Pride on monille tuttu sana, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Suomenkielistä tarkkaa vastinetta sanalle on vaikea määritellä, mutta lähimmäksi päästään ajatuksella ylpeydestä - ei kuitenkaan ylimielisyydestä, vaan paremminkin itsetietoisuudesta, itsetunnosta ja itseluottamuksesta. Pridea voi kuvata maailmanlaajuisena liikkeenä ja filosofiana - asenteena ja henkenä.

Maailman metropoleissa sateenkaarikansa näyttäytyy pride-tapahtumien merkeissä iloisissa väreissä kaupungilla - muistuttamassa, että "Olen homo, olemassa ja ylpeä itsestäni". Pridea voi ilmentää näyttävästi lipuilla ja värikkäillä kulkueilla, musiikilla, pukeutumisella ja niin edelleen. Pride-tapahtumilla on poliittinen viesti; tasavertaisuus ja yhtäläiset oikeudet kuuluvat myös sukupuolivähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville. Pride-tapahtumat siis ovat pohjimmiltaan ihmisoikeustapahtumia, karnevaalihenkisyydestä huolimatta.

Pride luo myös yhteisöllisyyttä

On erilaisia vähemmistöjä, joilla on valtaväestön kaksinapaisesta mallista poikkeava seksuaalinen tai sukupuolinen identiteetti. Kun yhteiskunnan antama malli on vain yhdenlaiselle oletukselle, se antaa samastumismahdollisuuden vain sen identiteetin omakseen tuntevalle. Sen vuoksi vähemmistöön kuuluvan on etsittävä samastumiskohteita toisaalta.

Seuraavat ajatukset ovat vahvasti priden taustalla:

• Ihmisten pitäisi olla ylpeitä siitä mitä ovat
• seksuaalinen moninaisuus on lahja
• seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti ovat synnynnäisiä piirteitä, eikä niitä voi muuttaa.

Pride ajatuksena luo tunnetta siitä, että ei ole yksin. Järjestöt ja muu kansalaistoiminta puolestaan käytännön toimijoina luovat tukiverkon vähemmistöön kuuluvalle tarjoamalla tietoa, tärkeitä kontakteja muihin ihmisiin, ja viemällä sanomaa vähemmistön tarpeista päättäjille ja vaikuttajille.

Pride-tapahtumat tuovat vähemmistön esiin

Pride-tapahtumien ajatuksena on yhteisöllisyyden tuomisen ohella kertoa valtaväestölle vähemmistön olemassaolosta. Vähemmistöön kuuluvallakin on tarve olla täysipainoisesti osa yhteiskuntaa, omana itsenään. Se onnistuu vain, jos vähemmistöön suhtaudutaan luontevasti ja ymmärretään, että vähemmistöllä on valtaväestöstä poikkeavia tarpeita.

Yleisen mielenkiinnon ja keskustelun herättäjinä pride-tapahtumat ja teemapäivät ovat paljon tehokkaampia kuin erilaisten tieteellisten tutkimusten tulokset, julkilausumat tai paneelikeskustelut. Tiedotusvälineiden pride-tapahtumista kertovan uutisoinnin ohessa on paljon luontevampaa kertoa asiallistakin tietoa kuin irrallisina juttuina.

Priden sanoma

Pride on keino ilmaista itselle ja muille, että "Olen homo, olemassa ja ylpeä itsestäni".

Priden ja vapautusliikkeen tehtävä

Hiljaa osaansa tyytyvän vähemmistön tarpeita ei välttämättä osata ottaa huomioon arjen käytännön elämässä tai poliittisessa päätöksenteossa. Usein syynä on yksinkertaisesti se, että vähemmistön tarpeita ei tiedosteta. Joskus vähemmistön olemassaoloakaan ei huomata. Joissakin tapauksissa vähemmistöä saatetaan tietoisesti syrjiä.

