vastaa242 / 339 
09.02.2013, 17:14 Niin, voi elämä, kun itse olisi itsensä aikaisemmin hyväksynyt. Koko nuoruus ja aikuisuus on ollut ihan selvästi kiinnostusta ja syttymistä naisiin. Miehiin ei juurikaan, vaikka naimisissa olin ja tein lapset. Perheenä olimme harmoninen, mutta en muista että olisin koskaan palanut himon tulessa miestäni kohtaan - en koskaan. Vuosia tiesin, että eihän näin voi elää tätä yhtä elämää. Ja se hetki, kun lopulta annoin itselleni periksi, myönsin että olen lesbo (tätä sanaa en vain ole koskaan voinut sietää), oli varsin arkinen huokaus ulos. Mutta kyllä tuntui hyvältä, koko kehon valtasi rauhallisuus ja hyväksyntä. Tajusin, että ei minun todellakaan pidä ahdistua miespiireissä saamastani huomiosta (olen ihan mukiinmenevän näköinen), koska ymmärrän itseäni paljon paremmin. Syrjähyppyjä toivovat perheenisät etenkin saavat aika rankan kohtelun taholtani.

No naiset...en usko, että minulla mitään tutkaa juurikaan olisi, tai sitten vastapuoli on niin ilmeinen, että en osaa edes pohtia, onko vai eikö. Mutta ystävyyskin tuntuu älyttömän hyvältä. Intiimeissä suhteissa naisiin en ole hirveän aktiivinen ollut. Kaapissa olen ja tiukasti vielä.
Ylös
anne Vastaa243 / 339 
12.02.2013, 02:19 Mahdankohan olla liian myöhään herännyt? Olen viettänyt muutaman yön parissanne itkien ja nauraen tätä naisen elämän kirjoa - ensimmäistä kertaa tajuan, etten olekaan yksin haaveitteni kanssa, ja se jo itsessään on vapauttava kokemus. Elämäntilanteeni vaan on niin mahdottoman solmuinen ja mutkikas, että epäilen, mahtaako minulla enää olla mitään mahdollisuutta tässä uudessa, oudossa maailmassa, jossa ilmeisesti muutkin naiset ihastuvat ja rakastuvat toisiinsa, päästä edes päiväkahville. Katselen maailmaanne sellaisten muurien takaa, joita tuskin osaatte kuvitellakaan, ja tunnen kuitenkin sanoinkuvaamatonta hellyyttä teitä kaikkia kanssasisaria kohtaan. Kunpa olisin uskaltanut aikaisemmin!

Pari lukioaikaista ihastusta panin oman hulluuteni tiliin. Ihka ensimmäisestä poikaystävästä lähtien vaan sängyssä on ollut aina mukana nimetön, kasvoton nainen, jonka kaikki hellyys ja huomio keskittyi minuun... olin vakuuttunut siitä, että koska en ajatellut häntä muulloin kuin pimeässä, ei häntä oikeasti ollut olemassakaan eikä minussa näinollen myöskään ollut mitään "vikaa". Menin nuorena naimisiin, sain lapset, elämä oli kaikin puolin "normaalia" ja seksi säännöllistä ja reipasta, kunnes 25 avioliittovuoden jälkeen ajauduimme ihan muista syistä eroon. Kaksi vuotta sitten huomasin yhtäkkiä hullaantuneeni täysin aiheetta saavuttamattomaan ikäiseeni naimisissa olevaan kolmen lapsen äitiin. Olimme tekemisissä vain virka-asioissa, mutta tein tikusta asiaa ja olin pilvessä, jos hänen kommenteissaan oli vähääkään henkilökohtaista väriä. Katselin hänen hiuksiensa kiiltoa, lantion kaarta, silmien vihreyttä ja yritin aavistella kaula-aukosta pisamaisia rintoja kituen onnen ja odotuksen välimailla, kunnes onnistuin tukahduttamaan tunteeni, vakuuttuneena siitä, että olin taas oma itseni.

Viime syksynä päädyin koulutukseen, jossa eräs osanottajista oli harvinaisen suorapuheinen nainen, juuri sellainen, jota minä ujona piimänä vähän oudoksuin. Kaikin puolin päinvastainen, niin fyysisesti kuin henkisestikin - väärän kokoinen, vääräuskoinen, väärin sanaileva - sellainen, jonka on pakko ajatella kaikki asiat rikki siinä, missä minä vain haluaisin antaa tunteiden viedä. Kuinka ollakaan, päädyimme työpariksi, ja juttua alkoi syntyä. Arkinen poskisuukko hyvästiksi lähipäivän päätteeksi sinetöi kohtaloni - hiusten tuoksu, posken pehmeys, rintojen kosketus sai minut aivan sekaisin. Jutteleminen vaikuttikin helpolta, meillä oli samankaltaisia kokemuksia elämästä, olimme samanikäisiä - hänen erilaisuutensa oli yhtäkkiä kiihoittavaa ja kiehtovaa. Yllätyksekseni tunne vaikutti molemminpuoliselta, ja viestit lentelivät välillämme, kunnes vietimme illat pitkät tietsikalla niin, että lapsetkin alkoivat vinoilemaan äidin uudesta skyperiippuvaisuudesta.

Eräänä iltana hän ilmoitti suoraan, että olin hänen sukulaissielunsa. Noin vaan, ilman mitään kiertelyjä, ja lähetti päälle vielä koskettavan laulun, kahden naisen intiimin duetin. Pian alkoi seurata ihailevia kommentteja fysiikastani - ilman vaatteita... enempää ei tarvittu. Minähän leimahdin suoraan taivahalle, ja koin kiihkon ja halun tunteita, joita en koskaan avioliittoni aikana ollut tajunnut olevan olemassakaan. Päivät menivät huumeessa kädet täristen iltaa odotellessa, puhelinta piti varjella lapsilta, kun se oli täynnä arkoja tekstiviestejä puolin ja toisin. Myöhään eräänä iltana hän yhtäkkiä, taas ilman mitään varoitusta, vetäisi paidan pois päältään ruudun ääressä ja vaati minua tekemään samoin. Veri korvissa kohisten tottelin ja elin ehkä tähänastisen elämäni upeimman kokemuksen. Sitten mentiin ylikierroksille: muutaman päivän aikana aloin jo vakavasti harkita jopa yhteistä tulevaisuutta, vaikka etäparina joutuisimmekin elämään, kun hänen kotinsa ja lapsensa olivat toisella paikkakunnalla. Tarkoitus oli tavata koulutuksen merkeissä perjantaina, ja ensimmäistä kertaa kahden kesken maanantaina. Olin onnesta sekaisin, kun hän torstaina lähti psykoterapeuttiaan tapaamaan - ja palasi iltapäivällä kertoakseen, että oli terapeuttinsa kanssa tullut siihen tulokseen, että olimme menossa väärään suuntaan. Hän oli kuulemma antautunut minun tunteiteni viemäksi, nauttinut saamastaan huomiosta, muttei nähnyt mitään mahdollisuutta jatkaa muuta kuin ystävinä.

...Tuska ja ahdistus alkavat jo syvähengityksen ja melatoniinin ansiosta hellittää. Turvattomuuden tunne, epäusko ja kaipaus vaan eivät... opin itsestäni uuden ulottuvuuden , mutta menetin sen tuoman näyn melkein samantien. Tilanteen ironia on lähestulkoon kestämätön. Muutaman ystävällisen, persoonattoman keskustelun lisäksi ei pienintäkään viittausta siihen tulivuorenpurkaukseen, joka muutti kiertoratani suunnan kohti uusia maailmankaikkeuksia - olo on järjetön, ihan kuin olisin vain kuvitellut kaiken. Jäljelle jäi pohjaton ikävä, ei vain naisen ikävä, vaan hänen ikävänsä.

Ja kysymykset: kuka minä olen, mikä minä olen? Mitä tehdä tällä uudella tiedolla, miten elää vastaisuudessa? Olen paluumuuttaja, sosiaalinen verkostoni on olematon, olen täällä kotonani ja kuitenkin ulkopuolinen ja näkymätön; saati sitten, että osaisin ilmaista itseni teille muille, vaikka haluaisinkin. Ja miksi, mitä tapahtui? Kuinka vapautua tästä halusta ja palata olemaan entinen itseni? En ole ihan nuori (48), en tiedä, miten toimia.

Takaisin en kuitenkaan voi palata. Minusta ei koskaan enää tule samaa, joka olin ennen häntä.
Ylös
Kulkijahuoleton Vastaa244 / 339 
12.02.2013, 13:17 Anne,

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Symppaan sydämestäni tilannettasi. Voin vain kuvitella, miten ahdistavalta ja hämmentävältä kaiken täytyy sinusta tuntua! Elämä menee tietysti eteenpäin kohdallasi, mutta mietinpä vain, mitä ystäväsi nupissa mahtaa liikkua, kun joskus irtautuu terapiasuhteesta ja alkaa tehdä ihan itsenäisiä valintoja...
Ylös
Pihlaja Vastaa245 / 339 
14.02.2013, 14:51 Anne, et ole liian myöhään herännyt. Olkoon elämäsi tällä hetkellä miten solmuinen tahansa, uusi mahdollisuus on olemassa aina. Kun itse muutama vuosi sitten kirjoitin tänne ekan kerran, olin kolmenkympin puolivälissä ja tukevasti naimisissa miehen kanssa, oli yhteinen asuntovelka ja vielä ihan pienet lapset. Aivan mahdoton tilanne. Silti kävi niin, että tulin lopulta kaapista, erosin, löysin elämäni naisen ja olen nyt onnellisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa ja menossa naimisiin, kun avioliittolakiuudistus toteutuu.

Koskaan ei ole liian myöhäistä. Se, mikä on mahdotonta tänään, voi olla mahdollista huomenna.
Ylös
anne Vastaa246 / 339 
15.02.2013, 08:58 Kulkijahuoleton ja Pihlaja, kiitos myötätunnosta! Eiköhän tästäkin selvitä hengissä, niinkuin jo monesta muustakin merihädästä. Pahin on varmaan takanapäin, koska alan pikkuhiljaa tuntea olevani matkalla kohti pintaa. Tunnen ennenkaikkea suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää näin mullistavan vaiheen elämässäni - yllätin itsenikin kokemani tunnekuohun vahvuudella. Otan päivän kerrallaan, sillä jos elämä kerran on heittänyt tällaisen jutun polulleni, on kaikki varmaan mahdollista. What doesn't kill you makes you stronger, right?
Ylös
Mansikka Vastaa247 / 339 
15.02.2013, 22:08 Anne,
On helppo ymmärtää tunteita, joita kuvaat. Olet joutunut todella rankkaan tilanteeseen. Olen käynyt läpi samantapaisia asioita samanikäisenä. Tunteiden voima on yllättävä ja pelottavakin. Jokainen kokee tietysti asiat omista lähtökohdistaan, mutta lohduttaa tietää, että muut ovat kokeneet samanlaisia asioita ja tosiaan kasvaneet vahvemmiksi ihmisiksi. Minulle naiseen ihastuminen tuli salamana kirkkaalta taivaalta. Se vei pohjan vanhalta elämältä ja avasi uuden maailman. Takaisin ei ole palaamista. Lyhyen kriisin jälkeen tunnen itseni nyt paljon vahvemmaksi ja onnellisemmaksi. Olen onnekas myös siinä mielessä, että olen saanut läheisiltäni pelkästään lämmintä tukea uuteen suuntautumiseen totuttelussa. Tottakai sitä toisaalta toivoo, että olisi tajunnut aikaisemmin, että ehtisi elää enemmän. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mahtavaa saada elää näin täyttä elämää vielä tässä iässä.
Ylös
anne Vastaa248 / 339 
18.02.2013, 00:28 Mansikka, tekee hyvää kuulla, että sinun maailmasi on järjestäytynyt uuteen uskoonsa. Olen tosi iloinen puolestasi, sillä läheisten tuki on varmaan uskomaton voiman lähde. Minä en voisi edes kuvitella puhuvani esim lasteni kanssa, he ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa varsinkin naisten väliset suhteet koetaan lähinnä iljettäviksi. Ei tullut aikanaan mieleen lähteä heitä toisinkaan kasvattamaan, annoin yhteiskunnan ja siinä vallitsevien tapojen vaikuttaa. Se minua pelottaakin, että omat lapset katsoisivat minua jotenkin inhoten - muista en sitten niin välitäkään, olen nuoresta pitäen tottunut kulkemaan omia teitäni.

Aika parantaa, kipu helpottaa. Muutama päivä sitten sain sitä pyydettyäni jonkunnäköisen selvityksen tapaisen: kyllä, hän oli ollut minuun rakastunut jopa intohimoisesti - obsessed - mutta viime hetkessä tehnyt "reality checkin" ja todennut, ettei halunnutkaan rakkaus- vaan ystävyyssuhteen, eli "muuttaa suhteen suuntaa". No, se tuskin olisi minunkaltaiseltani sekopäältä onnistunut, olen enemmänkin kaikki tai ei mitään -tyyppiä; onnistuin sitäpaitsi ilmeisesti suututtamaan hänet pahemman kerran. Seuraavalla viikolla uskaltauduin vihdoinkin kyselemään häneltä yhtäkkisen eron syytä ja onnistuin ilmeisesti inttämään liikaa, niin että hänen piti lyödä luuri korvaan (josta minä hermostuneena menin lähettämään vähemmän imartelevan spostin). Eli se siitä. Minut on virallisesti jätetty ensimmäistä kertaa :) - eikös nämä asiat käytykin jo läpi noin kolmekymmentäviisi vuotta sitten? Olo on kieltämättä aika hölmö. Ehkä minä vielä joku päivä osaan vielä nauraakin koko hommalle...

jos vaan ei olisi tätä tunnetta. Siitä, että jotakin on aivan toisin, "ja sekin taas tuhansin tavoin toisin".
Ylös
Mansikka Vastaa249 / 339 
18.02.2013, 01:30 Läheisten tuki on todella tärkeää. Saan olla kiitollinen siitä, että olen kasvanut ja myös itse kasvattanut lapseni sellaiseen maailmankatsomukseen, jossa suvaitaan erilaisuutta. En koskaan oikeastaan epäillytkään, että kukaan läheisistä sukulaisista tai ystävistäni tuomitsisi lesbouttani, eikä niin ole ainakaan vielä käynytkään. Aluksi asiasta puhuminen kyllä jännitti jonkinverran, mutta siitä tuli sitä helpompaa, mitä enemmän puki sanoiksi näitä asioita. Lapsille kertominen oli helppoa, eikä heillä tunnu olevan asian kanssa mitään ongelmaa. Tottakai suvaitsemattomuuttakin voi tulla eteen esim. kaveripiireissä, mutta sitten asioita selvitellään. Vanhin tyttäreni, joka on nuori aikuinen, on sitä mieltä, että homoutta pidetään nykynuorten keskuudessa ihan normaalina ja ongelmattomana asiana. Riippuu varmasti piireistä joissa liikkuu ja varmaan siitäkin missä asuu.

Aika tosiaan parantaa ja on varmaan hyvä selvittää missä mennään ja purkaa tunteita niin kuin olet tehnyt. Suhteen aloittaminenhan on aina pelottavaakin. Ehkä ihastuksellesi tuli pupu pöksyyn. Näissä ihastumis/rakastumisasioissa ihminen ei tunnu kasvavan ikinä kovin aikuiseksi. Ihan teinimeiningillä välillä mennään.
Ylös
anne Vastaa250 / 339 
18.02.2013, 22:07 Minun lapsuudenkodissani oltiin tosi avaramielisiä, hyväksyttiin ihan kaikki, jotka pysyttelivät tarpeeksi kaukana (mieluiten muissa maissa), eivätkä yrittäneet tulla hieromaan tuttavuutta... Isäni pani välit poikki sinä päivänä, kun menin ulkomaalaisen kanssa naimisiin, eikä ole kohta kolmeenkymmeneen vuoteen halunnut olla missään tekemisissä edes lastenlastensa kanssa. Olen kyllä ilokseni huomannut, että nuoret, myös omani, suhtautuvat yllättävän ennakkoluulottomasti kaikkeen mahdolliseen, mitä 80-luvun Suomessa vielä katsottiin aika kieroon. No, saa nyt nähdä, tuleeko heille koskaan tilaisuutta ottaa kantaa äitinsä seksuaaliseen suuntautumiseen: Minulla on vähän sellainen tunne, että minut haudataan aikanaan vanhanapiikana :)

Olen huvittuneena pannut merkille, että katselen varsinkin oman ikäisiä naisia ihan toisella silmällä ;) Olisikohan tuokin "sellainen", siis niinkuin minä? Ennenkuulumatonta. Mahtaako kukaan muu tällaista bongaamista harrastaakaan? Tarkemmin ajatellen huomaan nyt, etten erosta kuluneen kolmen vuoden aikana varmasti ole katsonut yhtäkään ainutta miestä sillä silmällä, vaikka tilaisuuksia satelee tiuhaan ja minua on pari kertaa jopa kosittukin. Avioliiton aikana ei muistaakseni tullut kertaakaan mieleenkään edes ajatella muita miehiä "sillai". Sekin pitää tajuta vasta nyt...
Ylös
Mansikka Vastaa251 / 339 
19.02.2013, 20:36 Huh huh, kylläpä on isälläsi tiukka linja, kun ei edes lapsenlapsiinsa ole halunnut tutustua! Ei ihme, jos et halua keskustella hänen kanssaan lesboudesta. Olen kuullut joidenkin ihmisten sanovan, että erityisesti isien on vaikea käsitellä näitä asioita. Minun isäni taisi olla helpottunut, kun kuuli, että minun elämääni ei ole enää miehiä tulossa. Hän oli kai aika huolestuneena ihmetellyt kummallisia miesvalintojani :)

Miksipä sinun pitäisi vanhanapiikana kuolla? Oletko tutustunut esim. Mummolaakson toimintaan? Eiköhän kaikki homo- ja bi-naiset katsele naisia sillä silmällä ja joskus mieti, olisiko toikin.... Minun homotutkani on vielä alkeellisella kehitysasteella, kun vasta vähän aikaa sitten nollasta aloitin sellaisen katselun. Mutta jännä tosiaan huomata, kuinka sitä vähitellen alkaa nähdä yhä useammin naisia uudella tavalla ja miesten osalta kemia on kokonaan hävinnyt.
Ylös
anne Vastaa252 / 339 
20.02.2013, 13:45 Kävin mummolaaksoa katsastamassa ja totesin, että mukavan oloista porukkaa kylläkin, mutta taidan ikähaitarinikin puolesta olla väliinputoaja, kun en vielä ole ihan valmis mummoutumaan :) Minun kaappini on sitäpaitsi niin syvään haudattu, ettei järjestötoiminta vielä tuntuisi edes luontevalta. Koko sateenkaarimaailma on minulle ihan terra incongito, pelkkä Suomeen kotiutuminenkin on oma lukunsa! Olen voinut puhua elämäntilanteestani yhdelle läheiselle ihmiselle, ja hänen varaukseton hyväksymisensä ja kannustuksensa on saanut päässäni kokoontuvan negatiivisen komitean hämilleen. Pyrin nauttimaan elämästä sellaisenaan, päivä kerrallaan, ilman ennakko-odotuksia; toisen ihmisen lähelle päästäminen on aina hankalaa, ja epäonnistuneen ihmissuhteen jälkeen itsetunnon jälleenrakennus on kaksin verroin työläämpää. Aikaisempi ihastukseni kohde esitti minulle äskettäin kutsun takaisin some-piireihinsä sillä ehdolla, että käyttäytyisin "asiallisesti"... olo oli lievästi sanottuna vähemmän aikuinen :( Nimimerkki gerbera puhui jossain aikaisemmassa päivityksessään naisten välisestä hyväksynnästä, huolenpidosta, kiinnostuksesta ja kunnioituksesta naisen ja miehen väliseen suhteeseen verrattuna, mikä tuntui juuri sellaiselta ihannekuvalta, joka minullakin asiasta oli. Tämän viimeisen letkautuksen jälkeen haikailen lähinnä exäni ystävällistä myötätuntoa pahimpienkin kriisien aikana...
Ylös
kulkijahuoleton Vastaa253 / 339 
20.02.2013, 14:03 Anne,

joku tuossa teidän jutussanne niin sanotusti mättää. En ymmärrä ihastuksesi yhtäkkistä suunnanmuutosta. Aamulla kaikki on hyvin ja iltapäivällä hän onkin viimeistellyt "reality checkauksensa". Ja missä vaiheessa homma kääntyi niin, että hän oli ollut muka antautunut sinun tunteittesi vietäväksi? Eikö hän nimenomaan ollut se "päällekäyvämpi" ja aloitteellisempi osapuoli??? Ehkä tämä on turhaa pohdintaa, mutta jotenkin jää sellainen olo, että hän ei ole ihan rehellinen sua kohtaan. Olisiko pelästynyt suhteenne intensiteettiä tai omia tunteitaan? Teki kurjan tempun, mutta selitys voi olla inhimillisempi kuin miltä näyttää. Ehkä ajoitus ei ollut ihan nappiin kohdallanne?
Ylös
anne Vastaa254 / 339 
20.02.2013, 23:20 Kulkijahuoleton, samoja kysymyksiä kertaan itsekin väsyksiin asti. En olisi ikinä itse uskaltanut lähteä ehdottelemaan yhtään mitään (vrt kaksivuotinen idioottimainen "saavuttamaton" ihastukseni). Jotain jäi minulta ymmärtämättä, koska loppu tuli kuin joku blitzkrieg. Ikävin ajatus on ollut, että olen ollut jollain lailla naiivi - ei ehkä olisi pitänyt uskaltautua avautumaan toiselle ihmiselle niin kevyin perustein...
Ylös
kulkijahuoleton Vastaa255 / 339 
21.02.2013, 07:20 Oliko edes mitään, mitä olisit voinut ymmärtää tai nähdä toisin; olet tulkinnut tilannettanne omista lähtökohdistasi käsin. Sinä olet ollut aito ja avoin eikä toinen ole antanut ymmärtää, että olisi itse jotain muuta. Olet elänyt hetkessä ja omiin tunteisiin luottaen, luottanut samalla myös toiseen ihmiseen, sinulle merkitykselliseen. Mitä siis olet tehnyt "väärin"?! Et mitään. Pitkässä juoksussa maailma suojelee vilpitöntä mieltä, vilpillistä ei koskaan. Pidä hyvää huolta itsestäsi ja omista tunteistasi. Ole järkähtämätön. Jos rakastat niin rakastat, "mitä se hänelle kuuluu" (Goethe?).
Ylös
Mansikka Vastaa256 / 339 
21.02.2013, 10:36 Ja loppujen lopuksi todella tärkeää on vain se, että voi kokea itse toimineensa oikein oman moraalinsa mukaan. Kun muut tekevät väärin, se sattuu, mutta siitä selviää paljon helpommin.

