Suomessa noin 7 500 ihmistä jakaa virallisesti elämänsä toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa (juttukommentit)

  • 1 / 5
  • Jare88
  • 13.6.2021 6:59
"Samaa sukupuolta olevien avioparien perheitä oli vuoden 2020 lopussa kaikkiaan 2 654 ja rekisteröityjen parien perheitä 1 059."

Aika vähän. Samaa sukupuolta olevien parien olemassaolo ei arkipäiväisty koko kansan näkyville, jos virallistettuja samaa sukupuolta olevien parisuhteita on näin vähän. Tuossa nyt oli kyse vain avioliitoista ja rekisteröidyistä parisuhteista, mutta oletan samankaltaisen suhdeluvun pätevän myös avoliittojen ja seurustelevien parien kohdalla, heteropareihin verrattuna. Luku osoittaa sen saman, mitä itsekin näen kadulla - tai siis en näe: samaa sukupuolta olevia pareja kävelemässä käsi kädessä julkisilla paikoilla ei juuri näy, tai sitten eivät satu juuri minun silmääni. Miten meistä voisi tulla osa arkista elämää, jos me emme näy?

"Perhetilastossa ei Tilastokeskuksen mukaan toistaiseksi muodosteta avopareja samaa sukupuolta olevista yhdessä asuvista henkilöistä."

Tarkoittaako tämä sitä, että jos muuttaisin asumaan samaan asuntoon jonkun eri sukupuolta olevan ystäväni kanssa, meistä tehtäisiin tilastokeskuksessa automaattisesti avopari? Jos kyllä, toimintatapa kuulostaa minusta oudolta.
Ymmärtääkseni samassa asunnossa asuvat eri sukupuolta olevat tilastoidaan avopariksi, jos eivät erikseen (jonnekin) ilmoita, etteivät ole avopari. Kokemukseni omasta elämänpiiristäni on, että selvästi alle puolet vakiintuneista (jo vuosia yhdessä eläneistä) samaa sukupuolta olevista pareista on virallistanut suhteensa, yli puolet tilastoituisi avopareiksi - vaan kun ei tilastoida. Minullakin on kyllä käsitys, että seksuaalivähemmistössä ollaan useammin sinkkuna kuin ns. valtaväestössä, mutta se ja taustatekijänsä ovat jo sitten toisen mietinnän aihe.

Saa nähdä sekoanko omiin laskutoimituksiini aamukahvia vasta juodessani, mutta lasken kuitenkin.

Täysi-ikäisestä väestöstä noin 0,17 prosenttia elää virallistetusti samaa sukupuolta olevan kanssa. Jos mennään oletuksella, että vajaa kaksi prosenttia väestöstä on homomiehiä tai lesboja, niin voidaan ajatella että kymmenisen prosenttia näin todennäköisesti pariutuvista elää virallistetussa suhteessa.

Täysi-ikäisestä väestöstä noin 41 prosenttia elää virallistetusti eri sukupuolta olevan kanssa. Jos mennään oletuksella, että 92 prosenttia väestöstä on heteroita, niin voidaan ajatella että noin 45 prosenttia näin todennäköisesti pariutuvista elää virallistetussa suhteessa.

Biseksuaalit, panseksuaalit ja aseksuaalit sekä myös sukupuolivähemmistöihin kuuluvat sitten ainakin oman oletukseni mukaan eivät kallista tilannetta tämän hyvin epätieteellisen ja ylimalkaisen laskutoimituksen suhteen liiaksi kumpaankaan suuntaan. Tai ainakin tulisi liikaa arvelua/tulkintaa siitä, mitä numeroita pitäisi pyöritellä ja miten.

Tällä hetkellä virallistamisprosentti olisi heteroiden kohdalla noin viisinkertainen verrattuna seksuaalivähemmistöihin (naisparien osuus on 62 prosenttia ja miesparien 38, ja siitä voi sitten tietysti tehdä omat laskutoimitukset halutessaan). Samaa sukupuolta olevien kohdalla luku on noussut vuosi vuodelta aina muutamalla sadalla. Pitää muistaa, että mahdollisuus parisuhteen virallistamiseen ja avioliittoon on vielä aika uusi. Heteroparien kohdalla luku taas on enemmänkin pysynyt vakiona tai jopa laskenut.