Näkymätön vähemmistö

Yhä vielä moni valtaväestön edustaja väittää, että ei ole koskaan nähnyt homoa. Joku on ehkä kuullut puhuttavan sellaisesta, mutta ei tuntenut henkilökohtaisesti. Tai joku on kuullut huhuja, että joku työkaveri on sellainen. Mutta varmuutta asiasta ei ole. Oikeammin olisi ehkä sanoa, että ei ole koskaan ollut tekemisissä homoksi tietämänsä ihmisen kanssa, sillä arkielämässä homo ei todennäköisesti eroa valtaväestöstä mitenkään.

Se, että vähemmistön olemassaoloa ei ymmärretä, voi aiheuttaa ikäviä tilanteita. Esimerkiksi kahvitunnilla töissä kerrotaan homovitsi. Tarina on ehkä hauska, mutta paikalla olevalle homolle tulee vaivautunut olo. Vitsi olisi ehkä jäänyt kertomatta jos ymmärrettäisiin, mitä homous on, ja varsinkin silloin, jos tiedettäisiin, että paikalla on homo. Tai jos tiedettäisiin paikalla olevan homon huumorintajun sallivan sen, niin vitsi olisi kerrottu ehkä vielä värikkäämmin.

Tärkeä oma identiteetti

Esimerkiksi homolla on valtaväestön kaksinapaisesta mallista poikkeava seksuaalinen identiteetti. Yhteiskunnan antama malli antaa samastumismahdollisuuden vain sen identiteetin omakseen tuntevalle. Sen vuoksi vähemmistöön kuuluvan on etsittävä samastumiskohteita toisaalta.

Oman identiteetin rakentamisen kannalta samastumiskohteiden löytäminen ja sen avulla oman itsensä hyväksyminen on tärkeää. Kun tietää, että samanlaisia ihmisiä on muitakin, niin "oman paikan" löytäminen on paljon helpompaa. Kun tietää "oman paikkansa", on paljon helpompi kohdata muu maailma tasa-arvoisesti omasta näkökulmasta.

Kaapissa tai ulkona

Suurin osa homoista ei "kuuluta" homouttaan, ei tuo sitä joka tilanteessa esille, ei pukeudu, käyttäydy tai muuten toimi provosoivasti. Eikä siihen edes ole tarvetta, jos se ei omasta mielestä ole hauskaa. Joistakin pieni muiden ärsyttäminen on mukavaa. Homojakin on erilaisia. Joillekin oman identiteetin tuomiseen tarjolle on yksinkertaisesti liian iso kynnys, vaikka ehkä haluaisikin.

Mutta oman persoonansa - kokonaisuuden nimeltä "itse" - piilottaminen esimerkiksi häpeäntunteen, muiden reaktioiden pelon ja vastaavien asioiden vuoksi ei ole tyydyttävä tila, vaikka muuta yrittäisi itselleen väittää. Se, että joutuu jatkuvasti miettimään sanavalintojaan, peitellä tai valehdella, käy ajan mittaan rasittavaksi ja turhauttavaksi, tosin joskus muutakaan vaihtoehtoa ei käytännön syistä ehkä ole.

Tieto auttaa ymmärtämään

Jos valtaväestö tietää, että valtaväestöstä poikkeavia ihmisiä on aina ollut ympärillä, ja nämä hengittävät samaa ilmaa, rakastavat samalla tavalla, iloitsevat, surevat, ja elävät pohjimmiltaan ihan samaa elämää kuin valtaväestökin, niin näihin ei-valtaväestöön kuuluviin voi suhtautua paljon luontevammin, ilman pelkoa ja ennakkoluuloja.

Kun vähemmistön tapoja ja maailmaa tunnetaan yleisesti, se vähentää ennakkoluuloja ja auttaa molempia osapuolia sopeutumaan toisiinsa. Valtaväestön on ehkä helpompi suhtautua homoihin ja homouteen järkevästi, jos tiedetään mitä tarkoittaa "olla homo". Kun tietää valtaväestön tietävän, että tietää "oman paikkansa", on vielä helpompi kohdata muu maailma tasa-arvoisesti omasta näkökulmasta.