En ole käynyt Mummolaakson tilaisuuksissa, mutta käsitykseni mukaan kaikki siellä eivät oikeasti ole vielä mummoiässä :) Olen käsitellyt lesbouttani lukemalla kirjoja ja katselemalla leffoja naisten välisestä rakkaudesta ja puhumalla ystävieni kanssa. Kahdessa ryhmässäkin olen käynyt. Ensimmäistä en kokenut oikein omakseni, mutta toinen Sateenkaariperheiden ryhmä on ollut tosi hyödyllinen. En ole varsinaisesti ryhmäihminen, mutta näin poikkeuksellisessa elämäntilanteessa on ollut täkeää tavata ihan kasvoista kasvoihinkin samanlaisia asioita kokeneita ihmisiä.
Ylös
anne Vastaa257 / 339 
21.02.2013, 20:04
Viestiä on muokattu
Kiitos sinulle Kulkijahuoleton, pelastit päiväni :) Vähän ujostuttaa keskustelupalstallakin, mutta halusin kertoa, että kommenttisi palautti jonkun sisäisen tunteen siitä, ettei minun tosiaankaan tarvitsekaan hävetä. Tämä kaikki on vaan niin uutta ja outoa. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi pois - ensimmäistä kertaa elämässäni minussa loksahtaa paikalleen palasia, joiden puuttumista en edes ole tajunnut. Ihana tuo sitaatti! :) Mansikka: löysin Luomuisät -ja äidit ja Naisten ilta -nimiset ryhmät Helsingin Setan sivuilta. Onko tuo mainitsemasi Sateenkaariperheet jollain muulla paikkakunnalla? Joskus voisi panna kasaan ujojen porukan, jolla voisi lähteä yhdessä jotain ryhmää katsastamaan (vertaistukea vertaistuen hakijoille) :):):)
Ylös
Mansikka Vastaa258 / 339 
21.02.2013, 20:24 Kyseessä on siis Sateenkaariperheiden ryhmä luomuisät ja -äidit. En tiedä muista paikkakunnista, mutta se kokoontuu ainakin Helsingissä. Ehkä Hesetan sivuilla mainitaan sama ryhmä. Se sulkeutui syksyllä muutaman ensimmäisen tapaamisen jälkeen, mutta jossain vaiheessa uusia jäseniä otetaan taas mukaan.
Ylös
kulkijahuoleton Vastaa259 / 339 
22.02.2013, 19:24 Tämä rönsyää nyt hiukan ohi otsikon, mutta näitä kertomuksia lukiessani heräsi kysymys, oletteko te muut ihan aidosti, tietoisesti oppineet jotakin ihmissuhteistanne? Oletteko tietoisesti kehittäneet itseymmärrystänne esim. kariutuneen ihmissuhteen tai sydämensärkeneiden kokemusten myötä? Oletteko "kasvaneet" ihmisenä ja pystyttekö määrittelemään itsellenne täsmällisesti, miten olette kasvaneet? Miten olette oppinne lopulta saaneet: mietiskelemällä? rukoilemalla? keskustelemalla? ulkopuolisen näkemyksen kautta?

Kysymykset pyörivät mielessäni, kun haluaisin saada oppia, mutta ymmärrykseni ei riitä. En saa vastauksia - on vain niitä riipaisevia kokemuksia. Tekopyhyys on mulle vastenmielistä, ja joskus (useimmiten) tuntuu, että kliseet kärsimyksen jalostavista vaikutuksista yms ovat tyhjänpäiväistä, onttoa hölynpölyä. Korjatkaa käsitykseni, jos olette eri mieltä, olkaa ystävälliset. Vahvistavatko vaikeudet ja pettymykset oikeasti, vai tuleeko ihmisestä niin turta, ettei mikään enää lopulta hetkauta? Jos tämä on se kasvunkamppailu ja synnytystuska joka on käytävä, niin miksi se on käytävä? Vai onko koko sydänsuru vain mielen tai egon harhaa ja rakkaus on se pysyvä juttu, jota ei minulta voi kukaan ottaa pois? Miksi sydänsuru on kuitenkin niin todellinen ja kaikennielevä tunne, jos se olisi vain joku harha? Onko jotenkin henkisesti kehittymätöntä tuntea kaipausta ja surua rakastamansa ihmisen perään? Onko tarkoitus yletä niin, että lopulta pystyy rakastamaan ilman, että kaipaa? Millä kaipauksen saa lakkaamaan?

Tämä koko ketju on tietysti yhtä suurta kasvutarinaa ja siksi niin hienoa ja opettavaista luettavaa. Silti (tai ehkä just siksi) herää vain koko ajan lisää kysymyksiä... Elämänvoimaa sekin, kai?
Ylös
anne Vastaa260 / 339 
24.02.2013, 02:54 Kulkijahuoleton, ihan yleisellä tasolla minä kyllä allekirjoitan vanhan kliseen "what doesn't kill you makes you stronger". Oma kokemukseni on, että varsinkin se kaikkein kauhein kipu ja kaipaus, kun tuntee olevansa perusrääkätty, vahvistaa viiveellä kaikkein eniten. Olen joutunut luopumaan läheisistä ihmissuhteista muuttaessani useamman kerran maasta toiseen, samoin olen ollut ihastunut toiseen naiseen voimatta millään lailla ilmaista sitä (avioliitto, lapset, kulttuuri välissä). Sillä hetkellä, kun itse kärsii eniten, on varmaan kaikkein vaikeinta nähdä tilanteessa mitään "kasvattavaa", päinvastoin: sitä vaan kituu ja arki on hoidettava rutiinilla, tunti kerrallaan. Minua on yleensä pakottanut eteenpäin nimenomaan lasten arjen pyörittäminen ja turvaamiinen.

En varmaan ole oppinut yhtään mitään, koska juuri ihastuin kuolettavasti tuohon naiseen, joka jätti minut keskelle tunnekuohua. Kaipaan edelleenkin ihmistä -naista- jonka voisin tuntea omakseni, jonka kanssa olisimme jotenkin heimolaisia, joten en nähdäkseni ole millään laiilla viisastunut kokemuksistani; muutoinhan olisin kypsäksi paistettu kyynikko ja lopettaisin haaveilun tähän paikkaan. Se kasvaminen ja itsensä ymmärtäminen tuntuu eniten siinä, miten selviän kriisistä: en tukehdu tuskaani (syvähengitys! :) enkä lamaannu lopullisesti, koska tiedän, että jonain päivänä herään ja tunnen taas puhdasta iloa siitä, että olen elossa. Olen oppinut luottamaan siihen, että jos vain jatkan eteenpäin, hetken kerrallaan, niin jonkun ajan - joskus pitkänkin, mutta silti! - kuluttua nautin taas pelkästä olemassa olemisesta. Silloin kaikki tuntuu taas mahdolliselta, ja osaan kiinnostua jokaisesta tapaamastani ihmisestä. Näitä päiviä kannattaa odottaa, niitä varten kannattaa ponnistella ja olla kärsivällinen itsensä kanssa, silloin juuri tunnen itseni vahvemmaksi kuin ennen kokemieni vaikeuksien takia.

Kun tuntuu tosi pahalta, minua auttaa eniten liikunta. Joogaan joka päivä, mieluiten unentokkurassa jo aamulla. Kunnon endorfiinkikikit (kaikki aerobinen liikunta) auttaa mielihyvän hankkimisessa tehokkaammin kuin viina ja huumeet (puhun omasta kokemuksesta :) Luen paljon, valikoimatta, todellisuudentajun hämärtymisen lisäksi kirjallisuudesta löytyy usein yllättäviäkin uusia näkökulmia, joita saatan jäädä miettimään. Minulla ei ole kokemusta psykoterapiasta, mutta puhun mielelläni muiden ihmisten kanssa - en välttämättä kerro, että asia koskee juuri minua - ja kuuntelen heidän mielipiteitään. Melkein kaikilla ihmisillä on jonkun sortin kokemuksia näistä ihmissuhdeasioista, eikä sitä koskaan tiedä, kenen kokemukset auttavat sinua valitsemaan suuntasi tämänhetkisessä tienhaarassasi. Sinäkin autoit minua äskettäin yhden päivän eteenpäin :) Olen aina rukoillut paljon ja kokenut sen hyväksi tavaksi selvitellä asioita; nyt olen kuitenkin sellaisessa paikassa, jossa en oikein osaa turvautua rukoukseen (uskontoni tuomitsee homoseksuaalisuuden täysin).

Minä en sanoisi kärsimyksen jalostavan, pahimmassa tapauksessahan se vaan katkeroittaa, mutta kyllä minä sanoisin, että kärsimys terästää kestämään uusia koettelemuksia paremmin. Minusta sydänsurusta pitäsi yrittää tietoisesti päästä tervehtymään kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin, koska se ei todellakaan ole mikään harha vaan ihan vakavasti otettava sairauteen verrattava tila, joka saattaa pahentua masennukseksi. Itse yritän päästä siitä eroon keräämällä mahdollisimman paljon hyviä hetkiä, pieniäkin ja mitättömiä, siinä toivossa, että ajan mittaan ne painaisivat enemmän kuin tuo suru.

Hyvä ystävä, jos rakkaus, kaipaus ja suru olisi merkki henkisestä vajavaisuudesta, niin me olisimme varmaan kaikki pahasti vammaisia. Eiköhän se ole päinvastoin - me rakastamme ja suremme menetettyä rakkautta juuri siksi, että tunne-elämämme on liiankin hyvin kehittynyt! Kaipausta ei minun tietääkseni saa lakkamaan millään. Ajan kuluessa se vaan sattuu vähemmän, se haalistuu, niin että muut ihmissuhteet saavat mahdollisuuden värjätä sydämesi yhä uudelleen. Kannattaa yrittää ajatella niin, että se kaipauskin on TUNNE, joka taas on merkki siitä, että olet elossa...

Ei minusta tämän kummemmaksi filosofiksi ole. Kaikkihan me olemme oman elämämme filosofeja - jakamalla kokemuksia voimme ainakin lohdutella toisiamme.
Ylös
kulkijahuoleton Vastaa261 / 339 
24.02.2013, 10:53 Kiitos ajatuksistasi!

Tuntuu vaikealta löytää tasapaino tunteiden ja elämänhalun (liittyvät suoraan toisiinsa) ja järkeilyn (ajattelu, tiedonjano) välillä. Tai vaikka itse kokisinkin olevani balanssissa ja eläväni 'sielun ohjaamaa elämää', 'heränneenä', synkronia tunteideni kohteen kanssa ei toimi. Tai sitten synkroniaa häiritsee pelko, joka voi saada jos jonkinlaisen ilmiasun. Tunnistan tämän itsessäni ja tunnistan sen toisessa.

Uskon siihen, että kaikki merkitykselliset ihmissuhteet sisältävät kasvun mahdollisuuden, vaikka kapinoinkin edellä. Suruuni liittyy paljon sitäkin, että näen kasvuprosessin myös yhteisenä projektina. Ei välttämättä niin, että pitäisi ryhtyä romanttiseen rakkaussuhteeseen, mutta kuitenkin niin, että voisi edes yhdessä miettiä, mitä kokemuksesta jää kummallekin käteen. Peräänkuulutan siis vastuuta toisesta ihmisestä sekä myötätuntoa. Pettymykseni ei ole niinkään sitä, että en voi saada toista, vaan sitä, että yhteinen tilaisuus, yhteinen kasvukokemus jää käyttämättä. Ihan kuin olisi kiivetty vuorelle pitkä matka yhdessä, mutta juuri ennen huippua, ennen täydellisyyttä hipovaa näkymää, toinen kääntyykin takaisin ja haluaa palata alas yksin.

Olen yhä muutaman askeleen päässä huipusta. Tarvitsen kiipeilykaveriani varmistamaan turvallisen nousun, mutta vielä enemmän tarvitsen häntä, koska teimme matkan yhdessä, toinen toisiimme luottaen ja toisiamme kunnioittaen.
Ylös
anne Vastaa262 / 339 
25.02.2013, 10:21 Mahtaisiko heikkoutesi - niin kuin minunkin - on juuri tuo tarve j a k a a kokemuksesi ja tunteesi? Jos toisella ei ole samaa tarvetta, kun suhde päättyy, niin jäät jollain lailla kiinni ihmiseen, joka kääntää sinulle selkänsä ja jatkaa matkaansa, etkä pysty jatkamaan omaasi. Siinä se kaipaus... Pitäisi opetella kääntämään huomionsa muualle, kunnes tottuu toisen poissaoloon. Se kyllä onnistuu, mutta vaatii sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, niitä hyvien juttujen keräilyä, jotka loppujen lopuksi innostaisivat sinua kiipeämään loppumatkan yksin ihan vaan kiipeämisen ilosta.

Jonkun asian älyllinen tiedostaminen ei todellakaan välttämättä tarkoita sen sisäistämistä, valitettavasti. Juuri sen takia olen alkanut painostamaan enemmän tähän itsepäiseen ehdollistamiseen. Jokainen positiivinen asia, vaikka miten mitätön, kuluttaa surua, kunnes jonain päivänä mielihyvää onkin niin paljon, että kaipaus ihan yksinkertaisesti laantuu. Helppoa se ei todellakaan ole, but hey, who said life was going to be easy? Tsemppiä!
Ylös
sunmuru73 Vastaa263 / 339 
08.03.2013, 13:32 Moikka, olen vihdoin tehnyt asian eteen jotain - olen sanonut naisenkaipuuni ääneen. Huvittavinta tässä kaikessa on se että kenelle... "toiselle" miehelle. Olen naimisssa, onnettomasti jo ties monettako vuotta. Tapasin jonkin aika sitten hyvin viehättävän miehen jonka kanssa lensi kipinää ja juttu luisti. Tapasimme viikottain työn tiimoilta mutta hyvin pian aloimme olemaan yhteydessä päivittäin fb chatin kautta ja näimme niin usein kuin mahdollista. Mutta. Ei minun himot siitä heränneet - tai heräsi, mutta aina kun näin hänet tai pääsin pusuttelemaan, niin ne lopahti, ajatuksissa pystyin vielä innostumaan hänestä mutta siinä lähellä en.

Hänen kanssaan tuli puhuttua yllättävistäkin asioita rehellisesti (chatissa se on helppoa) ja niin kerroin myös tästä bi-taipuvaisuudestani. Summasummarum olen nyt kertonyt yhdelle naispuoliselle ystävällenikin ja johan alkaa olo helpottamaan. Lisäksi olen pyytänyt aviomiestäni lähtemään pariterapiaan - katsotaan erotaanko ja miten erotaan. Minulla on 99,98% varmuus että pitää erota. Eihän mies voi tarjota minulle sitä mitä haluan. Miksi siis pitäisi pysyä avioliitossa. Jättisuuri kivi on tippunut harteiltani ja vaikka tämä tekee kipeää olen aikas onnellinen, että vihdoin asiat alkaa aukeamaan. Olen edelleen hyvinkin syvällä kaapissa ja olen varmasti pitkään - enhän minä tiedä mikä on tilanne jos ja kun pääsen tutustumaan naisten väliseen rakkauteen, mutta nyt ainakin olen antamassa siihen mahdollisuuden. Ja arvatkaapas himottaisiko lähteä vaikka dtm:n viikonloppuna kun menen kyläilemään kaverillani helsingissä. Vaihinko vain, että ko. henkilö on sellainen etten voi edes asiaa ehdottaa. No, pitää vilkuilla muualla herkullisia naisia.

Ehkä tämä vuosikausien ahdistus voisi muuttua ystävyydeksi mieheni kanssa ja tilaisuudeksi kokea erilaista rakkautta. JIPII :)

Hyvää naistenpäivää ihanaiset naiset! Minulle sopii kirjoitella myös privatisti sunmuru73@gmail.com
Ylös
anne Vastaa264 / 339 
09.03.2013, 19:43 Hei, ja onneksi olkoon! Tuon helpotuksen tunteen tunnistan minäkin: ihan kuin olisin jotenkin enemmän MINÄ nyt, kun olen vihdoinkin itsellenikin myöntänyt asioiden "oikean" laidan. Tästä alkaa eheytyminen, sinullekin, kävi tulevien ihmissuhteiden kanssa sitten niin tai näin. Ja valinnanvapaushan on se ihanin puoli koko asiassa, eikö olekin: saa olla tai ei olla ihmisestä kiinnostunut sukupuolesta välittämättä! Olen tosi iloinen puolestasi, ja pariterapia on varmasti suurin palvelus, jonka avioliitollesi teet. Ota vaan rauhallisesti yksi asia kerrallaan, niin kyllä se elämä varmasti asettuu uusillekin uomille. Et todellakaan ole yksin! :D
Ylös
Noviisitar Vastaa265 / 339 
10.03.2013, 12:58 Voi hyvänen aika... Pakko kirjottaa jo tässä vaiheessa, kun on vaan pakko pakko pakko. Olen lukenut kirjoituksia sieltä täältä ja luen loputkin varmasti, mutta enempää en voi avautumatta itse ensin.

Olen vähän järkyttynyt, helpottunut, tuskastunut ja kaikkea mahdollista. Oma tarinani menee näin: Avioerostani on jo jokunen vuosi, liittomme kesti 7 vuotta, yhteiseloa oli yli 10. Lapsia siunaantui. En koskaan tuntenut mitään ihmeellisyyksiä miestäni kohtaan. Häitä edeltävästi tiesin ihan faktana, että tämä ei tule kestämään. Kaikki oli vain järkevää. Täytin muiden odotuksia. Niin kuului tehdä, niin kuului edetä. Kun ero koitti olimme kaikkien mielestä se pariskunta, jonka viimeiseksi olisi kuvitellut eroavan. Kukaan ei tajunnut minun helpotustani vapautua siitä kivasta keskiluokkaisesta pumpuliperheestä.

Olin tunnustautunut biksi. Mieheni tiesi toki, että jotain pientä oli parin naisen kanssa kokeilumielessä minulla ollutkin. Olen vain jumalattoman rationaalinen ihminen ja kykenen hallitsemaan itseäni järjellä. Tunneköyhyyteni johtunee siitä, että en ole koksaan ollut oikeasti rakastunut ja ihastuksestakin on vain häivähdyksiä. Lapsiani rakastan ylen kaiken, joten olen luottavainen sen suhteen että kyky siihenkin tunteeseen minulla on kun vain kohde on oikea (toki äidinrakkaus ja parisuhderakkaus eivät varmastikaan ole täydellisen vertailukelpoisia). Avioliitossa kävin salaa deittisivustoilla katselemassa naista naiselle ilmoituksia. Minullakin oli ilmoitus. En koskaan uskaltanut/halunnut/antanut itselleni lupaa toimia. Paitsi yhden tuttavapariskunnan naisen kanssa meillä oli kyllä melkoista flirttiä ja säpinää.

Järki-ihminen. Henkeen ja vereen. Eron jälkeen olen koettanut paria seurustelusuhdetta miehen kanssa. Ensimmäinen oli katastrofi jo muistakin lähtökohdista johtuen. Toinen olisi voinut olla tosi hieno ja unelmallinen taas teorian tasolla, mutta tunteet puuttuivat. Nyt olen toista vuotta ollut yksin. Käytännöllisiä hoitoja on ollut joitakin, mutta sekin teknistä suorittaimista. Nyt olen siinä vaiheessa, että olen huomannut sortuneeni taas tavoittelemaan jotain järkiratkaisua ja samalla tunnen pääsääntöisesti melkoista inhoa miehiä kohtaan. Ne järkevätkin mahdollisuudet kaatuvat tapaamiseen tai kahteen.

Jäin jokinaika sitten itselleni kiinni omasta ajattelutavastani, keskustellessani erään miespuolisen ystäväni kanssa. Lausuin suustani tunnustuksen: "voisin olla suhteessa naisen kanssa, mutta en voisi tehdä sitä lapsilleni, että heidät tempaisisin kahden naisen perhekuvioon". Tämä lause kirkasti minulle edelleen sen millaisessa järjenvankilassa itseäni pidän. En ollut edes tajunnut/tiedostanut/myöntänyt/osannut haluta suhdetta naiseen. Taipumukseni naisia kohtaan ovat kuitenkin ilmeiset, mutta kiellän sen itseltäni. Minä kun luulin olevani ehjä. Ajattelin, että kun aikaa kuluu ja oppii olemaan yksin niin sitten ehjänä on kyvykäs rakentamaan kivan ja tasapainoisen heterosuhteen. Minun on pakko myöntää, että asia tuskin on niin. Tuskin minulla on edellytyksiä mihinkään tunnepitoiseen heterosuhteeseen. Pakko se on myöntää.

Olen prosessissa ja se etenee. Löydän taas itseni haaveilemassa naisista, deittipalstoilta salaa lukemassa ilmoituksia, ujuttauduin homobaariinkin ja koin siellä pitkästä aikaa jotain vapautumisen tunteita. Ajatustyötä tehtyäni tuntuu nyt toisarvoiselta lastenkin näkökulmasta se, millaisessa parisuhteessa minä olen - kunhan onnellisessa. On kai pakko antaa itselleen lupa tuntea ja lupa astua tässäkin asiassa niistä muiden odotuksista ulos. On annettava lupa heittäytyä.