Sitten on toinen juttu nämä ihmisten edessä kädestä kiinnipitämiset ja muut julkiset kiintymyksen osoitukset. Aika harvakseltaan moista Suomessa näkee heteroparienkaan kohdalla (joskin heteroparien osalta näkyvänä kiintymyksen osoituksena on usein yhdessä työnnetyt lastenvaunut tai muuten mukana oleva jälkikasvu, toisinaan kyllä samaa sukupuolta olevalla parillakin). Vaikkapa Helsingin keskustassa näkee samaa sukupuolta olevia pareja paljonkin (ja "harjaantunut silmä" erottaa nämä kaveruksina liikkuvista).

EDIT:

Pakko oli vielä lisätä eräänlainen "tarkastuskierros" mukaan. Toisessa keskustelussa ( https://ranneliike.net/keskustelu/22907/paljonko-suomessa-on-suurinpiirtein-kaikkia-seksuaali-vahemmistoja ) oli seksuaalivähemmistöihin Suomessa kuuluvien määrästä seuraavat luvut:

- homomiehiä: 50 000
- lesboja: 35 000
- bimiehiä: 52 000
- binaisia: 145 000
(em. vähemmistöihin kuulumattomia tämän laskuopin mukaan on reilu 5,2 miljoonaa)

Näitä vasten voi sitten arvioida tuota noin 7 500 virallisesti pariutunutta samaa sukupuolta olevaa henkilöä. Ei se nyt ihan mahdottoman pieni määrä ole, ottaen huomioon, että instituution tämän ulottuvuuden historia on kaikkinensakin alle sukupolven mittainen.
  • 3 / 5
  • mrmeringue
  • 13.6.2021 23:51
Sen ei pitäisi olla mikään ihme, etteivät homoparit näy eivätkä kuulu missään tässä maassa. Ilmapiiri voi olla juhlapuheiden ja julistusten tasolla vaikka kuinka myönteinen, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että käytännön elämässä on edelleen todella kuumottavaa näyttäytyä julkisesti homona tai samansukupuolisena parina. Jos julkinen näkyminen pariskuntana aiheuttaa kämmenten hikoilua ja sydämen tykytyksiä, yli 90 prosenttia luonnollisesti välttelee sitä kuin ruttoa, koska parisuhde on yleensä sellainen arvokas asia, jota ei haluta liittää stressiin ja ahdistukseen.

Olen itse asunut koko aikuisikäni yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista, enkä ole kertaakaan nähnyt miesparia julkisella paikalla niin, että olisin jostain eleestä osannut päätellä heidän olevan pariskunta. Naispareja kyllä näkee aina silloin tällöin kävelemässä käsi kädessä tai kumppanin olkapäällä, mutta heitäkin harvakseltaan ja lähinnä jossain vappupäivän yleisötapahtumassa tai vastaavassa kevyttunnelmaisessa tilaisuudessa. Kun homous on tällä tavalla kiven alla tavallisessa arkielämässä, eivät ihmiset pääse kohtaamaan toisiaan arjessa luonnollisella tavalla ja parisuhteidenkin muodostuminen jää sitten puhelinsovelluksissa lymyämisen tasolle.

Varsinkin moni homomies sanoo, että on todella vieraantunut koko seurusteluskenestä, koska sovelluksissa juttelu tuntuu pinnalliselta ja epävarmalta ja kumppanin löytymistä spontaanisti elävässä elämässä saa odottaa kuin neulan löytymistä heinäsuovasta, osittain omien estojen ja pelkojen ja osittain edellä kuvatun sosiaalisen ilmapiirin takia. Lähtökohdat parisuhteen muodostumiselle eivät siis ole edelleenkään hääppöiset homomiehillä.
  • 4 / 5
  • Jare88
  • 14.6.2021 9:55
"Sen ei pitäisi olla mikään ihme, etteivät homoparit näy eivätkä kuulu missään tässä maassa. Ilmapiiri voi olla juhlapuheiden ja julistusten tasolla vaikka kuinka myönteinen, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että käytännön elämässä on edelleen todella kuumottavaa näyttäytyä julkisesti homona tai samansukupuolisena parina."