Priden ja vapautusliikkeen historiaa, nykypäivää ja tulevaisuutta

Vapautusliikkeet ovat syntyneet käytännön tarpeeseen. Historian aikana homoseksuaalisuus ilmiönä on milloin nähty syntinä, milloin rikoksena, milloin sairautena ja milloin minäkin. Homous oli pitkään yhteiskunnassa tabu ja joissain yhteyksissä se on sitä vieläkin, erityisesti ahdasmielisillä alueilla. Homoista on puhuttu negatiivisessa valossa tai asiasta on vaiettu kokonaan. Monille homoille tilanne on ollut epämieluisa.

Euroopan ja USA:n vapautusliikkeiden historia poikkeaa toisistaan: Läntisessä Euroopassa sateenkaarikansan tilanteeseen alettiin kiinnittää huomiota jo 1800-luvun lopulla. Ranskan vallankumous on merkittävä tekijä eurooppalaisessa suvaitsevaisuudessa. USA:ssa käänteentekevä vuosi oli 1969 ja Stonewall-kapina.

Eurooppa

Eurooppalaisen vapautusliikkeen historian siemen on kylvetty 1800-luvun viimeisinä vuosina Berliinissä, jonne tri Magnus Hirschfeld perusti homojen kansalaisoikeusjärjestön. Euroopassa pyrittiin kumoamaan homoseksuaalisuuden sairausleimaa, tässä oli mukana useita nykyäänkin tunnettuja psykoanalyytikkoja, mm. Freud. 1930-luvun lamaa edeltänyt aika olikin Keski-Euroopassa varsin aktiivista aikaa. Tanska salli homoseksuaaliset teot vuonna 1932.

Kehitys kuitenkin pysähtyi useissa Euroopan maissa laman alettua, natsien noustua valtaan ja toisen maailmansodan raunioitettua Eurooppaa. Natsit lähettivät suunnattomat määrät homoja ja homoiksi epäilemiään ihmisiä keskitysleireille kuolemaan, tuhosivat tutkimuslaitoksia ja ajoivat älymystöä maanpakoon, mm. Freudin.

Toisen maailmansodan jälkeen

Sodan päätyttyä kansalaisoikeusliikkeiden toiminta lähti käyntiin hitaasti. Erityisesti Hollanti, jossa rippeet toista maailmasotaa edeltäneenä aikana vaikuttaneesta vapautusliikkeestä edelleen elivät, ja myös Skandinavian maat ovat olleet edelläkävijöitä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien toteuttamisessa Euroopassa.

Yhteiskunnan kaupungistuminen, elintason paraneminen ja olojen vapautuminen antoivat nuorisolle ja opiskelijoille enemmän tilaa olla ja hengittää. Syntyi nuorisoliikkeitä, ja siinä ohessa myös erilaiset vapautusliikkeet saivat mahdollisuuden kasvaa. 1950- ja 60-luvulla monissa maissa keskusteltiin homoudesta ja suhtautuminen arkipäiväistyi.

Vaikka Euroopassa vapautusliikkeiden toiminta on ollut hyvin poliittista ja asiakysymyksiin pureutuvaa, vuonna 1969 USA:ssa tapahtuneen Stonewall-kapinan vaikutus tuntui Euroopassakin. Tapauksen saaman julkisuuden ansiosta sateenkaarikansa tuli näkyväksi osaksi yhteiskuntaa. Suurissa kaupungeissa ruvettiin järjestämään mielenosoituksia, vapautuspäiviä, pride-juhlia, Christopher Street Day -tapahtumia jne.

Kotimaassa

Vuonna 1889 homoseksuaaliset teot määritellään Suomessa rangaistaviksi. Silti 30-luvulla homoseksuaalisuus erityisesti suurissa kaupungeissa oli varsin vahvasti esillä. Sodan jälkeen asenneilmapiiri kiristyi ja homoja pidätettiin, mutta 50-luvun lopulta lähtien vapaampi keskustelu asiasta pääsi hitaasti vallalle. 60-luvulla lehdistössä homot olivat esillä varsin vahvasti - ei tosin yleensä kovin myönteisessä valossa. Vuonna 1964 homot valtasivat Vanhan Kellarin itselleen.