Sitten enää puuttuu ne kontaktit, ympyrät, verkostot, tilaisuudet tavata nähdä ja ihastua.
Ylös
xmie Vastaa266 / 339 
10.03.2013, 16:11 Lasten takia ei pidä itseänsä kieltää. Huomaatko, että ajattelet juuri niin kuin kaikki homokammoiset adoption kieltäjät: lapset tulisivat kiusatuiksi tai jotain, jos heidän äitinsä elää naissuhteessa. Voin sanoa, että omat lapseni olivat ensimmäiset, joille kerroin uudesta elämästäni. Ajattelin, että se on ensimmäinen rehellinen teko, joka piti tehdä. En halunnut enää yhtään valhetta perheen sisälle, aiemmin niitä oli ollut riittämiin vuosikausiksi ja molemmat vanhemmat oireilivat tilannetta. Siinä jäivät ikävä kyllä lapset välillä sivuraiteille vanhemmuuden velvollisuuksista. Jotenka siis ei enää valehtelua itselle eikä läheisille. Kuitenkin lapset vaistovat, milloin äidillä on hyvä olla ja ovat valmiita hyväksymään sen ilman ennakkoluuloja, ellei niitä itse aseta. Näin on nyt eletty muutama vuosi sopuisasti. Uskon, että lasten kanssa on läheinen mutta kunnioittava suhde, ja yritän opastaa heitäkin kuuntelemaan itseään.
Ylös
sunmuru73 Vastaa267 / 339 
12.03.2013, 17:38 Moikka murut, meitä on useita. Ihanaa. Minä koin valaistumisen viikonloppuna. Menin toiseen kaupunkiin, kävelin homobaariin ja lopputulema on jonkinasteinen valaistuminen. Pääsin kokemaan ihanan naisen kanssa minun maailmani järisyttävän kokemuksen ja nyt tiedän mitä intiimi kanssakäyminen voi olla. Ihanaa, pehmeää, suloista, kiihkeää ja niin niin niin hyvän tuntuista. Koskaan en ole tuntenut tuollaista miehen kanssa. En koskaan ole ollut niin itsevarma ja varma tunteistani, kiihkostani. Oi voi. Ja nyt minulla on pakottava tarve saada asiat sellaiseen järjestykseen että olen vapaa kokemaan niitä hetkiä enemmän. Nyt tekee mieli huutaa että minä rakastan naisia mutta ahdistaa jo valmiiksi kuinka ahdasmielinen maailmani on. Kumpa malttaisin edetä askel kerrallaan niin, ettei kaikki räjähdä silmille. Ja kaikesta tästä saan kiittää "toista" miestä - uutta parasta ystävää joka on kannustanut minua kokeilemaan ajatuksiani käytännössä ja nyt hän joutuu nielemään karvaat kyyneleet kun menetti minut ikuisesti. Mutta siinä hän on edelleen - ystävänä. Ja minä olen vihdoin oivaltanut että minä tykkään naisista! Ihan rinnasta puristaa kun olen niin riemuissani. Kaikki vuosikausien ahdistukset, miksi en kykene rakastamaan ja miksi en kykene rakastelemaan miehen kanssa niin, että se olisi jotenkin edes nautinnollista. Miksi miesten huomio ja lähentelyt on tuntuneet ahdistavilta ja miksi miehen elin on kaikenkaikkiaan ällöttävä. Aivan ihmeellistä. Olen mykistynyt. ja olen valaistunut.
Ylös
kulkijahuoleton Vastaa268 / 339 
12.03.2013, 20:10 Sunmuru,

Jos "yhden illan juttu" naisen kanssa oli noin järisyttävä kokemus, niin mieti mitä se on sellaisen naisen kanssa, jota kohtaan tunnet syvimmät tunteesi... :))
Ylös
sunmuru73 Vastaa269 / 339 
13.03.2013, 16:21 Kulkijahuoleton, niinpä :) juuri ystäväni kanssa juttelin (sen miehen) että jos 20 vuotta seksiä miesten kanssa ei ole ollut mitään tuohon hetken kohtaamiseen verrattuna, niin mistä ihmeestä olen jäänyt paitsi. Jos jo se tuntui niin järisyttävältä. Olenkin aina ihmetellyt kun joku on kuvaillut parisuhteensa intiimiä puolta taivaalliseksi - en vain ole ymmärtänyt sitä. Onhan sen oman miehen kanssa tuntunut hyvältä muttei nyt kuitenkaan ihan maailmanpysäyttävältä vaikka aitoja tunteita häntä kohtaan olen tuntenut - ainakin silloin kun olemme olleet rakastuneena. Mutta ihmisen mieli pystyy kieltämään paljon - mielikuvat siitä millainen pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä on niin vahvoja vaikuttimia ettei juuri kyseenalaista vaan menee virran mukana.
Ylös
Pihlaja Vastaa270 / 339 
18.03.2013, 09:28 Ero on kuin päivällä ja yöllä. Naisen pehmeydelle ei ole vertaa maailmassa. Kun siihen kerran uppoaa, ei tahdo enää koskaan pois. Silkkiä ja samettia, kultaa ja purppuraa, vadelmaa ja persikkaa, nektaria ja hunajaa ovat ne hellät pilvet, joissa naisen kanssa pääsee leijumaan.
Ylös
sunmuru73 Vastaa271 / 339 
18.03.2013, 17:15 Pihlaja, enpä olisi kauniimmin osannut sanoa. Juuri näin. Kerrassaan ihmeellistä ja *huokaus* parempi myöhään kuin ei milloinkaan... juuri ehdin ennen kuin 40v. tulee lasiin. Eikä paluuta ole.
Ylös
Stiina Vastaa272 / 339 
19.03.2013, 12:22 Ei se aina ole silkkiä ja samettia, joskus myös nahkaa ja metallia, voimaa ja vahvuutta, rautaa ja rohkeutta.. Meitä on niin moneen junaan myös naisten kesken (:
Ylös
sunmuru73 Vastaa273 / 339 
22.03.2013, 15:13 Asiat etenee. Olen kertonut lähimmille ystävilleni ja nyt myös miehelle. On siinä sulattelemista. Ja harmillisinta tässä kaikessa on, että mieheni on mitä ihanin, luotettavin ja kaikin puolin "täydellinen" mies oikealle naiselle. Raskaita keskusteluja tiedossa mutta nyt olen lähtenyt tälle tielle ja jo se tieto helpottaa minua itseäni. *jättihuokaus* Ja anteeksi en voi pyytää kui tekojani, en sitä mitä olen.
Ylös
turquoisa Vastaa274 / 339 
02.04.2013, 13:58 Olen taustaillut jo jonkin aikaa lukien tätä ketjua (ja edellistä). Oma tilanteeni on tämä: olen jo aivan nuoresta pitäen tiennyt olevani biseksuaali ja kaikki kaverini ja avomieheni tietävät myös. Teini-iässä oli pari lyhyttä suhdetta tytön kanssa, joiden jälkeen päädyin suhteeseen nykyisen avomieheni kanssa. Suhde on kestänyt noin kuusi vuotta. Viimeisten kolmen-neljän kuukauden aikana olen alkanut ymmärtää, ettei tämä suhde ole sitä, mitä haluan. Arki sujuu hyvin, mutta jokin on vialla: avomieheni ei ole oikeaa sukupuolta.

Kun suhteemme alkoi vakiintua vuosia sitten, ajattelin, että voisin ehkä elää koko loppuelämäni ilman naisen kosketusta. Se tuntui vaikealta ajatukselta, jopa uhraukselta, mutta ajattelin pystyväni siihen. Nyt tilanteen todellinen luonne on alkanut paljastua: suhteessamme ei ole ollut seksiä kuukausiin. En yksinkertaisesti kykene siihen enää. Suhteemme on nykyisin kuin tavallista parempi kämppäkaveruus. Mistään romantiikasta ei ole (ainakaan minun puoleltani) enää tietoakaan.

En ole puhunut hänelle tästä vielä mitään, enkä tiedä miten kykenen siihen. Olen miettinyt eroa jo pidemmän aikaa, mutta luulen, että sen ehdottaminen tulisi miehelleni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän todennäköisesti ajattelee seksittömyyden johtuvan vain jostain ohimenevästä stressistä tai muusta vastaavasta. Toisaalta minulla ei ole kiire mihinkään, joten voin antaa hänelle aikaa ajatella ja työstää asiaa. Kuten edellinen kirjoittaja sanoikin osuvasti: en voi pyytää anteeksi sitä mitä olen. Haluan kuitenkin antaa miehelleni parhaat mahdolliset olosuhteet tämän tilanteen käsittelemiseksi.
Ylös
sunmuru73 Vastaa275 / 339 
03.04.2013, 20:37 Moikka turquoisa, kuulostaa tutulta. Mä kerroin miehelleni tämän vasta 2 vkoa sitten ja aiheeseen ei ole juuri palattu - annamme nyt aikaa tilanteelle, katsomme voimmeko olla ystäviä sekä vanhempia yhdessä ja sitten katsotaan voimmeko olla vielä parisuhteessa. Mun on vaikea sulattaa tuota jälkimmäistä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Aivan niin kuin sanoit, en tiedä voinko elää enää ilman naisen kosketusta, nyt kun tiedän mitä se voi olla tai rakkaan ihmisen kanssa vielä parempaakin. Oi kun tietäisi minne tämä elämä vie. Tai ketä menetän tässä "aikaa antaessani" mutta uskon kuitenkin, että minun pitää kunnioittaa myös miestäni ja antaa mahdollisuus. Ja meidän pitää tietysti pystyä puhumaan tästä ja siitä onko minun valittava hänet vai voinko saada molemmat - ystävyyden ja vanhemmuuden - mutta elää parisuhteenkaltaista jonkun muun ihmisen kanssa asuen kutenkin "kotona". onkohan tuo ihan absurdia?
Ylös
arnaia Vastaa276 / 339 
03.04.2013, 22:55 Hei naiset. Viisautta ja voimaa teille, pohdintanne kuulostavat niin tutuilta. Olen itse saman ongelman ympärillä pyörinyt vuosikaudet, mistä kertoo jo se, että joskus vanhaan ketjuun aiheesta kirjoittelin. Kun kuitenkin oli pieni lapsi ja mies mukava, paitsi väärää sukupuolta, mutta olin niin - kaikesta varmudesta huolimatta - epävarma omasta seksuaalisuudesta, päädyin kuitenkin pysymään noin suunnilleen parisuhteessa lapsen isän kanssa. Kohta viisi vuotta asian kanssa pyristelleenä, naiset kokoajan enemmän kiinnostaen, välillä olin jumalattoman rakastunutkin aivan ihanaan naiseen ja lopulta päädyin seikkailemaan muiden kiinnostavien kanssa, totesin lopulta yhtälön mahdottomaksi. Siis sinänsä toimiva, "kaveriparisuhde", ollaan ystäviä ja kasvatetaan hyvässä yhteishengessä lasta mutta suhteesta puuttuu enemmän tai vähemmän seksuaalinen puoli kun minua ei niin hirveästi kiinnosta, loppui nyt. Virallisesti pääsiäiseen.
Lopulta raskainta oli kai se, että mies toivoi ja toivoi että asiat muuttuvat, ja itse tiedostin että minun pitäisi muuttua, tai olla toinen kuin olen, jotta parisuhde olisi molempia tyydyttävä. Varsinkin vakavan naiseen rakastumiseni (joka ei siis johtanut suhteeseen) toi esiin sen, kuinka väärin toimin lapsen isää kohtaan - ja kuinka vaikea hänen oli kuitenkaan sulattaa sitä, että haluan jotain mitä hän ei voi tarjota koska on "väärää" sukupuolta. Vaikka hän oli periaatteessa antanut minulle luvan seikkailla ja hyväksynyt seikkailut naisten kanssa.
Noin pääasiassa oma oloni on nyt helpottunut ja vapautunut - voin olla mitä olen, aika avoimestikin. On yllättävän vaikea olla avoimesti bi (minun on vaikea määritellä itseäni enkä sano että tuo on oikea lokero) kun pelkästään siksi että on parisuhteessa lapsensa isän kanssa tulee automaattisesti määritellyksi heteroksi. Ja kun on enemmän tai vähemmään (ja vaikka kuinka onkin vähemmän ja vähemmän) parisuhgteessa lapsensa isän kanssa, oli ainakin minun vaikea päätyä myöskään suhteisiin naisten kanssa. Ihan siksi että oma tilanne oli niin epämääräinen.
Tämä minun tarinanani, voimaa teille omiin tilanteisiinne ja pohdintoihinne. Hiljaa hyvä tulee.
Ylös
kevätpörriäinen Vastaa277 / 339 
03.04.2013, 23:44 .. eli minullakin otsikon mukainen olotila..(?)
Olin saman miehen kanssa 23-vuotta, joista naimisissa 20, siihen lapset (jo pois lentäneet) ja muutkin perhe-elämään liittyvät asiat.. ja sitten ero. Se ei tullut yllätyksenä, eikä johtunut kolmannesta, eikä muustakaan..olimme vain hiihtäneet eri latuja ja eri suuntiin.. Elettiin viime kesää ja itselle täyttyi vuosi yksin eloa ja kuinka mukavalta se tuntuikin, pitkän perhe-elämän jälkeen.. Olin käymässä baarissa, jossa tapasin naisen ja aloimme jutella. En muista kuinka asia tuli ilmi, mutta ymmärsin hänen olevan lesbo, rakastuin ensisilmäyksellä. Vaihdoimme numerot ja sen jälkeen tapasimme kaksi kertaa ei sovitusti, mutta siitä ei sen enempää tullut. Sen jälkeen vasta tajusinkin, että mitä se olisi voinut olla. Itsekidutuin kuukausia menetetyn rakkauden perään. En saanut asialta rauhaa, enkä naista mielestäni. Mietin koko ajan, että olenko minäkin se, jonka luulen olevani. Kaupungilla kulkiessani, sain itseni kiinni useamman kerran siitä, että katsoin naisia "sillä silmällä". Säikähdin omaa käytöstäni, mutta ajatukset siitä, että taidan ollakin vain vahvistui. Sitten etsin käsiini naisten välisestä rakkaudesta käsitteleviä elokuvia ja sarjoja ja niitä katsoessani pystyin hyvin samaistumaan heihin ja kuinka ihanalta se kaikki näyttikään. No, edelleen on sama olo, että olisi ihanaa löytää oma nainen ja rakastua taas. Tämän asian selviäminen on tehnyt sen, että nyt kulkiessa huomaan lesbonaisia ja -pariskuntia, joita ennnen en olisi huomannutkaan. Tavallaan tämä on ollut yhdenlainen kasvun paikka ja matka itseensä . Haluaisin käydä paikoissa, joissa voisi tavata naisia, mutta en tiedä missä. En ole asiasta kertonut kenellekään, eli kaapissa ollaan syvällä (vielä).
Ylös
Vagabonda Vastaa278 / 339 
05.04.2013, 12:15 Myöhäinen herääminen, joo ja ei. 30-vuotias nainen, ja toistaiseksi avoliitossa miehen kanssa... Takana monen monta epäonnistunutta seurustelu viritystä ja jopa 2kk kestänyt "avioliitto".
Sisällä ahdistus, ja halu päästä pois. Mutta ei uskallusta lähteä, varsinkin kun toinen puhuu naimisiin menosta, tulevaisuudesta jota valitettavasti itse en näe.
Tavallaan olen teinistä saakka tiennyt, että täysin hetero en ole, eikä sellaista musta saa. Vaikka naiset kiinnittää huomion ja saa hämilleen, on ns.suhteet ollut miesten kanssa. Ja arvata saattaa, ei niistä mitään muuta ole saanut kuin ahdistusta ja epävarmuutta.
Varsinaiset oikeat ihastukset olleet kavereita, satunnaisia tuttavuuksia, naisia..Mutta ei uskallusta tehdä sitä ensimmäistä aloitetta.
Ja nyt, mieli sekaisin kuin seinäkello, pelko siitä, että satuttaa ihmistä kenestä välittää, mutta ei kuitenkaan rakasta, kenen läheisyydessä on hyvä olla, mutta ei tahdo koskettaa. Toisaalta halu vihdoinkin elää omanlaista elämää, ajatella omaa hyvää oloa.
Ihmeellistä tässä on se, etten ole tavannut ketään kuka olisi saanut ajattelemaan näin. Vain sisäinen tunne mikä sanoo, että voisi olla rehellisempi itselleen ja muille ympärillä.
Niin paljon asioita pään sisällä, ja niin paljon sanomista, mutta ei oikein ketään kenelle puhua. Ketään kuka ymmärtäisi miltä tuntuu olla niin eksyksissä itseltään.
Oi voi. Ei varmaan kauhean selvää tästä sepostuksesta saa, ei ole vahvimpia puolia tämä kirjallisesti itsensä ilmaisu. :)
Ylös
anne Vastaa279 / 339 
08.04.2013, 23:42 kevätpörriäinen, tarinasi on kuin omaa elämäntilannettani lukisin. Sain tuttavalta vinkin ryhmästä, joka osoittautui todella mukavaksi ( www.naisunioni.fi suosittelen lämpimästi ainakin alkajaisiksi (siis bi-ryhmä). Varmaan on muitakin, minäkin olisin kiinnostunut, mutta en juurikaan ole ehtinyt etsiskellä. Jos haluta jutustella, niin kirjoittele! Minulle tämä "herääminen" on ainakin tuottanut ihan uuden ulottuvuuden elämään ja syvän tyydytyksen tunteen siitä, että olen enemmän minä kuin koskaan ennen. Ehjempi, ja ensihämmennyksen laannuttua tasapainoisempi. Vaikka olen monestakin syystä visusti kaapissa - ja saatan sinne jäädäkin! - olen ollut tosi hämmästynyt siitä, että menetyksen (sen tutun ja turvallisen) tunteen sijasta päällimmäisenä on se tunne, että elämä on rikastunut. Tsemppiä sinulle - rohkaisisin mielelläni sinuakin ottamaan seuraavan askeleen ja puhumaan asiasta ainakin "samanmielisten" kanssa. Tämä ketju on tosi hyvä esimerkki siitä, että meitäkin on tosi moneen junaan :) - on aika todennäköistä, että sinunkin omasi löytyy, jos vain olet aktiivinen ja haluat löytyä!
Ylös
kevätpörriäinen Vastaa280 / 339 
09.04.2013, 23:11
Viestiä on muokattu
anne: en saanut lähetettyä sinulle viestiä tai sit en osannut..
Ylös
miksu_ Vastaa281 / 339 
11.04.2013, 19:11 Heippa!

Viimeaikoina juuri olen pohdiskellut paljon "myöhäistä heräämistäni", ja tämän kyseisen sivuston tietäneenä ajattelin tulla selailemaan täältä josko löytyisi mielenkiintoisia keskusteluja, ja kas, löytyikin itseänikin koskeva ajankohtainen keskusteluketju, hienoa :) En kuitenkaan vielä malttanut lukea tätä keskusteluketjua loppuun asti kun tuli palava halu kirjoittaa tänne.

Eli olen 25v nainen, ja jo ihan varhaisnuoruudessani huomasin kiinnostukseni samaan sukupuolta oleviin kohtaan, muistan ihan ensimmäisen palavan ihastumiseni, (josta siis huomasin tykkääväni tytöistä.) Tämä oli itseäni hieman vanhempi tyttö, hyvin läheinen, asuimme itseasiassa samassa perhekodissa. Sittemmin kyseinen ihastukseni aikuistui ja muutti pois, joten sen enempää ei kohdalleni tullut. (Jälkeenpäin kuulin että tämä silloinen ihastuksenikin myös tykkää tytöistä, hän kun alkoi seurustelemaan toisen tytön kanssa)

Sittemmin asia unohtui ja elin normaalia nuoren tytön elämää, kävin koulua, tapailin kavereitani jne..
Sitten taas huomasin olevani ihastunut erääseen naispuoliseen ystävääni, mutta ajattelin että se on ihan normaalia joskus ihastua ystäväänsä. Tiesin että ystäväni oli hetero, joten en antanut tunteilleni sen enempää valtaa enkä miettinyt asiaa sen kummemmin. Ajattelin että se oli jotakin murrosikään kuuluvaa, ei sen kummempaa.

Sitten peruskoulu päättyi, ja tiemme erkanivat etä-ystävyydeksi elämäntilanteidemme ja muuttoni vuoksi. Tapailin erästä vanhempaa miestä vähän aikaa, mutta sitten lopetin sen koska en ollut kiinnostunut hänestä siinämielessä. Alkoi kesäloma, ja elin aika levotonta teini-ikäisen elämää johon kuului olennaisena osana ryyppääminen. Sen seurauksena eräänä iltana silloisen ryyppäysporukkani kaveri, jota en tuntenut, joka siis oli miespuolinen, lähti saattamaan mua kotiini, koska olin hyvin kännissä, ja käytti tilanteen hyväkseen, eli tuli kotiini ja käytti siis seksuaalisesti hyväksi. Se oli todella henkisesti kipeä ja inhottava kokemus. No, ei siitä sen enempää.. Sitten löysin netistä muistaakseni sattumalta erään tytön, joka oli lesbo, tutustuimme ja juttelimme paljon, ja sitten myös tapasimmekin. Vietimme viikonlopun yhdessä ja ihastuin häneen heti. Siitäkään ei sittemmin syntynyt sen enempää.
kirjoittelimme kyllä toisillemme kirjeitä ja pysyimme etäisinä kavereina. Tutustuin netissä taas uuteen tyttöön joka myös tykkäsi tytöistä ja juttelimme ja näimme toistemme kuvat, oli tarkoitus tavatakkin mutta jostain syystä sitten jännitin niin paljon sitä tapaamista että se jäi. Jatkoimme kuitenkin kirjoittelua ja lähettelimme toisillemme romanttisia ja eroottisiakin viestejä ja ihastuin häneenkin vaikka emme olleet livenä koskaan tavanneetkaan. Sekin juttu sitten jäi siihen, (hänellä oli jotain omia ongelmia.)
elämä jatkui normaalisti. Tällä kertaa ihan tiedostin ja tajusin olevani lesbo. Muutimme taas toiselle paikkakunnalle jossa tutustuin erääseen uskovaiseen lähinnä itseni ikäiseen naiseen jonka kanssa vietimme paljon aikaa ja johon myös rakastuin.. Ja niinä aikoina tulin myös uskoon. En muista nyt miten, mutta jotenkin hän sai tietää tunteeni ja kiinnostukseni häntä kohtaan ja lesboudestani, johon tämä uskovainen kaverini suhtautui hyvin tuomitsevasti. Tämä kaverini siis on ihan hetero. Hän mm. näytti raamatusta jotain kohtaa jossa jollakin tapaa kiellettiin homoseksuaalinen kanssakäyminen. Silti pysyimme kavereina tunteistani häntä kohtaan huolimatta. Äitinikin suhtautui aika tuomitsevasti ja negatiivisesti ihastumiseeni, kun äidilleni asiasta kerroin. (Äitini ei muistaakseni tiennyt aikaisemmista ihastuksistani ja "säädöistäni" naispuolisten kanssa.) Sain kommenttia että olen sekaisin jne..

Sen jälkeen pikkuhiljaa kaveruutemme loppui, tosin ihan muista syistä, ja unohdin koko asian. Ajattelin että tosiaan olen vain "sekaisin" ja mahdollisesti kiinnostukseni naispuolisia kohtaan johtui vain silloisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä josta mainitsin. Menin eteenpäin ja kielsin koko asian, seksuaalisen-identiteettini ja yritin tietoisesti "hakea" miespuolista seurustelukumppania. Tutustuinkin netissä mieheen jonka kanssa juttelimme, ja puhetta oli tapaamisestakin mutta tämä mies sitten "jänisti" ja annoin asian olla.. Joten elin sinkkuelämää ja kävin töissä ja ihastuinkin jopa erääseen mieheen joka asui naapuritalossani ja joka kävi välillä työpaikallani. Mutta se meni sitten ohi koska siitä ei syntynyt mitään (hän suri juuri päättynyttä suhdettaan).. ja sitten naapuritalon eräs toinen mies oli kiinnostunut minusta, oli laittanut postilaatikkooni puhelinnumeronsa ja asiaa jonkin aikaa pohdittuan soitin hänelle ja siitä alkoi sitten vähän päälle 3 vuotinen, ensimmäinen "oikea" parisuhteeni. Pidin itseäni ihan heterona koska seurustelin ja asuin miehen kanssa. Suhteeseen tuli sitten paljon ongelmia, sairastumiseni ja miehen vaikean päihdeongelman vuoksi. Siitä huolimatta elin hänen kanssaan vaikka meillä oli yhteiselämä hyvin vaikeaa. Eräänä päivänä veljeni tuli käymään meillä uuden tyttöystävänsä kanssa. Tykästyin häneen heti ja meistä tuli hyvät ystävät. Ja myös erosin miehestäni, muutin yhteisestä kodistamme pois. Tämä veljeni tyttöystävä oli todella hyvä tuki mulle ja kävinkin hänen luonaan aina veljeni kanssa. Silloin jo ihastuin pikkuhiljaa ja vaivihkaa veljeni tyttöystävään, en vain vielä tiedostanut ja tajunnut asiaa.(Ja mahdollisesti kielsin tunteeni koska kyseessä nimenomaan oli veljeni tyttöystävä.)
Muutaman viikon erossa olon jälkeen palasin taas ex-mieheni luokse ja jatkoimme yhteiselämää. Tällöin kuitenkin kirjoittelimme hyvin paljon tämän veljeni tyttöystävän kanssa. Tuli taas suhteeseen mieheni kanssa vaikeuksia, mm. saimme häädön silloisesta vuokra-kämpästämme, ja tarkoitus oli lähteä pohjois-ruotsiin hänen vanhempiensa luokse lomailemaan ja etsimään uutta asuntoa. Eräänä, hyvinkin ratkaisevana iltana, juttelin netissä tämän veljen tyttöystävän kanssa. Heidän suhteensa oli jo loppumassa, vaikka vilpittömästi vielä yritin auttaa että heidän suhteensa pysyisi kasassa. Olin jo kuitenkin tiedostanut ja tajunnut ihastuneeni tähän tyttöön, ja yhtäkkiä vaan huomasin flirttailevani hänelle ja suoraan ja rohkeasti osoitin kiinnostukseni häntä kohtaan. (Tämä tyttönen oli joskus aiemmin maininnut suhteistansa naisten kanssa, ja ihastuvansa ihmiseen, ei sukupuoleen.)
Ja yllättäen ihastuminen olikin molemminpuolista! Tein päätöksen erota lopullisesti miehestäni, ja pakkasin tavarat ja menin suoraan tämän tytön luokse. Vietimme pari ihanaa viikkoa yhdessä. Muutin veljeni luokse, ja kun molemmat olimme tahoillamme juuri eronneita ja vähän hämillänsäkin ja sitoutumisenpelkoisena tyttö sanoi tarvitsevansa vielä aikaa pohtia asioita ja sovimme katselevamme tilannetta toistaiseksi. Olin niin rakastunut että, ja vieläpä tämä oli molemminpuolista.. Enkä edes yrittänyt kieltää tunteitani. Pidimme yhteyttä ja haaveilin hänestä päivinöin. Hän sanoi ettei ole valmis vielä pitkään aikaan suhteeseen kenenkään kanssa. Hiljalleen lannistuin ja ajattelin ettei tästä tule kuitenkaan mitään, että tämä tyttö ei kuitenkaan ollut tosissaan suhteeni. Tietoisesti pyrin unohtamaan hänet ja menin eteenpäin.en ollut yhteydessä pitkään aikaan häneen ja yritin "tukahduttaa" tunteeni. Laitoin treffi-ilmoituksen nettiin jossa väitin olevani hetero. Tapasinkin pari miestä mutta ei niistä mitään tullut. Ja hyvä niin. Sitten sain uuden,oman asunnon ja muutin veljeni luota pois.
En edelleenkään pystynyt kokonaan unohtamaan tätä tyttöä, huomasin edelleenkin aika-ajoin ajattelevani häntä.. Eräänä yönä en saanut nukuttua, ja kokoajan hän oli mielessäni. Muistin että mullahan on hänen puhelinnumeronsa ja päätin viestittää tälle. Saimme puhuttua asioista ja muistelimme niitä paria viikkoa jolloin elimme yhdessä, ja olin ollut hänenkin mielessään paljon. Tajusin etten mä voi kieltää itseäni olemasta se mitä olen, eikä tunteiden tukahduttaminenkaan auta mitään. Harmikseni tämä tyttö oli päätynyt siihen etten enää halua hänen kanssaan mitään ja oli tehnyt päätöksen mennä elämässään eteenpäin,ja hän oli myös tavannut toisen naisen. Kerroin hänelle välittäväni hänestä paljon ja haluavani yrittää uudestaan ja josko antaisimme meille uuden mahdollisuuden. Päädyttiin sitten siihen että hän katselee vielä tilannetta sen toisen naisen kanssa.

