Pitääkö menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksia pyydellä anteeksi?

  • Näkökulma
  • Näkökulma
  • vaeltaja2006
  • 9

Tammikuussa 2013 Tieteen päivillä pohdittiin sitä, pitäisikö menneitä kriisejä ja vääryyksiä muistaa vai unohtaa. Yliopiston lehtori Jan Löfström on koonnut aiheesta kirjan "Voiko historiaa hyvittää". Onko muisteleminen tarpeellista? Kuka hyötyy esim. siitä, että pengotaan kansalaissodan kostonkierrettä? Sama kysymys on ajankohtainen eri puolilla maailmaa. Uhrit kaipaavat hyvitystä ja anteeksipyyntöä. Alkuviikosta nousivat uutisiin Irlannin ns. Magdalena-sisaret. Katolisen kirkon nunnat pitivät yllä vuosikymmenien ajan työlaitoksia, joihin toimitettiin "huonosti käyttäytyneitä" nuoria naisia tai tyttöjä, esim. naimattomia äitejä. Vasta nyt, yli 15 vuotta leirien sulkemisen jälkeen asiaa on perusteellisemmin tutkittu.

http://yle.fi/uutiset/raportti_irlannin_valtio_osavastuussa_naimattomien_aitien_orjuuttamisesta_pesuloissa/6482300


Anteeksipyytämisiä on nähty eri puolilla maailmaa. Erityisesti 1990-luvun alussa, kun sortovallat kaatuivat, presidentit tai hallitusten edustajat pyysivät anteeksi menneitä vääryyksiä. Katolinen kirkko on joutunut pyytelemään anteeksi kirkon piirissä tapahtuneita väärinkäytöksiä. Liikeyritykset ovat pyytäneet anteeksi epäeettistä liiketoimintaansa. Suomessa vuonna 2000 pääministeri Lipponen pyysi julkisesti anteeksi Suomessa asuneiden juutalaisten luovuttamista natseille.

Kaikki eivät kuitenkaan halua tyytyä pelkkään anteeksipyyntöön. Halutaan konkreettinen korvaus ja syylliset vastuuseen. Kenellä on oikeus vaatia anteeksipyyntöä ja nostaa korvauskanne? Onko oltava sukulainen, jälkeläinen vai sorrettujen etujärjestön edustaja?


Homot ja lesbot ovat olleet vahvojen ennakkoluulojen uhreja. Jopa eduskunnan pöntöstä heitä on törkeästi halveksittu. Osa kirkkojen väestä yhä edelleen leimaa homot syntisiksi. Onko vaadittava anteeksipyyntöä ja kuka pyytäisi anteeksi? Eikö se riitä, että lakeja korjaillaan, ja entiset ja nykyiset arkkipiispat esittävät pahoittelunsa.

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Viime vuosina pride-marssit ovat vetäneet mukaan väkeä tuhansittain. Erilaiset poliittiset, uskonnolliset ja muut yhteiskunnallisesti merkittävät tahot ovat lähteneet liikkeelle tukemaan HLBTI-ihmisten tasa-arvovaatimuksia. Pride-paraatista on samalla tullut jonkinlainen "katumusmarssi", jolla yritetään hyvittää entisiä pahoja puheita.

Ehkä vakavin anteeksipyyntöjen aika on vielä edessäpäin. Uhkat jo tiedetään, mutta ei toimita riittävästi: ilmastonmuutos, luonnnonvarojen tuhlaaminen.


Tieteen päivien tämä teemakokonaisuus on verkossa videotallenteena. Jan Löfströmin luento-osuus alkaa kohdasta 73 minuuttia.

http://www.tieteenpaivat.fi/pienijuhlasali/muistaminen.html

linkki videotallenteeseen

9 kommenttia

Otsikon kysymys on hyvä. Oma kantani on, että pitää pyytää julkisesti anteeksi. Se on vähintä mitä noiden vääryyksien kärsineille voi tehdä.

Palataan taaksepäin vuoteen 2004 joulukuu. Silloinen arkkipiispa Paarma esiintyi televisiossa lausumassa ajatuksiaan parisuhdelaista ja homoista muutenkin. Kirkon johtajana hän oli sidottu kannanotoissaan kirkon yleiseen ja viralliseen linjaan. Yksityisesti kanta oli paljon liberaalimpi.

Kirjoitin silloin hänen tv-esiintymisestään ärtyneenä hänelle henkilökohtaisen sähköpostiviestin, jossa ilmaisin kantani, että kirkon tulisi pyytää anteeksi homoihin kohdistuneista käytöksistä. Suureksi yllätyksekseni Paarma vastasi pitkällä ja pohdiskelevalla sähköpostiviestillä. Vaatimukseeni anteeksipyynnöstä hän ei puuttunut sitävastoin sanallakaan.

Tapahtuneesta voi lukea keskusteluketjusta:
http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=42&thrdid=11808

Omat kirjoitukseni asiasta ovat sanomissa 14, 21 ja 25.
Minäkin olen paljon miettinyt tuota anteeksipyyntö-asiaa. Enkä ole aivan vielä siinä pisteessä, että minulla olisi kovinkaan yksiselitteinen ja kirkas mielipide.

Yleensä olen sitä mieltä, että vahinkoa aiheuttaneen tai siitä vastuussa olevien pitää pytää uhrilta anteeksi ja hyvittää tekonsa, mutta vain elossa oleville rikkomuksen henkilökohtaisesti kokeneille luonnollisille henkilöille. Ei esimerkiksi näiden perikunnille, etujärjestöille tai muulle sidosryhmälle. Menetetty puoliso, isä, äiti tai muu läheinen voidaan toki ymmärtää hyvittämistä vaativaksi vahingoksi.

Minusta kansanryhmille (vaikkapa nyt kollektiivisesti homovähemmistölle) oikeushenkilön ilmaisemat tai sellaisen nimissä ilmaistut erityiset anteeksipyynnöt tuntuvat kuitenkin jotenkin pateettisilta, höystettynä vahvasti sillä merkityksellä, jossa se on myös lainautunut englannista suomeen - siis säälittävyydellä.

Kuinka sitten valtion, instituution tai yrityksen tulisi hoitaa tällaiset katumus- ja hyvitysprosessit?

Minusta asiallista olisi asettautua tuomittavaksi. Erityisen anteeksipyynnön asemesta olisi paras yksinkertaisesti ja konkreettisesti todeta vääryyden tapahtuneen, ilmaista asian korjatun tai sitä parhaillaan korjattavan ja luvata, ettei vastaavaa enää tapahdu. Minusta se riittää, jos vääryys on ollut luonteeltaan nurjaa asennetta.

Konkreettisia haittoja taas voi hyvittää. Jos korvaukset katsotaan aiheellisiksi, ne luvataan samalla - tai vaihtoehtoisesti oikeus myöhemmin määrittää korvaukset vahinkoa kärsineille luonnollisille henkilöille asiallisilla perusteilla. Yksityisten ihmisten kunnian palauttaminen mitätöimällä tuomiot on myös oikeanlaista vääryyksien korjaamista.

Minusta sana "anteeksi" tai vastaavat ilmaisut kuuluvat vain ja ainoastaan luonnollisten henkilöiden välisiin välienselvittelyihin. Muissa yhteyksissä sellainen vaikuttaa teatterilta, ja on minusta lähinnä naurettavaa, jopa vastenmielistä nähtävää tai kuultavaa.