Suomeen vapaammat tuulet puhalsivat lännestä päin, tosin hieman vaimeammin ja viiveellä. Suomessa kansalaisaktiivisuus pääsi toden teolla käyntiin 1960-luvun puolivälin jälkeen. Yhä jäytävän leimautumisen ja rangaistusten pelossa järjestötoiminta käynnistyi vasta 1960-luvun lopulla. Vuonna 1974 perustettiin SETA ry ajamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa. Ensimmäinen SETA:n järjestämä julkinen tempaus oli 27.7.1974, jolloin järjestettiin maan ensimmäinen seksuaalivähemmistöjen mielenosoitus Suomessa. Mielenosoituksessa tuomittiin Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijän Seppo Kivistön erottaminen virastaan. Järjestö on sen jälkeen järjestänyt vapautuspäiviä ja vuodesta 2000 Pride on jatkanut vapautuspäivien perinnettä.

Edistystä

Vuonna 1971 kumottiin homoseksuaaliset teot kieltävä laki, mutta "kehotuskielto" jää mm. kirkon painostuksesta lakiin. Julkisesti ei siis saanut kehottaa homouteen - esimerkiksi tiedotusvälineissä oli vaikeaa käsitellä homoseksuaalisuutta myönteisesti tai edes neutraalisti. Vuonna 1981 lääkintöhallitus poistaa homoseksuaalisuuden virallisesta tautiluokituksesta.

Aidsin saapuminen myös Suomeen vuonna 1983 aiheuttaa hysterian, kun muutamat lehdet kirjoittavat sensaatiojuttuja tappavasta homojen taudista samalla kun jotkut lääkärit omaa asemaa pönkittääkseen kehittelivät erilaisia teorioita taudista ja sen leviämisestä - osin hyvinkin virheellisiä. Jopa taudin kantajien pakkoeristämistä vaadittiin.

Nykytilanne Suomessa

1990-luvun alusta lähtien homous ja homot ovat lähentyneet nopeasti normaalia arkista yhteiskuntaa. Vuonna 1995 perustuslain muutoksessa kiellettiin seksuaalisen suuntautumisen perusteella tapahtuva syrjintä. 1999 kumottiin "kehotuskielto". Samana vuonna homo- ja heterosuhteiden suojaikäraja määriteltiin samaksi - 16 vuoteen.

Nykyään Suomi on suunnilleen samassa veneessä muiden läntisen Euroopan demokratioiden kanssa. Samaa sukupuolta olevat parit voivat rekisteröidä parisuhteensa (vuoden 2002 helmikuusta lähtien) ja perheen sisäinen adoptio on ollut mahdollista vuodesta 2009 lähtien.

USA

USA:ssa vuosi 1969 on vaikuttanut paljoon. Siihen asti säännölliset ratsiat homobaareihin eivät olleet juurikaan aiheuttaneet vastustusta, vaan poliisit pidättivät homoja ja trans-ihmisiä moraalin ylläpitämisen nimissä. Asiaa ei silloin mitenkään ihmetelty. Ratsioita pidettiin normaaleina.

Stonewall-kapina

Perjantaina 27. kesäkuuta poliisi teki ratsian suosittuun "Stonewall Inn" homobaariin, Christopher Streetilla, Greenwich Villagessa New Yorkissa. Sillä kertaa asiat eivät kuitenkaan menneet normaalin kaavan mukaan, vaan poliisin asenteeseen ja väkivaltaan kyllästyneet baarin asiakkaat nousivat avoimeen vastarintaan.

Mellakka levisi kaduille, ja tapahtuma sai paljon julkisuutta tiedotusvälineissä. Mellakat jatkuivat useamman päivän ajan. Se oli ensimmäinen kerta, kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat nousseet avoimeen ja laajaan vastarintaan syrjintää vastaan.