Ja tässä sitä nyt ollaan :)

Innostuin kirjoittamaan oikein elämäntarinan, heh. Eli nyt tiedostan että tykkään myös naisista, tai aidosti pelkästään naisista.Tein päätöksen,että en enää aio kieltää itseltäni mitään, enkä olla muuta kun olen. Tässähän ei ole mitään pahaa, sillä pahin vihollinen itselleni loppupeleissä olen ollut minäitse. Eikä mun enää tarvitse hakea keneltäkään hyväksyntää eikä mitään, sillä olenhan aikuinen nainen. Olen kyllä todella helpottunut ja onnellinen että voin taas elää omana itsenäni. Olin aiemmin vain kieltänyt sen seksuaalisen-identiteettini, suurimman osan minusta, jonka osasyynä on ollut varmaankin myös nuoruuden ajan kaverini suhtautuminen asiaan ja äitini silloiset kommentit. En kuitenkaan halua syyttää ketään, jokainen meistä elää omaa elämäänsä, vastuussa itsestään ja tekemisistään. Antaa kaikkien kukkien kukkia :) Ja tuskin se seksuaalinen hyväksikäyttökään on vaikuttanut tähän suuntautumiseeni, koska kuten kirjoitin, varhaisnuoruuteni ensimmäinen ihastus oli myös tyttö :)

ja oikein kovasti toivon että tämän mainitsemani viimeisimmän ihastukseni kanssa vielä syntyisi jotakin ihanaa, aika sen näyttää :)
jos ei, niin onhan maailma täynnä ihania naisia! :)
Ylös
kevätpörriäinen Vastaa282 / 339 
17.04.2013, 18:24
Viestiä on muokattu
:)
Ylös
silmäripsi Vastaa283 / 339 
17.04.2013, 23:11 Heippa!

Näiden tekstien lukeminen todella helpottaa, kun ymmärtää, että ei ole ihan niin _yksin_ tunteidensa ja ajatustensa kanssa kun aiemmin luuli, muitakin myöhemmin heränneitä löytyy :)

Erityisesti miksun kertomus pysäytti, koska itsekin olen saanut näitä raamattu-kommentteja, koska olen elänyt kristillisissä piireissä ja se tekee "heräämisestä" erityisen monimutkaista ja tuntuu, ettei asiasta oikein uskalla puhua kun lähimmätkin ihmiset ovat tehneet tökeriä kommentteja ja lähinnä olettaneet, että tahdonvoimalla ja syntejä tunnustamalla naisiin ihastumisestakin pitäisi ohi päästä. No, olen nyt ainakin kymmenen vuotta yrittänyt sitä tahtoa käyttää ja huonolta näyttää (tai sitten hyvältä ;). Miehet herättää mussa lähinnä ystävyyshenkistä sympatiaa ja pari kertaa olen seurustellut sellaisten miesten kanssa, jotka oli ensin mun hyviä ystäviä ja sitten yleensä ajauduin heidän tahdostaan seurustelemaan kun kaikki muutkin teki niin ja multa sitä odotettiin. En ole kuitenkaan koskaan oikein ymmärtänyt, miksi mun pitäisi elämääni mies haluta, enkä nähnyt itseäni elämässä elämääni miehen kanssa. Toisaalta hyvien naisystävieni mentyä naimisiin surin heidän menettämistään, kun mies oli yhtäkkiä heidän elämästä keskipiste ja se yhteys, mikä mulla oli monien kanssa katosi lähes täysin.

Nättinä naisena miehet lähestyvät mua paljon kaikkialla, mutta lähinnä musta tuntuu väsyttävältä kaikki sellainen. Olen yrittänyt olla kaikille jotakin, mitä he odottavat ja silti tuntuu, etten ole ollut kenellekään, erityisesti itselleni oikeasti rehellinen. Olen yrittänyt kieltää ihastumiset ja jankuttaa, että olen hetero, vaikka tutkaani osuvat bi/lesbonaiset ja itsekin jään jatkuvasti muiden tutkaan. Naiset herättävät mussa ihan erilaisia tunteita kun miehet koskaan. Tunnistan kyllä oikein komean miehen, mutta en halua fyysisesti ja seksuaalisesti miestä samalla tavalla kuin naista. Ihanan naisen nähdessäni haluan jutella, suudella, vain _olla_ ja nainen voi todella säväyttää olemuksellaan paljon voimakkaammin. Saatan sekoilla sanoissani, punastua ja vatsassa on perhosia. En ole koskaan kiinnittänyt huomiota elokuvien miesnäyttelijöihin tai ymmärtänyt miksi miesten takapuolta tms. ruumiinosia pitäisi ihastella, mutta naiset ne vaan osaa olla niin taivaallisen kauniita, hurmaavia ja kiehtovia, että pelkät kauniit silmät saa maailman pyörähtämään ympäri.

Mutta sellaista, kaapissa kai ollaan vielä jonkin aikaa. Eräs tietty nainen mullakin on mielessä, mutta tuskin uskallan koskaan lähestyä häntä, vaikka monta kertaa viikossa törmäilläänkin ja joka kerta ne silmät saa mun polvet ihan heikoksi. Kokemusta naisista ei muuten ole ollenkaan, eikä paljon miehistäkään tuon uskonnollisen taustan takia, mutta elämä vie :). Tsemppiä muille myöhäisheränneille, onneksi kevät on jo tulossa ja ehkä se rakkauskin osuu vielä kohdalle!
Ylös
Neitoperhonen Vastaa284 / 339 
19.04.2013, 18:17 Hei te ihanaiset naiset! Olen nyt vihdoinkin saanut luetuksi koko ketjun ja ajattelin minäkin kirjoittaa tänne oman tarinani.

Taustaltani olen hyvinkin hetero, tai niin ainakin luulin vielä kuukausi sitten. Olen 35-vuotias ja ollut naimisissa kerran (tästä liitosta myös lapsi) ja olen seurustellut aina miesten kanssa. Jotain on kuitenkin puuttunut. En ole esimerkiksi koskaan nauttinut miehen hyväilemisestä, vaikka itse seksi onkin ollut hyvää ja kiihkeää. Mutta jossakin vaiheessa suhdetta intohimo on kadonnut ja seksi on muuttunut pakkopullaksi. Viimeisintä "mies-hoitoani" saan kiittää tästä heräämisestäni, hänen kauttaan pääsin kokeilemaan naisten välistä seksiä ja minulle aukeni taivas.

Nyt kun olen miettinyt asioita, huomaan, että olen aina pitänyt miehistä, joissa on naismaisia piirteitä. Olen myös muutaman kerran ihastunut naiseen, vaikka olenkin alitajuisesti kieltänyt tunteeni jo ennen kuin itse niitä huomasin. Olen myös fantasioinut naisista ajoittain. Itse heräämiseen ei liity suurta draamaa, eikä itse asiassa kriisiäkään. Totesin vain, että näin tämä asia nyt on, oloni oli itse asiassa huojentunut ja onnellinen. Olen kertonutkin asiasta jo ystävilleni ja saanut vain hyväksyviä kommentteja.

Heräämisen helppouteen vaikuttaa varmasti se, että lapseni isä huomasi olevansa homo noin 10 vuotta sitten. Olen lapselleni siis lähes 10 vuotta selittänyt, että homous on normaalia ja hyväksyttävää ja samalla hyväksynyt pikku hiljaa oman kiinnostukseni naisiin. Entisen mieheni kautta olen myös tutustunut homoihin ja heidän elämäänsä. Ex-mieheni on siis tasoittanut omalta osaltaan tietäni oman seksuaalisuuteni hyväksymiseen. Tästä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Nyt kun tiedän mikä olen, olisi kiva löytää samanhenkistä seuraa. Ehkäpä joskus kohdalleni sattuisi se elämäni nainenkin :)
Ylös
miksu_ Vastaa285 / 339 
20.04.2013, 02:35 Silmäripsi, ihan kun olisit kirjoittanut mun elämästä! samanlaisia fiiliksiä ollut itsellänikin.
Tsemppiä ja siukkuja sullekin!
Ylös
anne Vastaa286 / 339 
20.04.2013, 17:42 Hei,

Kevätpporriäinen, luulen, että täytyy olla kirjautunut sivustolle voidakseen lähettää yksityisviestejä. Jos ei onnistu, tai jos haluat niin laita spostia osoitteeseen annedebyrsa@gmail.com. Minusta olisi kiva kirjoitella, kaikki muutkin, jotka haluaisivat jutella, ottakaa yhteyttä! Mistä sitä tietää, jos vaikka joskus päädyttäisiin saman kahvipöydän ääreen ;)
Ylös
Mandana Vastaa287 / 339 
27.04.2013, 16:36
Viestiä on muokattu
Hei,

olen lueskellut tätä ketjua sieltä täältä. Paljon tuttua tarinaa. Itse "heräsin" noin 25 vuotta sitten ilman suurta kaaosta. Sitäkin ihanampi oli se ymmärräys, kun tajusin, miksi miehiä kohtaan en tunne ystävyyttä syvempää tunnetta.

Kauniita suhteita noina vuosina on ollut muutama, jokainen oma tarinansa. Nyt jo muutaman vuoden sinkkuuden jälkeen olen hyvinkin valmis kohtaamaan uuden ihmisen, kaltaiseni naisen, noin 43 - 53-vuotiaan, mielellään pääkaupunkiseudulta.

Minulle ominta on kohdata aidossa elämässä ihminen olemuksen, katseen ja äänen kera. Sillä todellisuus, live-kohtaaminen sen vasta näyttää, sopiiko kaksi ihmistä yhteen, miellyttääkö olemus ja ennen kaikkea kolahtavatko kemiat. Etsiä on minun kohdallani liian vahva verbi. (Samoin ajattelevaan naiseen soisin kyllä törmääväni, ihan missä tahansa, ja nauravaiseen, hyvännäköiseen tottakai:)

Olen sporttisen naisellinen hieman poikamainenkin, rento ja nuorekas, vapaa l-nainen, yhden jo aikuisen lapsen äiti. Luonteeltani olen rehellinen ja luotettava, avoin ja sympaattinen.
Arvostan itsessäni ja toisessa rentoutta, huumoria=taito nauraa myös itselle tervettä itsetuntoa, sosiaalisuutta, rohkeutta, ikuista lasta sisällä ja vastuuntuntoa, taitoa rakastaa elämää, optimistisuutta ja älyä. Tottakai on myös tärkeää, että on sinut, tasapainossa niin itsensä kuin yhteiskunnan kanssa.
Tuo aitous, kokonaisuus minut valloittaa, ulkoinen ja sisäinen kauneus maustettuna sillä jollakin ja se jokin selviää vasta tutustumisen myötä.
Plussaa saa,jos tykkää hyvästä ruuasta kera punaviinin ja saunomisesta:)
Eläimistä nautin parhaiten katsellen vaikkapa hevosia laitumilla. Liikunta on minulle luonnollinen osa elämää, elämäntapa. Urheilusta tykkkään ja myös penkkiurheilusta varsinkin yksilölajeissa. Kulttuuria lainkaan unohtamatta, samoin yhteiskunnalliset asiat politiikka mukaan lukien kiinnostavat.

Tärkeintä elämässäni on läheisteni ja oma hyvinvointi. Siltä pohjalta voi rakentaa hyvää elämää ja unelmoida, toteuttaa unelmia.
Ylös
Mandana Vastaa288 / 339 
30.04.2013, 10:29 Hyvää wappua kaikille! Tällaisia 40++ naisia kuulemma juhlii aattoa Mann'streetillä, ja tietysti jo aikaisessa illassa:) Nähdään sielllä:)
Ylös
sata-suudelmaa Vastaa289 / 339 
01.05.2013, 19:26 Ihanan paljon keskustelua tästä aiheesta. Lukiessani tarinoitanne tuntui, että kerrankin en ole yksin tässä asiassa. Niin kliseistä kuin se onkin, jotenkin sitä kuvittelee olevansa yksin, vaikka tiedän, etten ole tämän maailman ainoa lesbonainen. Viestiketjuun osallistuen kerron oman tarinani.

Olen tunnistanut jo nuoresta asti suuntautumiseni biseksuaalina. Muutamia pieniä tyttörakkauksia oli, mutta silti oli kuitenkin helpompaa elää heterosuhteessa. Ympäristö hyväksyi sen paremmin ja koska pidin miehistäkin, suhteet sopivat minulle. Paitsi seksin osalta... Olen ollut aktiivinen, mutta jossain vaiheessa on aina tullut se, että ollakseni miehen kanssa olen seksin aikana haaveillut hänen paikalleen naisen. Menin nuorena naimisiin ja sain lapsen. Erosin, aloin suhteeseen, erosin, aloin suhteeseen. Kunnes yhtenä päivänä.. Elin avoliitossa miehen kanssa. Luokseni tuli tuntemani nainen ja kertoi tunteensa. Kerroin omani ja rakkaus alkoi kirjaimellisesti siltä seisomalta. Se oli kuuma ja kiihkeä suhde, myös muutoin kuin seksuaalisesti. Hän oli elämäni nainen, mutta molempien epävarmuus päätyi kaksi vuotta myöhemmin suhteemme kaatajaksi. Hän oli minua 13 vuotta nuorempi ja kiersin ympyrää häpeäni kanssa siitä, että nuori nätti tyttö liikkuu vanhemman naisen kanssa (erotessa olin 38v). Häntä ikäeromme ei koskaan haitannut, joten riitelimme siitä paljon, etten esimerkiksi näyttänyt tunteitani julkisilla paikoilla. Ehkä käytöksestäni johtuen hän oli hyvin mustasukkainen, joka lopulta ajoi osaltaan suhteemme omaan mahdottomuuteensa. Sen jälkeen olin taas suhteessa miehen ja naisen kanssa sekä sinkkuna. Olen levoton.

Erosta naiseni kanssa on nyt kaksi vuotta. Olen vihdoin saanut sielunrauhan sille, että olen lesbo ja minulla on oikeus olla minä. En yksinkertaisesti halua miehiä vaikka yritin, kun se olisi kaikille helpompaa. Jokainen kerta alkoi tuntua entistä vastenmielisemmältä kunnes kerran jouduin sanomaan kesken seksin, että ei hemmetti, en pysty tähän enää. Siihen se sitten miesten kanssa oleminen loppui ja se on helpottanut niin paljon, ettei sanat riitä kuvaamaan olotilaani. Tänä päivänä olo on rauhallinen siitä, että olen vapaa miehistä eli vapaa omasta mieleni vankilasta. Haluan olla naisen kanssa. Haluan löytää oman naiseni, jonka kanssa voin jakaa elämäni. Haluan olla jonkun nainen.

Elämä on opettanut, että haluan kulkea häpeilemättä ja olla kumppanistani avoimesti ylpeä. Haluan sitä myös toisinpäin, itselleni. Salailu ja häpeily rikkoo rakkauden. Minulle on ihan sama mitä minusta ajatellaan. Oleellista on se, että itse tiedän kuka olen ja mitä haluan ja miten minun on hyvä, onnellinen olla.

Nyt olen kuitenkin yksinäinen. Asun yksin. En tiedä mistä löytäisin kaltaisiani. Toivon löytäväni muita ystäväksi ja ehkä sen, joka on elämäni nainen. Minulla ei ole tekemistä, kun olisi joku kenen kanssa voisin edes kirjoitella ajatuksia ja kuulumisia vaihtaen. Täällä Jyväskylässä on esimerkiksi Setan puolesta toimintaa vasta syksylle. Yhdet bileet taitaa vielä ennen kesää olla. Tai ainakaan minun tietääkseni.

Missä ihmiset tapaavat toisiaan? Mistä voin löytää kavereita?
Ylös
sata-suudelmaa Vastaa290 / 339 
01.05.2013, 20:00 Hei neitoperhonen!

Vaikka tarina on eri, niin paljon on myös samaa. Eikös ole uskomattoman ihana lukea, että meitä on monta!
Ja se helpotuksen tunne, kun huokaisee ja antaa itselleen luvan olla se kuka on. Nainen, joka rakastaa naista.
Aika upeaa, minä voin olla vihdoinkin minä. :)

Mielelläni juttelisin tai kirjoittaisin kanssasi lisää, kun olen untuvikko ja myös samanhenkistä juttuseuraa vailla. :)
Ylös
ReniCorn Vastaa291 / 339 
01.05.2013, 22:33 Avaudunpa nyt minäkin tänne, enkä vain lueskele muiden tarinoita ja ajattele samalla, että ihan kuin lukisin omia ajatuksiani.

En osaa sanoa mikä olen, bi, lesbo, hetero.. Olen vain ihminen ja minulla on tunteita. En osaa laittaa itseäni mihinkään kategoriaan.

Olen kohta 37v, ollut kerran hetken naimisissa ja lapsia on pari. En ole koskaan ajatellut, että voin elää vain miehen kanssa, mutta en ole myöskään ajatellut, että eläisin naisen kanssa. Tällä hetkellä ajatus miehen kanssa seurustelemisesta ei kiinnosta ollenkaan. En osaa kuvitella itseäni miehen vieressä. Ajatus naisen vieressä olemisesta lämmittää ja kiinnostaakin. Se on ollut päiväunelmani pitkään. Jo naimisissa ollessani haaveilin naisista ja toisinaan leikin ajatuksella, että saisin hyvän suhteen naisen kanssa. Nyt muutaman vuoden sinkkuuden aikana ajatus on vain vahvistunut ja kiinnostus naisia kohtaan kasvaa. Olen huomannut ihastuvani naisiin. Ihana tunne, kun huomaa vielä tuntevansa jotakin. Samalla silti kauhea tunne, kun ei saa vastakaikua lainkaan.

Kaipaan läheisyyttä, ja haleja. Halipula mulla on koko ajan :D. Ja sitä että olisi joku kenen kanssa jakaa arjen, mutta en silti tiedä olisiko minusta naisen kanssa elämään. Miten selittäisin lapsilleni, että äiti on nyt löytänyt tyttöystävän ja on ihan ok, että kaverit kiusaa teitä sen takia, että äitillä on tyttöystävä? Minkä vuoksi äitin onni tulee lasten hyvinvoinnin edelle? Lapsille olen kyllä sanonut, ettei ole väliä rakastaako tyttöä vai poikaa. Ehkä ajattelen liikaa muiden suhtautumista, mutta en halua laittaa lapsiani kiusaamiselle alttiiksi ihan vain oman haluni takia. Ja mistä minä tiedän haluanko olla naisen kanssa, kun en ole koskaan ollut? Onko tämä vain oma pieni salainen päiväunelma vai ihan totisinta totta? Joskus kavereiden kanssa puhuessa olen kuullut sanottavan, että ei olisi yllätys, jos ihastuisin naiseen.. En tiedä mistä sellainen ajatus heille on tullut. Itse en usko tunnistavani ulkoapäin naisia, jotka tykkäävät olla naisten kanssa. Miten sen sitten minusta näkee?

Voihan se olla myöskin niin, että kaipaan ystävää. Jotakin kenen kanssa puhua ihan kaikesta ja tehdä asioita yhdessä. Olen hirveän paljon ilman aikuista seuraa. Toki töissä on muita aikuisia ympärillä, mutta se on työelämää. Kotona olen vain lasten kanssa, enkä käy juuri missään. En tykkää istua baareissa tai missään muuallakaan, jossa alkoholia riittää. Hiljaiset ja rauhalliset illat ovat minun juttuni.

Olen ihan pyörällä päästäni. Haaveilen suhteesta naiseen, mutta en tee mitään sen eteen, jotta voisin sellaisen saada. En osaa mennä juttelemaan ihmisille, joita en tunne. Olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja pienellä paikkakunnalla en halua lähteä huutelemaan, että kaipaan naisseuraa.. :) Eikä täällä hirveästi sellaisia tapahtumia ole, joissa kävisin. Toisinaan yritän sulkea ajatuksen suhteesta naiseen, ja ajattelen vain olevani loppuikäni yksin. En ole koskaan ollut seurustelijatyyppi, mutta olen silti aina kaivannut jotakin lähelleni. Ehkä se on johtunut siitä, että en ole osannut ajatella olevani vailla naisseuraa, ja ne miehet eivät oikeasti ole herättäneet sen suurempia tunteita. Avioliittokaan ei ollut mikään rakkausliitto, tapahtumat oikeastaan vain johtivat siihen.

Tästä tarinastani ei tullut ollenkaan sellainen kuin ajattelin. Piti kirjoittaa hauskasti ja aivan muita asioita, mutta tällainen tästä nyt sitten tuli. Teksti on yhtä sekaista, kun elämänikin tällä hetkellä. Ehkä joku täällä osaa avata ajatuksiani ja auttaa ymmärtämään mitä ihmettä päässäni liikkuu..
Ylös
Neitoperhonen Vastaa292 / 339 
04.05.2013, 20:28 Hei Sata-suudelmaa. Vaikka tarinamme ovat erilaisia, niin yhtäläisyyksiäkin löytyy. On ihanaa vihdoinkin löytää itsensä. Olisi tosiaan kiva viestitellä. Minut saa kiinni osoitteesta neitoperhonen1978@gmail.com.

