Mitä tapahtuu, kun taitava näyttelijä laitetaan laulamaan Edith Piafia studio-orkesterin kanssa ahtaaseen studioon?
Susanna Haavistolta on hiljattain ilmestynyt Edith Piaf –levy nimeltä ’Pakko saada laulaa’. Kun kuuntelee koko CD:n läpi, tulee varsin ahdistunut ja tasapaksu olo. Tällä levyllä ei ole mitään tekemistä Piafin musiikin kanssa. En tarkoita sitä, että kun laulaa Edith Piafia, sen pitäisi aina olla alkuperäisen muotoista. Mutta tästä levystä tulee vahvasti mieleen, että Susanna Haavisto on todellakin pistetty häkkiin (studioon), jossa hänellä ei ole tilaa eläytyä kuten näyttämöllä. Sama koskee myös studio-orkesteria - olkoonkin, että siinä ovat taitavat muusikot asialla aina Merja Ikkelää (harmonikka) myöten. Kun ei lähde, niin ei lähde. Pikkusievää soitantaa.
Kamalinta on kuunnella Piafin ikimuistettavia ’En kadu mitään’, ’Padam, Padam’, ’Milord’ ja ’Hymni rakkaudelle’ –kappaleita. Ei mitään dramatiikkaa, ei mitään ’jumalani, kuinka olen elänyt’ -fiilistä, ei intohimoa. Sääli. Kaiken kukkuraksi Haavisto vetää Padamin kertosäkeen Paaadamiksi, mikä kuulostaa tuskaisan oudolta. Koko Padam on löysästi tulkittu ja ilman tarvittavaa ryhtiä ja temperamenttia. Kuitenkin orkesteri soittaa sen kohdan siten kuin säveltäjä ja sanoittaja ovat ymmärtääkseni sen tarkoittaneet.
Jotain kuitenkin hyvää. Yksittäisiä kappaleita kuunnellessa homma on ok. Kun radiossa soi yksi laulu tältä CD:ltä, sen vielä kestää. Sovitukset ovat selkeitä ja osittain mielenkiintoisia, Susanna Haaviston ääni on kaunis ja monipuolinen. Mielenkiintoisin laulu sovituksineen on ’Pariisin taivaan alla’
Yllättävää levyllä on se, että kolmestatoista kappaleesta peräti viisi on Susanna Haaviston sanoittamia suomeksi. Sanoitukset jääkööt jokaisen itsensä arvioitavaksi.
Sony Music / Columbia (88697588612)
Arvioija: Laila-Annikki Koivunen