New Yorkin kesän 1969 tapahtumat heijastuivat myös Eurooppaan ja muualle maailmaan, vaikka niillä oli erityisesti vaikutusta asenneilmapiiriin Pohjois-Amerikassa. Stonewall inn -baarin kapinan muistoa juhlitaan edelleen maailmalla yleisesti sateenkaariväestön keskuudessa Pride-tapahtumina, tai Stonewall Inn -baarin kotikadun nimeä kantavina tapahtumina Christopher Street Day tai lyhyemmin CSD.

Christopher Streetin tapahtumat voi nähdä ensimmäisenä kertana, jolloin glbti-aktivismi tuli ulos kaapista ja ruohonjuuren glbti-kansa otti kohtalonsa omiin käsiin. Oikeuksien edistäminen tuli kaduille, tavallisten ihmisten osaksi, ulos tutkijoiden kammioista ja muun "paremman väen" ympyröistä.

Valkean yön kapina (White Night Riots)

Seuraava suuri tapaus oli San Franciscon ns. Valkean yön kapina (White Night Riots) 21. toukokuuta 1979. Se oli yksi suurimpia seksuaalivähemmistöihin liittyviä mellakoita. Kaikki sai alkunsa kun San Franciscon ensimmäinen avoimesti homo kaupunginvaltuuston jäsen Harvey Milk murhattiin marraskuun 27. päivä 1978. Häntä oli saattamassa hautaan kynttiläkulkueessa parikymmentätuhatta homoa ja lesboa.

Keväällä kun tieto ampujan (konservatiivinen ja homovihamielinen poliisi Dan White) saamasta lievästä tuomiosta levisi, tuhannet homot osoittivat mieltään varsin voimakkaasti. Mm. runsaasti ikkunoita ja poliisiautoja särkyi. Molemmat tapahtumat ovat pakottaneet poliiseja parantamaan radikaalisti suhtautumista seksuaalivähemmistöihin.

Pride ja vapautusliike Suomessa tulevaisuudessa

Vapautusliikkeiden työn tuloksena seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen monet tavoitteet ovat toteutuneet. Lainsäädäntö ottaa nämä ryhmät huomioon ja turvaa näiden oikeuksia.

Esimerkiksi 70-luvun alussa homous määriteltiin vielä rikokseksi, 80-luvun alussa sairaudeksi. 90-luvun lopulla kiellettiin lain voimalla seksuaalivähemmistöjen syrjiminen. Vuonna 2002 suomalaisilla homopareilla on lähes samat oikeudet kuin heteropareilla. 2000-luvulla Suomessa uudistettiin trans-ihmisiä koskevaa lainsäädämtöä. Vuonna 2009 perheen sisäinen adoptio tuli mahdolliseksi perheissä, joissa vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

Kaikki ei ole vielä kunnossa

Silti syrjintää ja ennakkoluuloja esiintyy vielä käytännön tasolla, erityisesti maaseudulla. Homot käyvät töissä ja maksavat veroja siinä missä heterotkin, mutta silti suuri osa homoista ei voi tai ei uskalla olla "julkisesti homo" - siis oma itsensä. Myös uskonnon varjolla hyökätään yhä varsin voimakkaasti seksuaalivähemmistöjä vastaan, ja niin edelleen.

Tiedottaminen on tärkeää

Asiallisen tiedon jakamista, keskustelua ja vähemmistöjen esilläoloa tarvitaan edelleen. On saatava valtaväestö ymmärtämään, että kyse ei ole sen kummemmasta kuin siitä, että homojen tunne- ja rakkauselämä ei toimi mies-nainen vastakkainasettelun pohjalta. Yhä vielä moni ajattelee että "homoilu" tai "transuilu" on seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvalle vain irtiotto arjesta. On myös tärkeää, että päättäjät saavat tietoa vähemmistön olemassaolosta, elämästä ja tarpeista.

Värikkäät tapahtumat puolestaan tuovat sateenkaarikansan kaduille - muistuttamaan valtaväestöä olemassaolostaan. Näistä tapahtumista kerrotaan uutisissa, lehdissä ja muissa tiedotusvälineissä suuremmin kuin tieteellisistä tutkimuksista tai vaikkapa homon arkipäivästä. Ja toki erilaiset tapahtumat ja tempaukset piristävät arkea.