ReniCorn tarinasi liikutti minua. Myös minulla on ollut samoja ajatuksia kuin sinulla. Olen asunut yksin (lapsen kanssa) 8 vuotta. Ennen heräämistäni olin jo tehnyt surutyön siitä, etten todennäköisesti tule koskaan seurustelemaan vakavasti kenenkään kanssa. Mutta nyt ajattelen, että ehkä suhteiden epäonnistuminen johtuikin kumppanin väärästä sukupuolesta. Minussa elää pieni toivonkipinä, että joskus löytäisin rinnalleni rakkaan ihanan naisen. Jos haluat kirjoitella, laita meiliä tuohon yllä olevaan osoitteeseen :)
Ylös
Linnunradalla Vastaa293 / 339 
05.05.2013, 13:02 Olen jo pitkään seurannut tätä keskustelua, ja todella paljon tuttuja ja omilta tuntuvia ajatuksia ja kokemuksia ovat muut ennen minua esittäneet. Hassua, miten samoja ratoja asiat tapahtuvat niin monelle, ja silti ne itselle tuntuvat niin ainutlaatuisilta ja pysäyttäviltä. Ja myös yllättäviltä ja toisaalta siltä, että miten saatoin olla tajuamatta tätä aikaisemmin. En ole osannut ottaa osaa keskusteluun kesken oman pahimman myllerryksen, mutta on ollut todella ihana saada lukea muiden kokemuksia. Omaksi itsekseen tuleminen on ollut yhtä aikaa ihanaa ja rankkaa. On ollut kurjaa satuttaa ympärillään olevia ihmisiä vain siksi, että on aikaisemmin yrittänyt olla jotakin mitä ei ole, eikä halua enää tehdä sitä. Mutta sitten kun tuli vastaan se piste, jolloin ei pystynyt yrittämään enää enempää, niin ei vaan pystynyt, ja onneksi se piste tuli lopulta vastaan, vaikka sitten vähän myöhässä. Sitä seurannut vapautumisen tunne oli aika ihana. Vähän niin kuin olisi päästänyt itsensä häkistä ulos oikeaan elämään.

sata-suudelmaa: minä olen tavannut ihmisiä Jyväskylässä lähinnä tutustumalla ensin netin kautta (Suomi24 tai Qruiser) ja sitten vasta livenä. Elämässäni on edelleen tilaa ystäville tai jollekulle tärkeämmällekin, joten jos haluat kirjoittaa, osoite on hilipatipippan@suomi24.fi
Ylös
sata-suudelmaa Vastaa294 / 339 
05.05.2013, 14:01 Neitoperhonen ja Linnunradalla,

Tuli niin hyvä mieli, kun palasin viikonlopun reissulta juuri kotiin ja kappas, täällä olikin lisää ajatuksia, kommenttia ja ihana, että laitoitte sähköposti-osoitteenne. Kirjoitan varmasti. Just nyt ei ole yhtään niin yksinäinen olo, kun tietää, että saatan jopa tutustua muiden itsenikaltaisten kanssa. Koska, kuten täällä on monesti todettu. Tie siihen kuka olen on ollut raskas ja kuin vuoristorataa. Mun osalta ehkä rankimmin taistelua ulospäin siitä, että en suostu salaamaan enkä häpeämään sitä, että sydämmeni sykkii vain naisille. Oikeudestani olla minä. Vaikka olenkin ollut joskus naimisissa ja minullakin on lapsi.

Halauksia ja hyvää sunnuntaita, joka ikiselle. :)
Ylös
yötuikku Vastaa295 / 339 
07.05.2013, 10:50 Kylläpä iski tuo Noviisittaren tarina! Ihan kuin omista kätösistäni olisin sen naputellut! Itkin ja ahdistuin ja toisaalta helpotuin, kiitos kun jaoit ketomuksesi.

Kirjoitin pienen tarinani aikaisemmin tänävuonna tähän samaiseen ketjuun, mutta jo se oli todella rankka tämmöiselle suojaantuneelle ja tunteitaan tukahduttavalle eksyneelle, siispä pysyin poissa, suljin pois mielestä, mutta se on aika lyhyt tie. Hyvin pian siispä taas taas tuli tarve vertaistuelle, nyt taas tuntuu että on pakko saada tätä jonnekin ulos.

Viime kirjoitukseni jälkeen me käytiin mieheni kanssa keskusteluja (useampi kk takaperin) paljonkin siitä että mitä tunnen naisia ja seksuaalisuuttani kohtaan. Päädyin siihen järkiratkaisuun että jatkettaan yhdessä, mutta nämä "aallot" jolloin tiedostan oikeat haluni tulevat kokoajan useammin ja ovat aina vain vahvempia. Meidän liiton pitäisi olla kokoajan täynnä innostavaa uttaa seikkailua tai mielenkiintoista tekemistä ettäkö tämä ahdistus pysyisi poissa. Ja suhteemme on hyvin kaukana sellaisesta, emme edes keskustele, pysyttelen vain etäällä ja hoidan oman osuuteni (mallikkaasti) arjen pyörittämisestä. Hukutan itseni harrastuksiin ja mielijohteisiin jottei minun tarvitsisi kohdata tätä, mutta sen takia olen niin loppu että aamulla herään jo valmiiksi ahdistukseen ja väsymykseen. Tännekään en ole pystynyt pitkään aikaan tulemaan lukemaan juttujanne koska ne repii suojamuurejani ja kaapin oveani entistä enemmän rikki. Mitä te olette tehneet silloin kun ahdistus on pahimmillaan? Miten mä tästä taas kerään itseni ja jatkan, ja mihin suuntaan? Eämä täynnä kysymyksiä ja pahimpaan mahdolliseen aikaan, tietysti, kuinkas muutenkaan...
Useimmile ystävillenikään en pysty avautumaan, olen tunnetusti ailahtelevainen ja yllytysherkkä ihminen, viimeksi kuin kerroin he sanoivat tämän olevan jälleen yksi pääni oikku ja että se menee kyllä ohi. uskoin, olinpas tyhmä, koska tässä sitä taas ollaan, haavat avoinna viime kerrasta ja entistä enemmän täynnä epävarmuutta.
Ylös
Lepi @ Vastaa296 / 339 
10.05.2013, 00:52 Hei kaikille!

On jännittävää aloittaa ensimmäinen viesti täällä ylipäätään, vaikka niin moni muu onkin sen tehnyt jo ennen minua.
Niitä lukiessa vahvistui tunne, että minunkin on uskallettava vihdoin päästää sisältäni se, mitä olen siellä jo niin kauan kantanut. Uskon, että tälläinen "julkinen" kirjoittaminenkin helpottaa, vaikka anonyyminä ollaankin.

Lähdetään nyt siitä ensinnä, etten edes tiedä, olenko bi vai ihan ehta lesbo. Pidän itsenäni vielä bi:nä jostain syystä. Ehkä haluan ajatella, että en ihastu sukupuoleen, vaan ihmiseen - niin se on ollutkin, mutta miesten kanssa en ole koskaan saanut aikaan mitään "vakavampaa" ja seksikin on alkanut tuntumaan todella typerältä, sitten on alkanut ahdistamaan koko asia, jonka jälkeen olen vain tyytynyt "pitämään taukoa", kuten ystävälleni olen asian ilmaissut.

Olen todella nuoresta asti ollut tietyllä tapaa kiinnostunut myös tytöistä. Paljon jo ala-asteikäisinä pussailtiin joidenkin kavereiden kanssa, vaikka se olikin näitä lasten leikkejä - ohimenevää, kuten sanoma usein on. Myöhemmin erään miehen toiveesta pääsimme ystävämme kanssa hieman harjoittelemaan toisillamme ns. esileikkiä, miehen katsoessa vierestä. Mitä se piti sisällään? - Näykkimistä, kielellä leikkimistä keholla, suutelua suulle ja kaulalle, rinnoilla värkkäämistä kielellä yms., mutta kummallakin pysyi housut jalassa koko ajan. Mielestäni tuo saadaan kuitenkin laskea jo seksin piiriin sinällään ja mikä ihaninta, se ei tuntunut yhtään pahalta tai väärältä. Päinvastoin. Se ei valitettavasti vain ole toistunut kuin kerran sen jälkeen ja siitäkin on jo aikaa.

Reilu vuosi sitten tutustuin uuteen ihmiseen harrastusten kautta. Myöhemmin kuulin meidän yhteiseltä kaverilta hänen olevan lesbo. Asia alkoi kiehtomaan kovasti, jonka olen kuitenkin saanut pitää aivan omana tietonani. Minua pidetään umpiheterona, joka on sinällään ironista, jos ottaa huomioon minun kokeiluni ja sen, että minulla ei ole hetkeen ollut miestä kuvioissa mukana ja yleensä ohimennen kyselijöille vain heitän lausahduksen "ei oikein inspiroi".
Jatkaakseni lesbokaveristani, nykyään ystävästäni, että hän on mielessäni valehtelematta päivittäin. Useita kertoja päivässä itseasiassa, ja voin varsin suoraan sanoa olevani häneen kovin ihastunut. Meillä on ikäeroa kymmenen vuotta (olen se nuorempi) ja olemme erittäin samanlaiset ihmiset, pidämme lähestulkoon samoista asioista. Hän on ihana ihminen ja olen kieltämättä hiukan kateellinen hänen tyttöystävälleen, kun hänellä on niin ihana kumppani omanaan.

Noin puoli vuotta sitten eräs minua nuorempi (alaikäinen) tuttuni myönsi olevansa ihastunut minuun. Siis naispuolinen sellainen. Asia hämmensi minua todella, en ollut koskaan tietääkseni ollut kenenkään tytön ihastuksen kohde. Suoraan sanoen se ahdisti, sillä se ihastuja meni turhan pitkälle tulostaessaan kuviani huoneensa seinälle ja lähettäen minulle jos minkälaisia viestejä erinäisine rakkaudentunnustuksineen. Jouduin sanomaan hänelle asian siltä kantilta, etten ole pätkääkään bi-ihminen. Tuntui pahalta valehdella omasta identiteetistään, silloin kun olin vielä enemmän sekasin asian kanssa: olenko vain kokeilunhaluinen, jonka lesboystäväni sai oikein roihahtamaan, mikä minä nyt olen, mistä minä tiedän yhtään mitään, onko tämä ohimenevää, mitä jos vastaan tuleekin juuri se mies, joka vie jalat alta...

Suurin kysymys oli tuo ensimmäisenä mainittu: Olenko vain kokeilunhaluinen?
Mistä minä sen tiedän? Johtuuko nämä fiilikset vain huonoista seksikokemuksista miesten kanssa? En kyllä ole oikein koskaan välittänyt siitä, että joku on sisälläni, vaan enemmän siitä lipittelypuolesta. Anteeksi avoimuuteni, äskeinen lause saattoi sisältää way too much information.
Vaikka suhteeseen kuuluu paljon kaikkea muutakin kuin seksi, en voi väittää, etteikö sillä olisi elämässäni todella suurta roolia. Miesten kanssa koetuissa suhteissa minua on alkanut ennen pitkää ahdistaa muissakin osa-alueissa ja olen halunnut vetäytyä yksinäisyyteen.

Olen hyvä menemään asioiden edelle, mutta jos ikinä tapaan sellaisen naisen (tai jos vaikka tuo lesboystäväni olisikin joskus vielä vapailla markkinoilla) - anyway sellaisen, kenen kanssa haluaisin viettää elämäni ja jakaa arkeni, on minulle äärimmäisen vaikeaa raottaa se kaapin ovi kokonaan. Minulla on toki sellaisiakin ystäviä, jotka eivät tuomitse. Mutta esimerkiksi perheeni ja perheen kautta tulleet ystävät ovat - lempiadjektiiveillani kuvattuina - vanhanaikaisia ja ahdasmielisiä.

Tässä tämä nyt oli. Kiitos, että sain avautua. Kiitos, että sain lukea muidenkin juttuja. Nyt on taakka vähintäänkin puolittunut, kun on heitetty ajatuksia jossain muuallakin kuin omien korvien välissä. :)
Ylös
ihmettelentassa Vastaa297 / 339 
12.06.2013, 00:07 Nämä viestit on olleet musta todella koskettavia lukea. Kiitos niistä! Itsekin olen jo parin vuoden ajan paininut saman asian kanssa: Yhtäkkiä, kuin tuulesta, rakastuin aivan järjettömästi ystävääni. Seurustelu ei kuitenkaan koskaan onnistunut. Sen jälkeen olen alkanut yrittää suhtautua uudella tavalla sekä miehiin että naisiin. Olen pitänyt kiinnostustani miehiin aivan itsestäänselvyytenä siihen saakka, kunnes ystäväni tuli ja sekoitti pääni. Nyt olenkin huomannut, että on ainakin olemassa yksi nainen, joka saa minussa aikaan järjetöntä vetoa. ehkä niitä on enemmänkin?
Ylös
sunmuru73 Vastaa298 / 339 
12.06.2013, 17:01 heips virtuaaliystävät, minulla alkaa elämä selkiämään ainakin sen osalta, että nyt tiedän että tykkään molemmista. Elämästä tuli samalla kertaa hyvin mielenkiintoista mutta samalla myös hyvin vaikeaa. Edelleen elelen perheeni parissa eikä ihan lähinäköpiirissä ole muutosta asiaan tulossa. Arjessa on hyvä olla, mies on hyvä ystäväni ja rakas ihminen mutta maailma on täynnä magneetteja jotka vetää puoleensa. Vaikeutena on hahmottaa edelleenkin sitä missä menee minun tahto ja missä muiden odotukset. Jos valitsen oman tahdon, satutan useita ihmisiä ja varmasti samalla myös itseäni, mutta eikös tämä ole minun elämä ja saan seurata tunteiden virtaa ja katsoa minne se vie. Seksuaaliset mieliteot ottavat ylivaltaa ja järki sumenee. Missä määrin kuuntelen näitä animaalisia tuntemuksia :) hieman hankalaa on.
Ylös
ReniCorn Vastaa299 / 339 
28.06.2013, 22:19 Mielestäni jokainen on oikeutettu elämään omaa elämäänsä niin kuin itse haluaa. Ei sitä voi koko elämää omistaa sille, että tekee niin kuin muut haluavat/odottavat. Loppujen lopuksi elämä on hyvin lyhyt aika ja sehän on itsestään kiinni, miten sen haluaa viettää. Onko oikein satuttaa itseä ja tehdä niin kuin muut haluavat? Vai tekeekö niin miten itse haluaa ja toivoo, että muut ymmärtäisivät?

Tsemppiä sunmuru73, asioilla on kuitenkin tapana järjestyä..
Ylös
Kielonkukka Vastaa300 / 339 
30.06.2013, 22:19 Olipa todella järisyttävää lukea tätä viestiketjua.

Olen uusi täällä ja sain vinkintästä ketjusta toista kautta. Käyn tällä hetkellä läpi todella isoja ajatuksia elämästäni ja päätösten tekeminen on haastavaa.

Tahtoisin kirjoittaa lisää, mutta juuri nyt on takki tyhjä. Tahtoisin myös kertoa enemmän itsestäni, mutta pelkään niin paljastuvani.

Onko tämä miten luotettava keskustelupalsta?

Olen kirjoitelllut blogia ajatuksistani ja minua kehoitettiin laittamaan se tänne. Laitan sen nyt alkuun ja mietin pian, mitä tahtoisin lisätä.
lepakkolampaanvaatteissa.blogspot.fi

Huomenna minulla on aika seksuaaliterapeutilla. Ehkä tänne voisin jakaa sen jälkeisiä tuntemuksia. En ole ennen tästä luurangostani kaapissa hänelle puhunut. Nyt aion olla rohkea.
Ylös
sunmuru73 Vastaa301 / 339 
02.07.2013, 15:11 moikka Kielonkukka. Hieno blogi ja elämäsi on kuin minun. Ihana mies, lapset ja kaikki hyvin mutta viehtymys naisiin sekoittaa pakkaa. Minä kokeilin, petin ensimmäistä kertaa ja pariterapiassa sitten kerroin. En ole pyytänyt anteeksi mutta olen saanut anteeksi. En pyydä anteeksi sitä mitä olen, mutta en saa miestä ymmärtämään mitä olen. Ja juuri tuo, että miksi seksuaalisuuden pitää määritellä kenen kanssa haluaa elämää - arkielämää viettää. Minä voisin olla tässä ja nyt, mutta kokea intohimoa jossain muualla. Jos haluat vaihtaa ajatuksia samanlaisesta tilanteesta, kirjoittele: sunmuru73@gmail.com
Ylös
xmie Vastaa302 / 339 
06.07.2013, 19:45 Moi kaikille,

huomaan että monet kokevat onnea heräämisestään, toisaalta pelkoa siitä miten elämä jatkuu.

Kun oma historiani on se, että olen ollut kiinnostunut naisista jo varhaisesta kouluiästä, ja ymmärtänyt mistä on kyse vasta nelikymppisenä, niin onhan siinä monta, monta sellaista vuotta, kun ei ole kokenut olevansa samalla viivalla muiden juttujen kanssa. Pelotti suorastaan, kun miehet lähentelivät - en ymmärtänyt, miten minun pitäisi vastata, kun tunteita ei juuri ollut. Yksi ja ainoa mies ja avioliitto, joka on nyt päättynyt.

Kun nyt olen elänyt muutaman vuoden parisuhteessa naisen kanssa, huomaan että yhä vähemmän ja vähemmän välitän siitä, onko muilla asiaan sanomista. Totta on, että sukulaisille en ole asiasta avautunut. Omat aikuiset lapseni ovat asian hyväksyneet. Lähimmät ystävät tietävät, mutta toki on tukku ihmisiä töistä ja harrastuksista, joille en ole puhunut. Muttamutta, se mitä elämääni kuuluu, ei ole piilossa eikä salassa, mutta ei vain tule kummemmin esille - enhän näe monien aviomiehiäkään, eikä niistä koskaan puhuta, joten... ei huolta. Ymmärrän varsin hyvin, että monella on asiasta hyvä vainu, ja silti hyväksyvät minut entisenä minuna. Onhan se vähän pitkäpiimäistä omassa mielessä, mutta oikeasti ei minun elämästäni heteroparinakaan juuri kukaan kysellyt mitään. Sen verran merkityksellisiä ne puolisot ovat, uskotteko?
Ylös
Kielonkukka Vastaa303 / 339 
08.07.2013, 21:52
Viestiä on muokattu
Xmie

Tuota minäkin olen ajatellut, että varmaan kun sen aika tulee ja tulee hetki jolloin minulla on nainen en ala asiaa kailottamaan. En varmasti sen enempää kuin ennenkään suhteistani. Voi puhua kumppanistani. Ehkä minun kohdalla siinä on sekin, että tässä elämänvaiheessa, kun lapset ovat vielä pieniä ja edessä on koulut ja muut niin tahdon vähän suojella heitäkin. Esikoiseni on jo valmiiksi aika altin kiusaamiselle ja olen kovin saanut näiden ensimmäisten kouluvuosien ajan taistella, että sellainen loppuu alkuunsa.

Mutta sitten ehkä, kun tämä elämänvaihe on ohi voin olla avoimempi, kun on sen aika. Isovanhemmat tahdon myös säästää. He eivät syrjisi, mutta kantaisivat murhetta lapsista ja sitä en tahdo heidän viimeisille vuosille.

Sunmuru73 laitoin viestiä :)





Nyt voisin tänne kertoa vähän enemmän itsestäni ja tilanteestani kokonaisuudessaan. Blogiini en uskalla kaikkea kirjoittaa, kun sinne nyt voi eksyä kuka vaan enkä tahdo tunnistautua. Tänne eksyvät ovat varmana tavalla tai toisella samassa tilanteessa niin siinä ei ole menetettävää jos sellainen olisi lähipiirissä :)

Eli olen 27 vuotias nainen ja myöhään herännyt lesbo ja minulla on kolme lasta joista kahdella on autisminkirjoon kuuluva neurologinen kehityshäiriö. Itselläni on myös lievä ja nämä on sitten näitä seikkoja jotka pistävät vähän ajattelemaan tätä tilannetta monelta kantilta. Miehen kanssa ollaan nyt puhuttu jo tästä ja hän on perillä seksuaalisuudestani.

Tilanteessa on monenlaista hämmentäjää ja taas myös kummallista onnea. Ja välillä tunteet heittelevät vähän laidasta laitaan. Olen onnellinen, että vihdoin ymmärsin tämän. Olen onnellinen, että viimein voin päästä syyllisyydestäni. Voin kuitenkin myöntää, että seksuaalinen elämä parisuhteessa kanssani ei ole ollut ihan sitä mitä kumppani välttämättä odottaisi. Vaikka olen aina tiennyt, että pidän enemmän naisita, en ole sisäistänyt tätä sillä tasolla. Olen koittanut kaivaa tekosyytä jos toista epämukavuuteeni ja haluttomuuteeni miehiä kohtaan. Nyt oikeastaan se jo vähän huvittaakin. Ennen miestäni jo etsin naista kumppaniksi, mutta silloin asuin vielä pienellä kunnalla ja jotenkin sitten kuitenkin ajauduin varmaan omaa yksinäisyyden pelkoanikin suhteeseen mieheni kanssa. Hän on kuitenkin mielettömän mukava tyyppi ihmisenä. Ajattelin, että kyllä minä siihen parisuhdepuoleenkin sitten totun. Huvittavaa on se, että mieheni on aika feminiininen. Koen aika usein itseni joksenkin äijämäiseksi hänen rinnallaan. Ehkä siinä on jopa piillys se salaisuus, miksi sitten hänen kanssaan lähtti kuitenkin perhe rakentumaan. Suhteemme ei ole mitenkään heteronorminen.

No, nyt olen aikalailla voiton puolella, kun ymmärrän. Mutta ymmärryksen tuominen elämään käytännössä luokin monenlaisia haasteita. Ensinnäkin lapset. Täytyy myöntää, että he ovat aika haastavia. Ja heillä on kuntoutusta jos toista useamman kerran viikossa. En myöskään pysty menemään työelämään, koska pienempi ei sopeudu hoitoon vielä tässä kohtaa. Eikä esikoinen pärää aamuisin siihen asti, että koulu alkaa. Eli olen ajallisesti ja taloudellisesti kovin riippuvainen puolisostani. Puhumattakaan henkisesti, koska erityislapset vievät niitä kuuluisia voimavaroja kaikessa ihanuudessaan ja siinä kohtaa toinen aikuinen on kohdallaan. Tietenkin mieheni tulee olemaan isona osanea heidän elämää kävi miten kävi, mutta esim. niinkin arkinen rutiini kuin nukuttaminen yhdellä aikuisella on näillä aikamoisen haastavaa. Myöskään kukaan sukulainen ei pärjää heidän kanssaan, joten siitä ei olisi apua.


Toinen on omat hasteeni. Ne eivät paljoa arkeen vaikuta, mutta siinä määrin kuitenkin, että oma pärjääminen tässä tilanteessa ilman toista aikuista jännittää. Arjenhallintani on kausittain vähän niin ja näin. Yksinään aikanaan pärjäsin hyvin, kun sain keskittyä asiaan kerrallaan, mutta tämä multitasking on aika moinen haaste minulle :D Saatika raha- ja paperiasiat.