Allekirjoitan tämän täysin. Huomioni kiinnittyy kuitenkin siihen, että tämä vaikuttaa minusta muna-kana-ongelmalta: jotta me samansukupuoliset parit uskaltaisimme näkyä arkielämässä, valtaväestön tulisi tottua meihin. Jotta valtaväestö tottuisi meihin, meidän tulisi näkyä arkielämässä. Jos haluamme edistystä, niin odottamalla tekoja toisilta, saamme odottaa ikuisuuden. Meidän on otettava se tila itsellemme, muuten meitä ei ole olemassa muualla kuin lehtien palstoilla ja kesäisin Pride-tapahtumien yhteydessä. Pride-kulkueet ovat hyviä asioita, ja niillä on saavutettu paljon, mutta niiden lisäksi tarvitsemme sitä arkista käsikädessä kävelyä, ikään kuin pienempiä "pride-kävelyitä", jotka arkipäiväistävät asian pikkuhiljaa.

(Käytin nyt me-sanaa sisällyttääkseni itseni tähän asiaan, mutta täytyy kuitenkin tunnustaa, että olen lähinnä sivustahuutelija, sillä yrityksistä huolimatta en ole koskaan seurustellut ja siten joutunut kohtaamaan näitä "ihmisten edessä" -tilanteita pariskuntana kenenkään kanssa.)
On niin, että (vakiintuneet) parisuhteet ja perheet yleensä harvemmin näkyvät muuten kuin mahdollisesti olemassa olevien lasten kautta. Lähinnä nuori/tuore lempi näkyy sitten itsessään, ja se kieltämättä on voittopuolisesti hyvin heterosti kaduilla. Ja kaiketi juuri tähän kohtaan se muna-kana-ongelma sitten osuu. Pitäis olla hyvin rohkea juuri silloin kun on (vielä) haavoittuvimmillaan.

Minä vierastan aika tavalla feminismiin liittyvää "henkilökohtainen on poliittista" -ajattelutapaa. Sen sijaan kyllä ilmaisen (mielelläni) omana itsenäni julkisesti käsitykseni siitä, kuinka asioiden tulisi olla ja minne suuntaan asioita mielestäni tulisi viedä. Toki halutessaan kukin voi tehdä omasta elämästään manifestin, mutta esimerkiksi minä en halua toimia siten. En halua tehdä omasta (arki)elämästäni (parisuhteineen ja muineen) erityistä numeroa - vain olla juuri sellaisena kuin olen. Yksityisyyttäni jaan maksimissaan sen verran kuin tuntuu luontevalta. Sen sijaan esimerkiksi yritän ymmärtää asioita ja tuoda esiin tätä prosessia sekä päätelmiäni. Ja voin tarvittaessa kyllä provosoidakin, omalla tavallani.

Tähän näkyvyyteen liittyy myös yksi hankala paradoksi.

Yhtäällä mrmeringue on ottanut esiin eräitä äänekkään sateenkaariaktivismin lieveilmiöitä - ja halunnut tehdä hajurakoa eri sateenkaarivähemmistöjen välille. Minä kuitenkin ajattelen, että näin toimimalla murustettaisiin asioita entisestään; oltaisiin vielä pienempiä kuppikuntia, vaikka ehkä sitten voitaisiin paremmin hyväksyä juuri omaan viiteryhmään liittyvää näkyvää (arjen) aktivismia.

Varsinainen pointtini on se, että muutaman prosentin suuruinen vähemmistö hyvin moninaisena sekä oikeasti paljon kuviteltua "tavallisempana" uppoaa massaan niin syvästi, ettei aihepiiriin liittyvä laajempi vähemmistön olemassaolon huomioiminen ihan helpolla onnistu olemalla vain oma itsensä. Samalla sitten vääränlaiseksi koettu huomio koetaan ärsyttävänä.