No tässä kohtaa tulee todellakin sitten punnittua, että mitä kannattaa tehdä.
Mieheni reaktio koko juttuun on kumma. Vähän kuin ei mitään olisikaan. En oikein ymmärrä hänen suhtautumistaan. Hän on aiklalailla olemassa sen lopunelämän yhdessä. Hän välittää minusta paljon. Hän ei kai osaa ajatella elämää ilman minua. Sinänsä meillä on hyvä koska emme riitele ollenkaan ja meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.


Minä soitin Setan sosiaalityntekijälle ja me tapaamme alkusyksystä. En oikein tiedä mitä siltä odottan. Koitin myös ilmoittautua Sateenkaariperheiden luomuisät ja -äidit ryhmään, mutta siletä ei olla vastattu mitään. Pitää varmaan soittaa. Saattavat olla lomallakin.



Mutta tunteet ovat onnensekavat. Olen iloinen, että löysin ja ymmärsin vihdoin tämän asian, mutta on tämä tilanne itsessään kietämättä vähän hankala. Minä ehdottaisin miehelleni jotain vakituista seksisuhdetta niin minun ei tarvisi siitä enään tuntea syyllisyyttä, mutta sitten taas hänen suhtautuminen siihen ei ole niin hyvä. Han tahtoisi olla minun kanssani. Hänen on kovin vaikea hyväksyä sitä, että se ei oikeasti tunnu minusta hyvältä. Kaipaisin myös ihan joskus sitten tulevaisuudessa elämää naisen kanssa.

Asia kuitenkin kerrallaan. Tällähetkellä en yhtään osaa ajatella mihin päädyn. Kenties johonkin hullunkuriseen polyamoriseen suhteeseen missä meillä on molemmilla oma nainen ja toisemme ystävinä samassa perheessä :D No ei kai...
Mutta ajattelin edetä hitaasti ja rauhassa. Nuo lapset ovat piirteineensä aikamoisen herkkiä ja esikoinen on varsinkin todella huono missään muutoksissa. Hän itkeskelee edelleen, kun kaksi vuotta sitten hänellä oli erillainen tyyny. Mitenköhän perheenrakenteenmuutos menee. Huhhei! Arjen ajattelu ilman toista aikuista tuntuu mahdottomalta tämän pakan kanssa. Ja vielä miten ihmeessä saan mieheni ymmärtämään, että rakastan kyllä häntä kuin hullu puuroa, mutta rakkaus on enemmän veljellistä...

Ei voi muuta sanoa, kun elämä on mielenkiintoista! Onneksi on oma harrastus ja tuleva ammatti johon uppotua niin ei tule liiaksi mietittyä näitä.



Ja onneksi en juuri nyt ole ihastunut keneenkään. Se voisi sekoittaa omaa harkintakykyä.



JATKOA

No kylläpä nyt on asiaa, kun pitää jatkaa :)

"Suhteet miesten kanssa ovat minulla lopulta päätyneet siihen, että elämme kuin sisarukset saman katon alla, mutta mitään himoa tai kumppanille suuntautunutta läheisyyttä ei enää suhteessa ole

Toisaalta voinko tietää saavani kaipaamaani kumppanuutta/läheisyyttä naissuhteessakaan, koska minulla ei ole mitään kokemusta suhteesta naisen kanssa?"
Hepskeikalla, oli tämä täydellinen lausahdus. Tai lauseet. Ne teki mieli poimia. Kuin minun päästäni.

Ja Piparmintun tilanne on täydellinen! Voisin melkein haaveilla eläväni siinä paitsi, että voisin jättää sen miehen kanssa olemisen kokonaan pois. Se ainakin olisi täydellinen väliratkaisu, kunnes elämäntilanne antaa tilaa muulle. Olen välillä miettinytkin, että olisi varsin hupaisaa perustaa oma deittisivu kaappilesbo/bi äideille :D Kaikilla sama tilanne niin ymmärrystä olisi suuntaan ja toiseen. No ei nyt tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa.

Tekeekin mieli pohtia tätä ihan puhtaasti fyysistä puolta. Se on varmaan koko jutun turhin, mutta osaltaan turhauttavin puoli. Varmaan kaikki tämä vuosien odottelu ja kieltäminen ja yritys unohtaa on saanut sisälle niin valtaisan naisenkaipuun, että välillä tuntuu kuin pakahtuisin. Järjen puolella pysyn ja ymmärrän, että mikään säätö ei sovi nyt kuvioihin, mutta kyllä se välillä tuntuu niin epäreilulta. Maailma on täynnä niin ihania naisia joiden syliin minulla ei ole mitään asiaa ja kotona odottaisi kovin innokas syli mihin ei ole mitään kaipuuta. Tuntuu hassulta olla samaan aikaan todella halukas, mutta täysin haluton siihen mitä olisi. Jotenkin se epämkavuusalueelle meneminen on käynyt vuosivuodelta vaikeammaksi.
Ja välillä surettaa. Olen vielä nuori ja koen olevani aika viehettäväkin. Jos tilanne olisi eri niin voisin varmana löytää itselleni naisen. Nyt kun ikää ja itseluottamustakin on tullut.

Olen aina ollut äärimmäisen moraalinen pettämisen suhteen. En ole edes koskaan pitänyt ketään kädestä seurustellessa, vaikka mikä olisi. Silti olen aina tiennyt, että se koskee vain miehiä. Nainen veisi jalat altani täysin. Se on jotain mitä olen niin pitkään saanut kaivata. Mutta minun täytyy olla kärsivällinen. Sen aika tulee vielä :)
Ylös
Lootus Vastaa304 / 339 
19.07.2013, 18:57 Kirjoitanpa minäkin tänne kun löysin palstan hetki sitten. Olen lukenut tarinoitanne ja ajatuksianne suuren ihastuksen ja mielenkiinnon vallassa. Minäkin kuulun teihin myöhäisherännäisiin =)
Olen elänyt ensimmäisen puoliskoni tästä elämästäni heterona ja tämä loppupuoli kuluu onnekseni lesbona =)

Ylempänä Noviisitar kirjoitti omia kokemuksiaan ja täytyy sanoa, että ne tuntuivat aika lailla tutuilta ajatuksilta, Noviisitar kirjoitti: En koskaan tuntenut mitään ihmeellisyyksiä miestäni kohtaan. Häitä edeltävästi tiesin ihan faktana, että tämä ei tule kestämään. Kaikki oli vain järkevää. Täytin muiden odotuksia. Niin kuului tehdä, niin kuului edetä. Kun ero koitti olimme kaikkien mielestä se pariskunta, jonka viimeiseksi olisi kuvitellut eroavan. Kukaan ei tajunnut minun helpotustani vapautua siitä kivasta keskiluokkaisesta pumpuliperheestä.

Olin aina elänyt heterona, enkä missään tapauksessä ajatellut mitään muuta, koskaan. Jostain syystä elämä, seksi, läheisyys tai muukaan ei tuntunut miesten kanssa oikealta, aina puuttui jotain. Kaikki suhteet päätyvät aika nopeasti kaverilliseen yhdessäeloon, myös aviomieheni kanssa. Meille syntyi kaksi lastakin, mutta oli päättänyt jo avioliiton aikana, että otan miehestäni eron, kun lapset ovat isoja. Muistan myös Noviisittaren lailla pohtineeni kirkon alttarillla, että pitäisikö tämän tuntua jossain, sisälläni ei läihkähtänyt mikään tunne, vaikka olisi pitänyt olla elämäni onnellisin aika.

Vuodet kuluivat, elämä oli vakaata, sitä keskiluokaista turvallista normielämää.....Mutta se ei tuntunut olevan minua varten ja voin aika huonosti.
Sitten kerran tapahtui jotain todella yllättävää, elämä todella pisti minut polvilleen nöyränä kaiken yllätyksellisyyden edessä. Rakastuin erääseen naispuoliseen tuttavaani eräänä iltana aivan yllättäin yhdestä katseesta, ihan kuin elokuvissa. Tuo katse tai sen merkitys ei jäänyt meille kummallekaan epäselväksi, sisältäni kulki kai se "amorin nuoli" joka pisti koko kropan sekaisin. Siitä se sitten alkoi se ihmettely, että mitä ihmettä nyt???? Tajusin selkeästi rakastuneeni tähän naiseen ja sen, että vanhaan elämään ei ole mitään paluuta. Ikää minulla oli tuolloin aika paljon päälle 30v. Kuukausi tästä illasta, kerroin miehelleni haluavan avioeron ja se sitten tulikin heti. Lapset, silloin leikki-ikäiset jäivät minulle.

Se tunne, mikä oli sisälläni oli niin vahva,että missään vaiheessa en ole epäillyt itseäni, tätä tunnetta tai sitä, että olisiko minun pitänyt jäädä vielä mieheni luokse. Tämän tunteen voimaan olen voinut heittäytyä ja luottaa siihen, että se kantaa. Sen ja rakkaan puolisni avulla olen saanut opetella kaikenalsia uusia asioita ja olen oppinut nauttimaan toisen läheisyydestä ja rakastelulla aivan uudella tasolla. Koen olevani lesbo, koska en viehäty miehistä, en ole koskaan viehätynyt tai nauttinut vilpittömästi heidän läheisyydestään vaikka olen heidän kanssaan ollutkin.

Tottakai tämä elämänmuutos oli valtava. Ja se pelotti, mutta samalla halusin sitä enemmän kuin mitään. Ymmärsin sen, että lapsenikin voivat paremmin kun minä voin hyvin ja olen onnellinen. En voi uhrata omaa elämääni miellyttäkseni muita. Lapsilleni olen ollut rehellinen aina ja voin sanoa, että nyt reilusti yli 40v elämäni vaikein tilanne oli vastata myöntäväasti 5v lapseni kysymykseen, että "oletteko te sillai kun miehet ja naiset yleensä ovat"? Nyt se naurattaa, mutta ei silloin paljon naurattanut ;)

Mutta kaikesta selviää ja mitään en kadu.
Ylös
Lootus Vastaa305 / 339 
19.07.2013, 19:58 Ehkä lisään vielä sen äskeiseen viestiin, että lapset ja ympäristö ovat sopeutuneet asiaan hyvin. Mitään ongelmia ei ole ilmaantunut eikä lapsiakaan ole kiusattu ja kavereita riittää, asumme siis puolisoni ja lasteni (nyt jo lähes aikuisia) kanssa yhdessä.
Töissä en ole kovastikaan kaapista ulkona, mutta koen, että se on vain työtä, enkä ole sielä tilivelvollinen kenellekään. Rehelliselle kysyjälle vastaan rehellisesti, tottakai.
Voin sanoa eläväni tasapainoista ja onnellista elämää, ja vuosia kertyy vuosien päälle tällä samalla menetelmällä ;)
Toivon, että tämä tarina antaa jollekin toivoa ja uskoa, että tälläisestäkin elämänmuutoksesta selviää ehkänä, tosin myös vahvempana ja onnellisempana.

Ja todella, joku voi olla näin ummikko yli 30v ikään saakka......... ;) Ei siis mitään tajua ihanista naisista sitä ennen.
Ylös
fams Vastaa306 / 339 
26.07.2013, 01:17 Apua. Sydän hakkaa tällä hetkellä ihan liikaa!
Mulla on tilanne se että olen aina tienny että pidän naisista, ihan siis pienestä pitäen. Olin 5v parisuhteessa miehen kanssa ja saatiin siinä kaksi aivan ihanaa lasta, eron jälkeen oon ettiny paikkaani ja nyt viimesen parin viikon sisään on tullu sellanen olo ettei bi-seksuaali kuvaa YHTÄÄN mua. Ei millään tavalla. Jotenkin on sellanen olo että olisin oikeesti lesbo, en vaan oo osannu ajatella asiaa aikasemmin koska, no, sillon kun asuin kotona vanhemmat teki selväks mikä on "oikein" ja mikä "väärin" ja nyt kun on saanu olla omissa oloissaan ja on saanu selviteltyä ajatuksia alkaa tuntuun siltä että olisin bi:n sijaan lesbo. Tää on tosi hämmentävää miten nyt vasta alkaa asiat valottuun! Ei tää mua haittaa ja enää en jaksa edes ajatella mitä muut asiasta ajattelee eli sekään ei vaivaa päätä. En vaan osannu odottaa tällästä.

Nooooin. Siinä tuli hienosti ja sekavasti kerrottua edes jollekkin asiasta :)

Ainiin ja ikäähän mulla on kohtapuoliin 22v ...jos se nyt mitenkään oleellinen tieto oli :D
Ylös
pihakoivu Vastaa307 / 339 
30.07.2013, 17:19 En tiedä, mistä alkaa...olin miehen kanssa 20v ja olen eronnut 7v sitten. Olen tiennyt sen jo ennen exän kanssa yhteenmenoa, että pidän myös naisista ja ehkä vain naisista, mutta tungin sen ajatuksen johonkin mappi ö:hön, tuloksetta. Mä en oo nauttinu seksistä miehen kanssa oikein ikinä, mä en saa siitä mitään ja välillä se on jopa inhottanu. Ainut millä selvisin niistä tilanteista oli lähteä palmun alle ajatuksissa tai kuvitella tilalle nainen, ne oli selviytymiskeinoja. Nyt erottua ja omaa elämää jo jonkun verran takana, olen ruvennut miettimään uudestaan asiaa. Haluaisin tutustua vastaavassa tilanteessa oleviin naisiin, vaihtaa ajatuksia, saada ystäviä, mutta mutta...miten 45 vuotias, kotona viihtyvä, aluksi ujo ihminen tapaa toisia ihmisiä?!?
Ylös
xmie Vastaa308 / 339 
31.07.2013, 22:03 Hei Pihakoivu, onneksi elämä näyttää sinullekin valoisuutta ja opit itseäsi tuntemaan. Suosittelisin sinulle nettitreffejä, on tärkeää löytää joku johon luotat ja jonka kanssa voit keskustella. Tuskin olet niitä, jotka heti haluavat rynniä toteuttamaan uutta minäänsä hinnalla millä hyvänsä. Toisaalta hyvä sekin kynnys on ylittää, jos sopiva kumppani löytyy - ei ehkä kannata suuria tunteita vielä alussa toiseen kiinnittää vaan nauttia ihan kaveri pohjalla.

Minä olin 45 kun aloitin uuden elämän, nyt sitä on eletty jokunen vuosi, ja ainoa mikä harmittaa on, että olisinpa tuntenut itseni paremmin vuosia sitten, niin kaapista tulo olisi helpompaa.
Ylös
Gnossienne Vastaa309 / 339 
22.08.2013, 14:45 Heissan kaikki ihanat!

On ollut äärimmäisen lohdullista lukea Teidän kaikkien pitkään kestänyttä viestiketjua. Tässä lopullisesti ja rehellisesti häpeän taakse jättäneenä ja arkana elämäänsä uudelleen aloittaneena kykenen samaistumaan niin moniin Teistä. Ikää mittarissa jo enemmän kun laki sallisi ( paitsi ei laki taida kantaa ikäkysymyksiin ottaa kummemmin ;) ), mutta se ei ole enään esteenä täysillä elämiselle ja janolle siitä. Meni aikaa löytää sivusto, josta löytäisi kaltaisiaan, myöhään heränneitä. Mutta kysymys kuuluukin, missä voisi tavata? Löytää ihanaisen syksyn iltoihin? Julkisilta parisuhde sivustoilta löytyminen on neulan heinäsuovasta etsimistä ja turhauttavaa.

Tarinani omalta kohdaltani ei muista Teistä poikkea. Epäonnistuneita tunnevajaita suhteita miehiin takana monta ja kotosalla murkkuikää lähestyvä neito. Muutama epäonninen yritys naisten kanssa ennen lasta. Nämä suhteet pitkälti kaatuivat omiin pelkoihini ja epävarmuuteeni. Itseäni en ole halunnut mihinkään muottiin laittaa saati leimaa saada olenko L- vai Bi-nainen. Lopulta onko sillä mitään merkitystä sen rinnalla, jos tunteiden kohteena on nainen.
Ylös
Bella2 Vastaa310 / 339 
26.08.2013, 12:30 Hello kaikki ihanaiset!
Olen joskus ehkä kolmisen vuotta sitten kirjoitellut tänne nimimerkillä Bella, mutta nyt olen siis Bella2, kun en enää muistanut
salasanaani ja mistä sähköpostista olisin tänne rekisteröitynyt. No lyhyesti oma tarinani. Minulla oli aviomies. Lapsia on
kolme. Vanhin yläasteella ja nuorimmat ala-asteella. Nelisen vuotta sitten löysin itseni ja minulla oli lyhyt suhde erääseen
naiseen. Siitä suhteesta ei kuitenkaan silloin tullut mitään, vaikka nykyisin hän on yksi parhaista ystävistäni. Ero tuli miehestä
ja muutin pois yhteisestä kodista. Sen jälkeen minulla on ollu tämän ensimmäisen naissuhteeni jälkeen kaksi naissuhdetta, noin puolentoista
vuoden mittaista suhteita molemmat Toisen kanssa asuimmekin hetken yhdessä ja viimeisemmästä suhteesta olen eronnut noin kolmisen
kuukautta sitten. Eli nyt olen ensimmäistä kertaa ihan sinkkuna. Vieläkin olen miettinyt omaa seksuaalisuuttani, mutta tulen aina
samaan lopputulokseen. En vaan halua miehen läheisyyttä.
Naissuhteeni taas ovat ehkä kaatuneet siihen, että olemme olleet liian erilaisia.
Lapsettoman ihmisen voi kuitenkin olla vaikea sopetua elämään sellaisen ihmisen kanssa, jonka elämää lapset määrittävät. Ja toinen jää
aina ns.kakkoseksi.
Asun aika pienellä paikkakunnalla ja täällähän kaikki tietävät kaikkien asioista kaiken. Eli siis en niin sanotusti ole kaapissakaan, vaikka
en asiaa mainostakkaan. Jos joku kysyy, vastaan rehellisesti, mutta juuri kukaan ei suoraan ole näiden vuosien aikana tullut mitään kysymään.
Oli kiva lukea pitkästä aikaa näitä kirjoituksia, ja halusin itsekkin kirjoittaa tänne uudestaan rohkaisuna kaikille muillekkin, että kyllä elämästä selviää
vaikka tekeekin isoja muutoksia. Oma onnellisuus takaa onnellisuuden myös läheisille.
Ylös
tuittunen Vastaa311 / 339 
27.08.2013, 10:57 Hei Bella, kiva kun kirjoitit elämästäsi "heräämisen" jälkeen. Itse olen kanssa taannoin n. vuosi sitten avautunut tällä palstalla juuri eronneena heterosuhteesta. Muutama päivä sitten tuli virallinen avioeropäätös, joten siihen päättyi elämäni heterona 4 avioliittovuoden 8 yhdessäolovuoden jälkeen. Minulla kävi niin kuin niin monelle täällä että rakastuin naiseen ja koko tuttu ja turvallinen elämä meni uusiksi, samoin oma identiteetti. Tänään olen tyytyväinen päätökseeni lähteä epätyydyttävästä suhteesta ex-mieheeni ja nyt kun aikaa on kulunut niin mieskin rauhoittunut ja jatkanut elämäänsä. Kahden lapsen kanssa jaetaan yhteishuoltajuus vuoroviikoin, joten pakko on sovussa pysyäkin :) Mutta mutta, ei tämä ihan helppoa ole ollut. Rakkaus tähän naiseen vei meidät nopeasti parisuhteeseen ja asummekin tätä nykyä saman katon alla. Lapset ovat ottaneet uuden ihmisen elämäänsä melko hyvin, mutta selvästi eivät hahmota täysin naisystäväni roolia tässä kuviossa. Totta puhuen se tuntuu tuottavan meille kaikille ongelmia. Puolisoni on lapseton, joten juuri tuon Bellen mainitsema ikuinen kakkonen-olotila on tuttua myös täällä. Viikot kun lapset on isällään puolisoni on aivan toisenlainen aurinkoinen, läheinen, rakastava, kun taas viikot kun lapset on meillä hän tuntuu vetäytyvän omiin oloihinsa ja välillä tuntuu, että kaikki kommunikaatio lasteni kanssa on vain torumista tai komentelua. Itselläni on usein olo että olen kahden tulen välissä kun haluan miellyttää sekä puolisoani ja olla samalla läsnä lapsilleni. En haluaisi luovuttaa, koska ymmärrän että puolisolleni ei ole helppoa integroitua lapsiperhe-elämään kun on tottunut itsenäisyyteen ja siihen että kotona saa olla rauhassa ilman melua ja keskeytyksiä kesken keskustelujen. Mutta sitten taas mietin asioita lasten kantilta ja siltä, että heidän kanssaan saan olla vain joka toinen viikko, johon on ollut minulle raskasta tottua(vietinhän heidän kanssaan 24/7 6vuotta putkeen kotona). Toivoisin että meistä voisi tulla toimiva tiimi, mutta epäilys kaihertaa ihan liian usein mieltä. Onneksi on hyviä hetkiä ja rakkautta, jotka saavat haluamaan jatkaa eteenpäin. Bellalta haluaisinkin kysyä, mikä on ollut sinulla parisuhteissasi se hetki kun olet/te todennut ettei enää kannata yrittää? Miten puolisosi ovat suhtautuneet lapsiisi? Ei tarvitse vastata jos et halua :)

Seksuaalisuuteni kanssa olen vielä aika kaapissa, mutta silti varma siitä että tämä on oikea tie.
Voimia kaikille elämässään kipuileville ihanille naisille <3
Ylös
Bella2 Vastaa312 / 339 
27.08.2013, 12:09 Hei Tuittunen!
En osaa ihan yksiselitteistä vastausta antaa tuohon missä vaiheessa olen luovuttanut naissuhteeni, kun
olen huomannut, että ns. perhe-elämä ei vaan toimi. Molemmat pidemmät naissuhteeni ovat alunperin
kaatuneet minun aloitteestani kun arki on käynyt liian hankalaksi. Alkuhan on ollut ihanaa ihastumista ja ehkä
jopa rakastumista, mutta sitten ne vaikeudet on yleensä alkaneet. Ihminen, jonka kanssa asuinkin hetken oli
jos ei nyt ihan narsisti niin ainakin hyvin paljon narsistisia piirteitä omaava ihminen. Ja varmaan osaatte
kuvitella, että sellaisen ihmisen kanssa elämisestä ei tule mitään, oli sitten suhteessa lapsia tai ei. Vasta päättynyt
suhteeni....niin, vieläkin ikävöin häntä ja kaipaan läheisyyttä, mutta koin sen arjen välillä hyvinkin raskaaksi.
Kun lapset olivat isällään kaipaisin heitä suunnattomasti, enkä sitten ehkä itsekkään osannut nauttia niistä
kahdenkeskeisistä hetkistä. Sitten kun naiseni oli muualla ja olin lasteni kanssa, ikävöin taas naistani. Ja lopulta
tein suhteen päätöksen pelkän järjen perusteella. Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni, ajattelin asioita
järjellä enkä tunteella. Tunteet siis ovat edelleen voimakkaat exääni kohtaan, mutta se järjenääni pakotti suhteen
lopettamaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en voi koskaan löytää sopivaa parisuhdetta itselleni. Tai ehkä sitten
kun lapset ovat isoja...ja siihen menee vielä melkein kymmenen vuotta.
Ja juuri tuo mitä kerroit Tuittunen, että naisesi on aivan erilainen kun olette kahdestaan tai sitten ku olette yhdessä
lapsien kanssa, on niin tuttua. Ja ehkä sitä on vanhempana vaikea ottaa vastaan krittiikkiä siitä, miten lapsiaan kasvattaa,
komentaa jne., mutta luulen, että nämä asiat voivat olla jokaisessa uusperheessä ongelma ja varsinkin sellaisissa joissa
vain toisella on lapsia. Voisin kuvitella, että itsellänikin olisi hankaluuksia, jos naisystävälläni olisi lapsia.
En tiedä kun en sellaista suhdetta ole kokenut.
Kylläpäs taas tulee tarinaa, olen näköjään omassa elämässäni kokenut kaikki karikot ja elämän kulmakivet..., mutta
ne ovat vain vahvistaneet minua ja saneet minut rohkemmaksi ja ehkä en enää ole niin sinisilmäinen ja vietävissä
oleva kuin joskus vielä muutama vuosi sitten.
Ja tämä kirjoittaminen tänne taas vuosien jälkeen on ihanaa terapiaa, kun huomaa, että muutkin painiii samojen
ongelmien kanssa.
Ylös
tuittunen Vastaa313 / 339 
28.08.2013, 11:41 Kiitos Bella kun vastasit niin nopeasti. Ja totta miten paljon helpottaa lukea ettei ole universumin ainoa näitä (perhe)asioita pohtiva ;)
Minulla oli monta asiaa, mitä halusin kommentoida sinun viestisi jälkeen, mutta nyt kun on aikaa istahtaa tähän näppäimistön ääreen niin tuntuu että ajatukset karkaa kauaksi. Tunnistin sinun tekstistäsi tuon ikävän lapsia kohtaan kun eivät ole minun luona ja se varmasti heijastuu myös tähän parisuhteeseeni. Pohdin myös usein tuota "olemmeko liian erilaisia"-ajatusta ja tämä heijastuu juuri siinä, kun itse koen olevani kokonainen lasten kanssa (tiedän kyllä etteivät lapset ole minun jatke jne), kun taas puolisoni on enemmän oma itsensä kun voi saada jakamattoman huomion minulta. Näin siis ehkä hieman karrikoiden. Mutta tähän kaikkeen liittyy niin paljon liikkuvia osia ja eri näkökulmia, ettei niitä jaksa/osaa oikein eritellä edes. Mutta juuri sen takia myös huomaan yrittäväni yksinkertaistaa ajatteluani miettimällä tuleeko tästä mitään vai olisiko parasta antaa periksi hyvissä ajoin vai onko meillä mahdollista selvitä yhdessä kun kummallakin on taustalla tahto olla toisen kanssa. Ainakin vielä tahto ja rakkaus vie eteenpäin vaikka todellisuudessa näyttää siltä (kun katsoo tilannetta puoli vuotta taaksepäin) että me junnataan paikallaan juuri näissä tietyissä erimielisyyksissä. Mutta ehkä puoli vuotta on vielä kovin lyhyt aika tehdä mitään johtopäätöksiä :) Kovin on ristiriitaista tämä minun teksitini ja se ehkä kuvastaa sitä miten ristiriitaisessa tilassa myös oma pääkoppani on juuri tällä hetkellä.
Ylös
Bella2 Vastaa314 / 339 
28.08.2013, 13:17 Hei taas!
Itsekkin pohdin tuota ns.kokonaisena olemista. Olenko sitten koskaan tyytyväinen mihinkään ja kehenkään, kun
kaikki suhteet kaatuu loppupelissä siihen, että en ole täysin onnellinen. No mitä se onni sitten loppupelissä
on, niin sekin kai on suhteellista. Joku viisas on kai joskus sanonut, että ihminen on silloin onnellinen kun
onnellisuutta ei tarvitse erikseen miettiä. Ja minä ainakin olen joutunut onnellisuuttani miettimään näiden
suhteiden aikana. Jokainen suhde on tietenkin erilainen ja kaikissa suhteissa on omat vaikeutensa, mutta
milloin suhde menee liian vaikeaksi hallita, niin sekin kai riippuu siinä suhteessa olevista ihmisistä.
Minä haluaisin ns. normaalin perhe-elämän, mutta kyllä se tällä seksuaalisella suuntautumisella välillä tuntuu
vaikealta. Ehkä minun on nyt tarkoitettu olla yksin ja selvittää omia ajatuksiani, että voisin olla se kokonainen
ihminen, joka sitten joskus pystyy parisuhteenkin heittäytymään niin, että ei koko ajan ole ikävä jotain muuta.
En kuitenkaan enää halua sellaista suhdetta, jossa joudun miettimään onnellisuuttani.
Eilen aukaisin nuoruuden päiväkirjani ja nyt tuntuu siltä, etten niistäkään ajoista ole mitään oppinut.
Varsinkin nyt näiden naissuhteiden aikana on välillä käynyt niin kuin olisin joku teini, joka ei kykene järkevään
ajatteluun ja käytökseen.
Eipä tämä minunkaan kirjoitus kovin loogiselta vaikuta....mutta tällaisia ajatuksia nyt heräsi
Ylös
tuittunen Vastaa315 / 339 
29.08.2013, 08:16 Bella, kirjoititpa hyvin ja niin osuvasti tuossa yllä. Samoja ajatuksia itse pyöritän päässäni. Minulla on myös olo, että elin "aikuisena" 8 vuotta heterosuhteessa ja nyt eron ja erilleen muuttamisen myötä tunnun palautuneeni siksi samaksi epävarmaksi "teiniksi" näiden ajatuksien ja tunteiden kanssa. No ei oikeasti huomaan onnekseni että ikä on tuonut perspektiiviä asioiden katsomiseen. Minäkin tahtoisin elää ihan tavallista perhe-elämää, jossa kaikkien osapuolien voisi hyvä olla omassa kodissaan niin aikuisten kun lastenkin. Tällä hetkellä en voi sanoa että se toteutuisi meillä ja se ahdistaa minua kovasti. Minäkin mietin paljon sitä, että onko syy oikeasti minussa kun en tunnu löytävän sitä "täydellistä" parisuhdetta. Teenkö itse asiat vaikeaksi itselleni ja otanko kaiken liian vakavasti ja reflektoinko liikaa itseeni kaikki puolisoni eleet ja käytöksen. Tiedän että edellinen parisuhteeni kariutui osittain omaan kykenettömyyteeni keskustella vaikeista asioista ja nyt kun kirjoitan tänne tuntuu siltä että teenkö sitä taas. Pakenenko ongelmia tänne, kun oikeasti minun pitäisi vain jaksaa tarttua puolisoni kanssa näihin asioihin. Ehkäpä minä kerään näin rohkeutta puhua puolisolleni, kun saan ensin purkaa ajatuksia tänne ja paljon olenkin saanut ajatuksia tämän palstan kautta. Kiitos paljon!!
Ylös
Bella2 Vastaa316 / 339 
29.08.2013, 09:50 Hei Tuittunen!
Huomaan itse tehneeni lähes jokaisessa parisuhteessani, niin miesten kuin naistenkin kanssa, saman virheen,
josta en meinaa millään päästä eroon. Ja se on tuo puhumattomuus. En uskalla ottaa vaikeita asioita puheeksi.
Ehkä pelkään, että menetän toisen jos puhun suoraan, mutta niin niissä suhteissa on joka tapauksessa käynyt.
Kun puhuisi rehellisesti mitä mieltä mistäkin on niin silloin olisi helpompi elää. Kun yrittää kierrellen ja kaarrellen
saada asiota sanottua, niin siitä ei vaan tahdo tulla mitään. Tietenkin sanansa pitää miettiä, ettei keskustelu
meni riitelyksi ja tappeluksi, mutta kun puhuu asiat suoraan ja rehellisesti, sitten on mahdollista saada asioihin
ratkaisu. Ja se mikä sitten on lopputulos, niin se on vaan otettava vastaan, vaikka pelkäisi sitä, että
parisuhde kaatuisi siihen. Toivottavasti sinä Tuittunen et tee samaa virhettä kuin minä. Puhukaa. Vaikka se tuntuisi
kuinka pahalta ja vaikealta tahansa.
Ylös
PIRPANA2011 Vastaa317 / 339 
05.09.2013, 11:59 Moi Pihakoivu!
Laitoin sulle henk.kohtasen viestin, käyppä kirjekuorella.
Ylös
pihakoivu Vastaa318 / 339 
05.09.2013, 18:47 Hei PIRPANA 2011, vastasin sulle ja sori, kun en ole huomannut.
Ylös
arnaia Vastaa319 / 339 
13.09.2013, 23:16 Hei Bella ja tuittunen! Onpa ihanaa lukea ajatuksianne. Itse eronneena ja lapsen kanssa kahdestaan eläen (tytär on minulla noin 80 % ajasta) olen miettinyt paljon noita ajatuksia, kokonaisena ja onnellisena olemista ja myös sitä, haluanko edes uutta aikuista tähän meidän perhe-elämään, vaikka naista elämääni kaipaankin. Sen jälkeen kun erosin lapsen isästä, olen muutamaa naista tapaillut, mitään varsinaista suhdetta ei ole edes päässyt syntymään koska minä peräännyn heti kun toinen on enemmän kiinnostunut. Ja toisaalta mitään suhdetta on vaikea luodakaan kun itselläni on vapaa-aikaa ilman lasta kovin vähän enkä halua olla lapsesta erossa enempää kuin olen. Kyllähän sukulaisia voisi pyytää lapsenhoitoavuksi jos haluaisi tilaisuuksia iltamenoihin, mutta jotenkin minusta on tullut sellainen, että nautin rauhallisista hetkistä lapsen kanssa silloin kun niitä vielä on. Olen eniten oma itseni silloin. Tai tyyni, onnellinen, jotain sellaista, mikä tunnetila minulta puuttui kun perhe-elämään vielä kuului tytön isä. Ja olen huomannut että vaatii pidempää lapsivapaata, viikonloppua tai isän loma-aikaa, että irrottaudun äidin roolista niin paljon että alan kaivata deittailua tms. Muutamat ihastumiset ja yksi vakavampi rakastuminen ovat kaikki päättyneet niin että olen ottanut etäisyyttä tai lopettanut jutun. En koe itse olevani kokonainen niissä, kun minussa on se puoli, joka on kokonainen lapsen kanssa kahden eläessä ja se puoli, joka silloin kun on ollut pidempään lapsesta erossa, on se syvällinen, keskittyvä, rauhallinen ajattelija(joka olin ennen lasta), jota taas ei ole paikalla minussa silloin kun lapsi on paikalla. En todellakaan osaa yhdistää näitä kahta, niin että olisin mitenkään luontevasti minulle merkityksellisen aikuisen kanssa samaan aikaan kun lapsi on paikalla.
Ei sikäli, välillä kyllä kaipaisin, että olisi joku ihana nainen elämässäni, jonka kanssa käydä syömässä, viettää iltoja (ilman lasta) jne, mutta minun elämässäni ei tosiaan ole tilaa tällaiseen tapailuun kovin paljon. Ja kun en tavallaan tahdo antaa elämästäni enempää kuin aikaa toisinaan, niin eihän se riitä toiselle.
Olen vähän päätynyt ajattelemaan, että katsotaan kymmenen vuoden päästä :) Tyttö on siis ekalla luokalla ja minä olen vähän päälle kolmikymppinen, on tässä elämää edessä.
Ylös
liena Vastaa320 / 339 
22.09.2013, 18:00
Viestiä on muokattu
H
Ylös
Ihanainen Vastaa321 / 339 
14.01.2014, 20:59 Näin tällaisen ilmoituksen ja ajattelin että tämän ketjun kirjoittajille tämä olisi omiaan:

Heteroliitossa_lapsia_saaneiden_sateenkaari-ihmisten_ryhmä

Kaksi ryhmää aiheesta tulossa, toinen netissä ja toinen live-ryhmä
Helsingissä. Liveryhmän ensimmäinen kokoontuminen jo TÄNÄÄN 14.1.


17.2.-17.3.2014 Suljettu nettiryhmä
Ryhmä toteutetaan perheaikaa.fi-palvelussa. Ryhmää vetävät
Sateenkaariperheet ry:n työntekijä ja vapaaehtoiset vertaisohjaajat.
Ryhmään osallistuminen vaatii ennakkoilmoittautumisen. Ilmoittautuminen on
auki 12.2. saakka. Rekisteröidy www.perheaikaa. < www.perheaikaa.fi
- -sivustolla ja ilmoittaudu ryhmään sivuston Ryhmät-kohdassa. Hyväksyntä
ryhmään tulee ilmoittautumisajan päätyttyä joko perheaikaa -palveluun
yksityisviestinä (kirjautumisen jälkeen näkyy kirjekuori yläreunassa oman
nimimerkin vieressä) tai jos olet ryhmään ilmoittautumisen yhteydessä
ilmoittanut sähköpostiosoitteesi, niin sinne.
Ryhmä on maksuton ja ryhmässä on tarkoitus keskustella muiden samassa
tilanteessa olevien kanssa kaikenlaisesta, mikä nykyisessä elämäntilanteessa
mietityttää, ilahduttaa tai ylipäätänsä siihen liittyy.
Lisätietoja ryhmästä voi kysellä info@sateenkaariperheet.fi

14.1.-11.3.2014 Ammatillisesti ohjattu liveryhmä Helsingissä

Kuusi tiistaita käsittävä ryhmä kokoontuu Kotolassa. Jokaisella kerralla on
oma teemansa. Mitä useammalle kerralle osallistut, sitä enemmän saat irti,
mutta voit tulla mukaan myös yksittäisille kerroille. Ryhmä on vetäjän
psykoterapiaopintojen lopputyö. Ryhmä on vertaistuellinen.
Ryhmä kokoontuu tiistaisin aina kello 17:30-19:30, Yrjönkatu 29 A 1,
Salonki-tila Kotolan perällä.
Ryhmä on maksuton ja sisältää kahvi-/teetarjoilua.
Ilmoittautuminen ryhmään olisi toivottavaa. Ilmoittautumiset ja tiedustelut
info@sateenkaariperheet.fi tai 050-321 7976.

Tapaamiskertojen aiheet:
14.1. Oma identiteetti ja sen rakentuminen
28.1. Ex-puoliso
4.2. Sukulaiset ja ystävät
11.2. Ulos kaapista ja ihmisiä kohtaamaan
25.2. Lapsen tarpeet ja niiden huomioiminen
11.3. Uusi elämä uusperheenä



Molemmat ryhmät siis suunnattu heteroliitossa lapsia saaneille, jotka ovat
muodostaneet tai haaveilevat muodostavansa sateenkaariuusperheen tai ovat
monisuhteisia.
Ylös
CalendulaRose Vastaa322 / 339 
27.01.2014, 22:18
Viestiä on muokattu
Moikka kaikille,

Mäkin olen seurannut tätä viestiketjua / viestiketjuja jo useamman vuoden. Tosi paljon on saanut apua jo ihan muiden tarinoista. Kiitos siis teille kaikille niistä :)

Haluaisin vähän mainostaa tapahtumaa ensi lauantaina 1.2. klo 14-16 Pikku-Huopalahdessa: Päksy ry eli Pääkaupunkiseudun yksin- ja yhteishuoltajat järjestää Sateenkaarevan olkkarin. Täällä lisätietoja: www.paksy.net

Ajattelin itse mennä tuonne, olisi luonteva paikka tavata teitä muitakin :)

Muutama sana minun myöhäisestä heräämisestäni:

Aivan kuten muutama teistä yllä, myös minä astelin alttarille tietäen, että eihän tämä tule kestämään. Aivan hirveitä riitoja, mutta lapsi jo tuloillaan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampi on käsittää, miksi juuri sen miehen kanssa olin. Olisiko yksi syy se, etten ollut koskaan kokenut todellista rakkautta enkä ehkä edes uskonut siihen...? Ehkä oli myös helpompi juosta miehen luo kuin kestää yksinäisyyttä, joka itsenäistymisestä väistämättä seuraa etenkin aluksi?

Erosin tilanteen kärjistyttyä äärimmilleen. Hain jopa itselleni mielenterveysapua kestääkseni liittoani, joka tuntui pitkään vain "vaikealta elämäntilanteelta" sairastelevan lapsen kanssa. Prosessi oli todella raskas huoltajuuskiistoineen; tuntui välillä ihan absurdilta 26-vuotiaana "teininä" käydä kaikki se läpi. Juuri, kun olin päässyt vähän selvemmille vesille uuteen kotiin lapsen kanssa, meni muutama kuukausi - ja humpsis, rakastuin ystävääni. Se oli alkuun yhtä kamalaa kuin ero, koska pelkäsin exäni käyttävän suhdetta minua vastaan oikeudessa, jos se paljastuisi. Vanhempani olivat niin ikään järkyttyneitä. Ja olin minäkin; tuntui, että pitääkö tässäKIN asiassa mennä vaikeimman kautta, eikö mikään mene normaalisti elämässäni :D Suhde oli lisäksi todella repivä. Ei siitä sen enempää, liian pitkä tarina. Naisella oli paljon mielenterveysongelmia ja viehtymys polyamoriaan. Seuraava naissuhde oli niin ikään rankka, siinä ikään kuin taistelin itsenäisen elämäni puolesta vaikka samalla oli kauhea palo kokea kaikki se rakkaus, kiintymys ja kumppanuus, joita vaille olin elänyt niin pitkään miesten kanssa ollessani. Toisen osapuolen henkkoht ongelmat vaikeuttivat kuitenkin luottamuksen syntymistä, ja niinpä lopetin suhteen melko hiljattain. Koin siinä suhteessa paljon samoja asioita, joista olisiko ollut Bella2 kirjotti: arjen jakaminen toisen lapsettoman kanssa - vaikka emme asuneetkaan saman katon alla, paljon piti selittää ja pohtia omaa ajankäyttöään, ettei olisi ollut koko ajan vaan kurja olo kaikkialla: lapsesta erossa tyttöystävän kanssa ja lapsen kanssa tyttöystävästä erossa. Me tosin puhuimme näistä asioista paljon, ja etenkin alkuun itkin tyttöystävälleni ikävääni. Hän otti asian tosi hyvin, en koskaan kokenut sen rasittavan suhdettamme. Tunne myös helpotti ajan kanssa. Meillä ei ole edelleenkään vuoroviikkoa, siitä juuri oikeudessä exäni kanssa taistelin. Huonoilla väleillä ja pitkällä välimatkalla ei sellaista onneksi määrättykään. Silti ke-ma on pitkä aika äidille. Ja nykyään myös lapselle... ;(

Vielä viimeisimmästä tyttöystävästäni: vaikka kaiken kaikkiaan väänsimme arjen asioista aivan kauheasti, pääsimme mielestäni useimmiten tosi hyvin yhteisymmärrykseen. Keskustelu oli ainakin meidän kohdallamme kaiken a & o. Luottamuspulan lisäksi ongelmia suhteessamme aiheutti kuitenkin myös yleinen "erisuuntaisuus"; yli kolmikymppisenä vauvakuumeisena naisena tyttöystäväni olisi halunnut edetä paljon nopeammin kuin minä, ja ylipäänsä olisi halunnut tiivimpää yhdessäoloa. Itse taas kävin (ja käyn edelleen) läpi itsenäistymistä ja aikuistumista; menin naimisiin hirveän nuorena ja oman elämän rakentaminen on edelleen kesken. Ennen kuin on oma kokonainen persoonansa, ei voi ryhtyä tiiviiseen parisuhteeseen, on minun näkemykseni.

Vielä loppuun lyhyesti: huoltajuuskiistani on alkanut uudelleen, ja biseksuaalisuuteni rasittaa todella paljon. Exäni nimittäin tietää nykyään "uudesta" suuntautumisestani (en ollut koskaan ennen eroani tajunnut olevani bi, vaikka toki nyt jälkiviisaasti katsottuna merkkejä olí ilmassa jo ala-asteella), ja pelkäänkin hänen käyttävän sitä nyt toden teolla minua vastaan. Se on myös yksi syy, miksi lopetin edellisen suhteen. Liian iso riski, lapsi tulee kuitenkin valovuoden edellä omaa rakkauselämääni. Gay pride on ollut aika kiven alla viime aikoina...

Jaa, ei tästä kovin lyhyt tullutkaan :) Vaikka niin paljon jäi vielä sanomatta!

Aurinkoa <3
Ylös
memento vivere! Vastaa323 / 339 
29.01.2014, 08:02 Tässä kirjoittaa elämänsä toiseen kevääseen herännyt, vaikkakin unelmissaan useasti.

Olen heräillyt vähitellen, rauhassa. Muutama kohtaaminen, painanut torkkua. Ilmaantunut ihminen, joka herättänyt, vaikka tainnut itse vielä kävellä unissaan. Hiuksenhieno raja erottaa herättäjän herätettävästä, joskus kai niin.

Unen ja valveen rajapinnassa mystinen hetki, jolloin voi hipaista totuutta. Tarttumista ei sallita. Ei saa takertua, mihinkään, tai se katoaa. Hän katoaa. Tragedia.

Uuteen aamuun, avoimin aistein. Valoon pitää totutella. Häneen en totu koskaan. Hän ei ollut vartioimassa untani, mutta oli siinä, kun avasin silmäni. Katoaako, jos kosken?
Ylös
Kasparone Vastaa324 / 339 
14.04.2014, 19:36 Moi pihakoivu! Mulla samantapainen tilanne... Ikää on 41 jo ja nyt vasta ymmärrän miksi aina miehen kanssa ollessa kuvittelin että siinä olisi nainen.. Olen aina kiihottunut enemmän naisten katselusta ja kuvista kuin miehistä! Mitään kokemusta Ei kylläkään naisista vielä ole..
Ylös
Uuraslompolololololo Vastaa325 / 339 
15.04.2014, 02:02 Mnä heräsin jo puoli kymmeneltä kun olin nähnyt unta pitkään etten olekaan sitä mitä olin luullut olevani, vaikka näin unta siitä etten ollut nähnyt unta siitä etten olisikaan luullut etten luule luulevani olevani sitä mitä en ole vaan luulen olevani jota olen jo pitkään unissani nähnyt luulevani etten ole olevinani sitä.
Ylös
Bambi Vastaa326 / 339 
13.05.2014, 00:31
Viestiä on muokattu
Poistettu
Ylös
raparperi Vastaa327 / 339 
27.06.2014, 22:31 Onko kukaan tästä ketjusta Keski-Suomesta?
Ylös
Kissa K Vastaa328 / 339 
28.09.2014, 10:55 Hei Pihlaja! Käytkö enää kurkkimassa myöhäisheränneitä? Olen lukenut viestisi alusta lähtien ja haluaisin laittaa sinulle privameiliä, ollessani nyt täsmälleen samassa tilanteessa kuin sinä muutama vuosi sitten. Kirjoituksesi on auttanut minua jäsentämään ajatuksiani, joskin ponnistelut ja kipuilu, jotka edessä odottavat, kyllä pelottavat suuresti.
Ylös
CherryW Vastaa329 / 339 
06.11.2014, 00:48 Olen lukenut tätä ketjua jo 2 vuotta ja ihana on ollut huomata, että on muitakin myöhään heränneitä.
Itse heräsin jo 15v sitten, kun opiskellessani ihastuin ensin hieman yhteen ja sitten oikein kunnolla toiseen naiseen. Se jäi pitkiin katseisiin ja kavereina tapailuun, tämä nainen lähti sitten opiskelemaan muualle. Olin 2 lapsen äiti, huonossa ja mun puolelta rakkaudettomassa liitossa ja maailma mullistui. Hetkeksi. Treffailin naisia, tutustuin mukaviin ihmisiin, mutta en uskaltanutkaan sitten erota lasten isästä,oli uhkailua ja aggressiivisuutta. Laitoin jo raottamani kaapin oven takaisin kiinni. Vaihdoin uskontoa ja sysäsin kaikki naisia kohtaan tuntemani syrjään, vaikkakaan en hyväksynyt uuden uskontoni negatiivista asennetta homoseksuaalisuutta kohtaan. Jatkoin huonoa suhdetta ja edelleen mietin eroa joka päivä. Sain 2 lasta lisää.
Välillä aina koin pieniä ihastuksia, kohteet olivat aina naisia. 2 vuotta sitten koin voimakkaasti, etten enää voi piilotella tätä puolta itsestäni kaapissa. Isommat lapset kyselivät usein,miksi en eroa.
Vuosi sitten lopulta erosin. Ihana tunne, että ei enää koskaan tarvitse ottaa miestä saman katon alle. Samalla kaduin sitä,että en ollut tehnyt sitä aiemmin, lapset olivat kärsineet ja myös itselläni oli mennyt 18 vuotta kärsien. Olin ajatellut, että minulle riittää lapset, en nyt tarvitse muuta rakkautta.
Lasten isä kyllä edelleen häiriköi ja pyytää päästä takaisin.
Olen nyt vuoden nauttinyt yksinolosta. Pikku hiljaa on alkanut tulla ajatuksia parisuhteesta ja samalla sitten miettii, että miten lapset hyväksyisivät naisen, miten lasten kaverit jne. Olen alkanut erkaantua uskonnostani ja mietin myös, miten minuun suhtauduttaisiin, jos tulisin ulos kaapista. Onnekseni minulla on yksi ihana opiskeluaikainen kaveri, joka on tässä heräämismatkassa ollut melkein alusta asti, hänelle olen pystynyt puhumaan aina kun on ollut tarvetta.
Ylös
Kissa K Vastaa330 / 339 
09.11.2014, 11:23
Viestiä on muokattu
Myöhäisherännäinen avautuminen poistettu &#128586;
Ylös
Pihlaja Vastaa331 / 339 
05.12.2014, 08:47 Hei Kissa K, sattumalta vilkaisin tänne tänään, en ole käynyt ikuisuuksiin! Mielelläni keskustelen kanssasi tilanteestasi, jos yhä haluat. Laita vaikka meiliä: pihlaja1@hotmail.com
Ylös
Fidelina Vastaa332 / 339 
30.03.2015, 18:53 Hei,

Tämä ketju ei taida enää olla aktiivinen, mutta jos teitä myöhäisherännäisiä vielä täällä käy, niin ilmoitelkaa itsestänne :) Itse olen näin kolmeakymppiä lähestyessäni joutunut tutustumaan itseeni uudelleen ja sen seurauksena olen huomannut, että olen vain jotenkin lipunut yhteiskunnan heteronormien mukana avioliittoon ja saanut kaksi lasta. Kyllä mä olen varmaan koko elämäni tuntenut vetoa naisiin, mutta aina vaan todennut olevani "vähän" bisse... Sitten olinkin vähän enemmän ja lopulta olen tajunnut, ettei miehet oikeastaan kiinnosta mua ollenkaan enää. Kaipaisin todella juttukaveria, koska tuntuu todella ahdistavalta kun en pysty juttelemaan kenellekään, joka todella ymmärtäis tätä tilannetta. Mun ystävät joiden kanssa oon jutellut kyllä tukee ja sanoo, että mun pitää elää omana itsenäni, mutta se on hiukan eri asia jos ei ole itse käynyt läpi samaa. Noh, laittakaa viestiä, jos poikkeatte täällä :)
Ylös
Amelia Vastaa333 / 339 
18.04.2015, 10:48 Olen pohdiskellut tässä jonkin aikaa lasketaanko minut myöhäisheränneeksi, mutta ehkä ainakin jotain sinne päin. Olen 32-vuotias, ja olen kyllä pitänyt itseäni biseksuaalina jostain 17-vuotiaasta alkaen, kun keskusteltuani ihmisten kanssa seksuaalivähemmistöjen oikeuksista noin yleisesti tulin ajatelleeksi niitä asioita enemmän, ja tajusin yhtäkkiä jotain siitä millä tavalla katsoin viehättäviä naisia. Mutta vaikka olen ajatellut asiaa usein siitä asti, ja joskus varhaisparikymppisenä arvelin pitäväni enemmänkin omasta sukupuolestani kuin vastakkaisesta, silti ei ole riittänyt juuri rohkeus oikeasti etsiä naisista pitäviä naisia ja katsoa, miltä tuntuisi yrittää oikeasti parisuhdetta. Useita syitä: olen ylipäätään ollut ujo ja arka ihmisten suhteen, ja etenkin näin intiimistä asiasta useimmille avautuminen tuntui hankalalta, joten oli vaikea etsiä tuttavuuksia sen pohjalta. Sitten koska olen ollut muutenkin "outo" ja mm. koulukiusattu, olen tuntenut aika vahvasti miten pahalta tuntuu kun ei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on, ja tuntui etten kerta kaikkiaan kestä saada lisää syrjintää ja painostusta vielä tämänkin asian suhteen. Ja pelkäsin, mitä perheeni ajattelisi, jos alkaisin seurustella naisen kanssa. Vaikka meillä aika liberaaleja ollaankin, ei se silti vanhempien sukupolvessa välttämättä tarkoita, että oman tyttären ei-heterous olisi helppo paikka.

Joskus 25 ikävuoden jälkeen aloin sitten rohkaista itsessäni sitä oletettua kiinnostusta miehiin, joka kuitenkin tuntui olevan. Olinhan ollut joitan kertoja ihastunut miehiin, ja pidin esim. monia näyttelijöitä jollain tapaa viehättävinä. Muutaman vuoden uskoin vakaasti olevani hyvin ihastunut erääseen tuttavapiirini mieheen, joka ei kuitenkaan kiinnostunut minusta (näin jälkeenpäin onneksi, emme olisi sopineet yhteen). Vasta sen mentyä ohi olen joutunut tunnustamaan sen, minkä kyllä tiesin silloinkin: ihastukseni oli hyvin fiktiivistä ja rohkaisin sitä ahkerasti, koska halusin olla rakastunut häneen, mutta se johtui paljolti siitä että hän muistutti erästä fiktiivistä hahmoa, josta pidin, ja on edelleenkin vaikea sanoa, paljonko se liittyi oikeasti häneen itseensä.

Sen jälkeen olen yrittänyt käydä miesten kanssa treffeillä, koska "jos kerran pidän molemmista sukupuolista, kai minä voin valita sitten etsiä miehiä, ja näin saada helpommin yhteiskunnan ja perheen hyväksynnän, oman perheen jne." Tai rehellisempänäkin aikana olen ajatellut, että haluan ainakin antaa miehille mahdollisuuden, koska muuten tutustun helpommin naisiin. Mutta siitä ei vain tunnu tulevan mitään. Mitä enemmän tapaan miehiä deittailumielessä, sitä vähemmän pidän heistä. En kestä sitä, jos joku mies vaikuttaa kiinnostuneelta; parhaat treffit ovat sellaiset, joilla tulemme hyvin juttuun mutta mitään kiinnostuksen häivää ei ole emmekä halua tavata uudestaan. Vähän aikaa sitten olin parin ihan mukavan tyypin kanssa treffeillä, kumpikin halusi tavata uudestaan, ja ahdistuin siitä ihan totaalisesti. En kestänyt ajatusta, että pitäisi nähdä heidät uudestaankin. Samaan aikaan löysin itseni lukemasta tarinoita, joissa naiset päätyvät yhteen, suunnittelemassa sellaisia, ja haaveilemassa eräästä naispuolisesta tuttavasta, jonka lesbous sattui selviämään minulle eräässä keskustelussa. Aloin laskea asioita yhteen. Entäpä jos minä vain en pidäkään miehistä niin paljon kuin olen kuvitellut? Entä jos olenkin kiinnostunut lähinnä tai pelkästään naisista?

Tässä vaiheessa tuntui kuin lamppu olisi syttynyt. Yhtäkkiä kaikki tunteet, joita minulla oli ollut niin naisia kuin miehiäkin kohtaan tuntuivat selkeämmiltä. Ja ainakin osa siitä koko yhteenkuulumattomuudesta jota tunnen koko heteronormatiiviseen kulttuuriin. Se miten huonosti yleensä kestän heteromiehiä jotka saattavat olla minusta kiinnostuneita. Aloin lukea tarinoita naisia rakastavista naisista, aloin taas etsiytyä tämänkaltaisille sivustoille (joilla olin kyllä alkanut käydä aikaisemminkin). Aloin etsiä samanhenkisiä naisia joiden kanssa jutella näistä asioista ja olla oma itseni.

En tiedä vieläkään, olenko bi vai lesbo. Ehkä minulla on jonkin verran kiinnostusta miehiin, mutta vain harvoihin. Ehkä pidän vain naisista, ja mieltymykseni miehiin ovat johtuneet enemmän siitä, että olen olettanut että minun pitäisi tykätä miehistä, joten olen tulkinnut tietyt tunteet (kuten kaveruustasolla pitäminen ja esteettinen mieltymys) siitä näkökulmasta. En ole tähän mennessä seurustellut kenenkään kanssa, luultavasti siksi etten ole uskaltanut päästää itseäni tutustumaan naisista tykkääviin naisiin, ja tarjolla olleet heteromiehet eivät ole pahemmin kiinnostaneet.

Ylimääräistä ahdistusta aiheuttaa se, että jos haluan perustaa perheen (en ole varma, mutta ehkä), aikaa ei tässä iässä ole niin hirveän paljon ja käyhän se monimutkaisemmaksi naisen kanssa kuin miehen kanssa. Tästä tunnen välillä ahdistusta ja syyllisyyttä. Mutta toisaalta, tuntuvathan naisparit siihen keinoja löytävän, ja yhtä hyvin miehen kanssa seurustellessa voisi käydä niin, että jommastakummasta johtuen lapsia ei voi saada. Tuskin siitä syystä kannattaa muuten tukahduttaa omia tunteita.

Mutta niin, en tiedä mihin tässä olen päätymässä, mutta sen olen ainakin päättänyt, että nyt annan auliisti tilaa tälle puolelle itsestäni enkä yritä enää tukahduttaa sitä ja muuttaa joksikin muuksi, pelottaa muiden ihmisten suhtautuminen miten paljon tahansa. Yritän tutustua muihin naisista kiinnostuneisiin naisiin, ilmaista itseäni ja omia tuntemuksiani jotta tunnen ne, ja ylipäätään päästä osaksi sellaisia yhteisöjä, joissa voin rauhassa olla sellainen kuin olen. Katsotaan, mitä seuraa. Kiitos, jos jaksoit lukea tämän kaiken! (Ja jos joku haluaa jutella, mutta mieluummin kahdenkeskisesti kuin tässä foorumilla, minulle saa laittaa viestiä.)
Ylös
piparminttu Vastaa334 / 339 
26.04.2015, 11:12
Viestiä on muokattu
Hei! Yritin laittaa Fidelina sinulle viestiä mutta profiilisi on sellainen, ettei sinulle pysty lähettämään viestiä :/ Jos haluat vaihtaa ajatuksia, minut tavoittaa osoitteesta 1piparminttu@gmail.com

Amelialle laitoin viestin :)
Ylös
lokakuun lapsi Vastaa335 / 339 
18.09.2015, 21:42 Moikka vaan kaikille :)!

Oon lueskellut tätä viestiketjua reilut pari vuotta (!) ja tullut nyt siihen lopputulokseen, että taidan keventää mieltäni myöskin kirjoittamalla tänne.
.... Jaaa-a, mistäs aloittaisin... Ainakin pahoittelen tarinan epäloogisuutta ja yleistä sekavuutta :)
Monien teidän teksteistä löytyy samoja piirteitä mitä omasta arjestanikin: parisuhde miehen kanssa, vuosien varrella tapahtuneita ihastumisia milloin ystäviin millloin työkavereihin, jonkinlainen tyytymättömyys tämänhetkiseen seksielämään ja se erilaisuudessaan niin ihmeellinen ja kihelmöivän jännittävä kaipuu toisen naisen luo.

Eli täällä sanojansa asettelee pian 28-vuotias ensimmäistä kertaa elämässään (miehen kanssa) seurusteleva naisihminen.
Kaapista olen rymistellyt ulos muutama vuosi sitten biseksuaalina, ja saanut siitä ystävä-ja tuttavapiirissä lähinnä positiivista palautetta. Itse asiassa yllättävänkin moni tuntemani nainen pitää itseään biseksuaalina... Se mikä minua kuitenkin suuresti surettaa, on itselleni rakkaimpien perheenjäsenten suhtautuminen. Esimerkiksi äitini ei voisi kuvitellakaan päästävänä mahdollista naisystävääni vierailulle kotiinsa. Joskus tuntuu, että hän näkisi minut mieluummin onnettomassa suhteessa miehen kuin harmonisessa yhteiselossa naisen kanssa.

... Sitten siihen parisuhteeseen. Pian tulee vuosi, kun aloin ensimmäistä kertaa elämässäni seurustella vakavasti. Erilaisia suhdekokeiluja jätkien kanssa on tullut kylläkin nuorempana harrastettua... Tämä suhde on edennyt pikkuhiljaa, emmekä vielä asu yhdessä. Mies on kaikin puolin kunnollinen, mutta JOTAIN puuttuu. Onko se sittenkin sukupuoli, joka on minulle väärä? Seksistä (jonka koen itselleni tärkeänä osa-alueena elämässä) en saa fyysistä tyydytystä ja henkinenkin puoli on vähitellen alkanut tökkiä. Suoraan ilmaistuna koko heteroseksikuvio tuntuu välillä yhdentekevältä. Ja sen sijaan, että haaveksisin naapurin timpoista saan säännöllisin väliajoin itseni kiinni ihastelemasta kauniin naisen hymyä tai nätisti laitettuja hiuksia kaupungilla.
Niiiiin, ja ne rinnat... Huoh :) Aikoja sitten olen julkisesti kertonut pitäväni naisen vartaloa huomattavasti miehen vastaavaa esteettisempänä, jopa kaikkine mahdollisine raskausarpineen ja eriparipolvineen ;)

Ensimmäisiä kertoja menin lievästi lätkääntymään opiskeluvuosina kurssikaveriin. Muistan uneksineeni voimakkaasti häneen lähelleen pääsystä, pitkistä halauksista. Uneksinnan tasolle juttu jäikin, olin satavarma naisen heteroudesta ja muutimme myöhemmin eri paikkakunnille.
Jotain kummaa kuitenkin liikahti ensimmäistä kertaa sisälläni. Aloin tavallaan vähitellen kyseenalaistaa koko heteronormatiivisen elämän mielekkyyttä, näin monimutkaisesti ilmaistuna.
Yhtäkkiä olikin älyttömän tärkeää saada "se ensimmäinen kännipusu" kaveritytöltä ja tuntui todella imartelevalta vastaanottaa myös naisilta huomiota yöelämässä liikkuessa :) Pohdin myös tosissani että onhan jo teoriassakin oltava muitakin kuin mies-ja-nainen-perustavat-perheen "toimintamalleja"... Kuitenkin koko ajan taustalla mieltä kaihersi tietoisuus siitä että suurin osa ympäristöstä olisi tuominnut avoimen seurustelun jonkun ihanuuden kanssa :/

Noh, vuodet ovat kuluneet ja niiden aikana on tullut ja mennyt, ihastumisia ja melkein rakastumisiakin, kumpaankiin sukupuoleen.
Joku kumma niitä kuitenkin, kaiken fysiikan lisäksi erottaa ;)
Naisten kanssa en ole edennyt suutelua pidemmälle, ja liekö juuri siitä johtuen, uteliaisuuteni on pohjaton... Heh.
Kun kuvittelen itseni toisen naisen vierelle, tulee tunne että olen enemmän IHMINEN. Miehen kanssa koen olevani "vain nainen", siis jotenkin leimallisesti omaa sukupuoltani. Hieman vaikea selittää, mutta ehkä tämä tavoittaa jonkun tuntemuksia.
Mielestäni moni nainen on myös kokonaisuutena miestä kiinnostavampi, jollain kivalla tavalla monipuolisempi ja haastavampi tapaus :)

Ja lopuksi: Miksen siis vain yksinkertaisesti lopeta haaveilua, ja lähde helposti lapsettomasta ja lyhyestä heterosuhteesta?
Sen kun tietäisi. Ehkä sittenkin vain rakastan...
Ylös
Milly Vastaa336 / 339 
28.10.2015, 19:50 Hei, olipa mukavaa löytää tämä kiinnostava (ja pitkä!) keskusteluketju! Tunnistin paljon itseäni varsinkin viimeisten kirjoittajien viesteissä... Olen jo nuoresta alkaen tiennyt olevani biseksuaali ja ollut melko avoin asiasta ystäville ja tuttaville. Olen seurustellut hauskan ja (ylläri ylläri) epämaskuliinisen miehen kanssa pitkään, mutta jokin tässä miehen kanssa seurustelussa ei aivan täsmää. Olen ottanut tämän parisuhteen jotenkin liian kevyesti, enkä ole kyennyt ajattelemaan sitoutumista pidemmälle. Mies on samaa tyyppiä, eikä ole vaatinut multa juuri mitään, ehkä siksi suhde on toiminut kohtuullisesti. Pitkään ajattelin, että olen enemmän miehiin päin kallellaan, koska seksi miesten kanssa on ollut noh, ihan ok. Silti kiinnostus naisia kohtaan on pukannut päälle yllättävissä tilanteissa silloinkin, kun olen tuntenut oloni tyytyväiseksi tässä parisuhteessa. Enenevissä määrin mietin ja ahdistun, että onko tullut vain ajauduttua aidan väärälle puolelle!
Vaikeita juttuja... Jos joku edellisistä kirjoittajista käy kurkkimassa keskustelua ja haluaa vaihtaa ajatuksia, niin mulle voi kirjoitella osoitteeseen stor1es@yahoo.se.
Ylös
RMPhki Vastaa337 / 339 
30.11.2015, 12:21 Moi kaikille!

Olen seurannut tätä ketjua epäsäännöllisesti loppuvuodesta 2010, jolloin rakastuin "heterona" naiseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Ketju oli tosi tärkeää vertaistukea, vaikka en koskaan itse kirjoittanutkaan siihen. Päätin kuitenkin jo silloin, että me "myöhäisheränneet", "ex-heterot" tai muuten vaan kahden maailman väliä seilanneet ja seilaavat tarvitaan enemmän kuin vaan tämä yksi ketju, kuten esimerkiksi kirjakaupoista ja kirjastoista löytyvä kirja, jossa kootusti kertomuksiamme.

Nyt voinkin ilokseni kertoa, että koossa on jo innostunut toimittajakunta ja usea kirjoittaja, mutta mukaan mahtuu edelleen!! Meillä on suljettu vertaistukiryhmä pystyssä Facessa, löytyy nimellä Projekti Q ( www.facebook.com jossa myös suunnittelemme kirjaa tarkemmin. Kirjoitusten deadline on alkuvuodesta 2016, ja kirjoittaa saa 3-30 sivua, oman fiiliksen mukaan. Turun Seta on ottanut meidät jo osittain siipiensä suojiin, ja kustannussopimusta lähdetään hakemaan keväällä 2016. Meillä on ollut myös jo kaksi livetapaamista, ja on todella ollut terapeuttista ja mukavaa tavata muita samassa tilanteessa olevia!

Tervetuloa mukaan, kirjoittajaksi tai vaan ryhmän jäseneksi!

Voit kirjoittaa toimittajille myös osoitteeseen: projektiq2015@gmail.com
Ylös
RMPhki Vastaa338 / 339 
30.11.2015, 12:27
Viestiä on muokattu
Toinen mainos:

Tiesittehän, että on olemassa myös vertaistukea yhden vanhemman sateenkaariperheille (ja -uusperheille)? Itse löysin myöhäisheränneitä juuri tästä porukasta. Meininkiä myös Turussa, Tampereella ja Oulussa, ainakin. Tervetuloa mukaan!

Face-ryhmä: Yhden vanhemman sateenkaariperheet www.facebook.com

Sähköposti (Helsingin ryhmä): sateenkaari.yh.helsinki@gmail.com
Ylös
tuittunen Vastaa339 / 339 
04.04.2016, 17:36 Hei pitkästä pitkästä aikaa!
Tämä ketju alkaa olla jo melko kuoleentunut, mutta josko vielä joku kävisi vilkuilemassa täällä :)
Ajattelin, että voisin päivittää omaa tarinaani ja samalla huhuilla vertaistukea. Nopeasti katsottuna 2013 olen viimeksi kirjoittanut tänne ja tilanne pysyikin viime syksyyn (!!) asti melko lailla samanlaisena kuin mitä olin kirjoitellutkin. Ei ehkä niin kovin suurena yllätyksenä kuitenkaan tule, ettei tarinallemme onnellista loppua tullut. Tämän vuoden alusta erottiin. Puolisoni muutti jo viime vuoden syksyllä toiseen kaupunkiin opintojen perässä ja suhde jäi silloin leijumaan epävarmaan tilaan, jossa ajateltiin että ei nyt tehdä vielä mitään hätiköityjä päätöksiä. Kun jäin lasten kanssa keskenään tunsin helpotusta vaikka toki myös ikävää puolisoani kohtaan. Pohdin paljon sitä, mitä pitäisi tapahtua, että meidän suhteesta vielä voisi tulla jotain ja mitä itse voisin tehdä asian eteen. Koin kuitenkin ristiriidan meidän parisuhteen ja lasten kanssa elämisen välillä niin suureksi etten enää nähnyt tietä ulos voittajana tästä suhteesta. Tämän vuoden alusta sitten tein päätöksen parisuhteemme lopettamisesta ja vaikka se tuntui pahalta ja tuntuu edelleen niin tällä hetkellä koen että se oli ainut oikea päätös. Vaikka päätöstä olin harkinnut pitkään enkä tehnyt sitä kevyin perustein niin yhä välillä tekisi mieli pyörtää päätös ja anella toista takaisin, mutta en voi. Koen suurta surua siitä, että kaikesta halusta huolimatta me ei osattu tehdä parisuhdettamme ja perhesuhdettamme hyväksi vaikka molemmilla oli tahto olla yhdessä. Toistemme tarpeet olivat liian isossa ristiriidassa keskenään ja kumpikaan ei kyetty täyttämään toisen tarvetta halutulla tavalla. Tällä hetkellä tuntuu etten koskaan tulee kohtaamaan ketään, jota voisin rakastaa samalla tavalla tai edes eri tavalla, mutta tavalla joka tuntuisi hyvältä. Mutta ehkä taas muutaman vuoden päästä voin käydä lukemassa tämän ja todeta että hei selvittiin tästäkin. Nyt yritän taas opetella tuntemaan itseäni paremmin.
Olisi mukava kuulla erityisesti bella2, mitä sinulle kuuluu tänään? Tuntuu että nyt olen siinä tilanteessa kuin mitä sinä olit tuolloin 2-3-vuotta sitten.
Ylös

AlueetKeskustelutUusi viestiOhjeet
  Mainonnan paikka  
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot - FAQ - Käyttöehdot