Muistoista kaunein

  • Teema
  • Lukunurkka
  • lepakkolaakso.net:n

Oli heinäkuun 2. päivä, perjantai. Odotin junaa Tikkurilan asemalla, kello näytti kahtakymmentä vaille kahta. Olin siis saapunut asemalle 23 minuuttia liian aikaisin. Hermostuneena vilkuilin kännykkääni, jos siihen olisi huomaamattani saapunut viesti. Ei mitään. Juuri kun ajattelin, ettei viestiä saapuisikaan, kännykkäni piippasi. Ja ilmeisesti liian kovaäänisesti piippasikin, ainakin vieressä seisovani vanhahkon naishenkilön säpsähdyksestä päätellen. Hikisin sormin yritin aukaista näppäinlukkoa, mutta tiputin vahingossa kännykkäni betoniin. Ja kuten arvata saattaa, puhelin levisi pitkin laatoitusta. Kirosin siinä hiljaa itsekseni, ja keräsin puhelimen osat käsiini. Ajattelin, että nyt Riina rauhallisesti, ja sainkin kuin sainkin koottua osaset takaisin toimivaksi puhelimeksi. Saapuneiden viestien kansion avaaminen kesti tuskallisen kauan, mutta vihdoin ja viimein pääsin lukemaan niin kauan odottamaani viestiä. Se oli häneltä. Pelon, innostuksen ja halun sekainen virne komisti naamaani aina junan saapumiseen asti.
Junassa oli hiostavan kuuma, eikä Musta Pelikaani-ristikkolehdellä viuhkominen parantanut oloani yhtään. Vatsassa mylläsi, tuntui siltä että koko ajan pitäisi käydä vessassa. Harmi, ettei perhosia voi oksentaa pois, ajattelin. Voi, minkä värikkään perhospilven olisin ulos yökkinyt. Luin monta kertaa sen viestin, jonka sain häneltä.

"Heipsis söpöläinen! Nähdäänkös sitten kuuden aikaan, pusupuistossa? Siellä on se Pallorock tänään, mennään sinne. *pussaa* <3"

"Seuraavaksi Lappeenranta", junassa kuulutettiin. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, ellei enemmänkin. Hoin itselleni, ettei tarvitsisi jännittää niin paljon. Mutta tiedättehän tunteen, kun on menossa tapaamaan uutta tuttavuutta? Se tunne, kun tietää että tulossa on jotain erikoista.
Lappeenrannan juna-asemalla näin tätini Saaran. Menimme heille, teimme yhdessä ruokaa ja söimme. Minulle ruoka ei tosin meinannut maittaa, tuntui siltä kuin vatsassani olisi kuoritunut kotiloista perhosia yhä enemmän ja enemmän.
Ukin tekemä, kaunis kaappikello rupesi soimaan, sen viisarit soittivat varttia vaille kuutta. Onneksi tätini oli lupautunut viemään minut puistolle, muuten olisin myöhästynyt. Autossa käteni alkoivat täristä ja kylmä hiki nousi otsalleni. Viiden minuutin päästä olimme perillä, näin hänet jo kaukaa ennen kuin tätini jätti minut kyydistä. Heti kun astuin ulos autosta ja kävelin häntä kohti, jännitys laukesi.

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Voi Luoja hän oli kaunis. Kaunein koskaan tapaamani nuori nainen. Pitkät, tummanpunaiset hiukset laineilivat sievästi pitkin hänen rintakehäänsä, hänen hymynsä säihkyi kirkkaammin kuin itse aurinko. Vihertävän ruskeat silmät katsoivat omiani, pieni pilke silmäkulmassa. Tuuli tanssitti hänen mustaa hamettaan paljastaen ohuella verkolla peitettyä, kullanruskeaa reittä.
"Moi söpöläinen", hän sanoi. Säpsähdin, kun tunsin hellät, turkoosiin verkkoon kiedotut kädet ympärilläni. Mikä ääni, mikä tuoksu. Hyvä ettei polveni pettäneet alta. Hän oli kovin pehmeä. En voinut tehdä muuta kuin pitää kiinni. Hän oli niin lähellä, että tunsin hänen lämpimän hengityksensä ihollani. Hän katsoi minua kysyen. Huulemme kohtasivat, ja aika pysähtyi.

Sen viikonlopun vietimme yhdessä, kiersimme Lappeenrantaa ja Imatraa, tapasimme paljon uusia ihmisiä ja pidimme hauskaa. Sinä aikana hän sai minut ymmärtämään, kuka olen. Siksi tämä on kaunein muistoni.

Kommentoi jutun aihetta

Sinun tulee kirjautua sisään voidaksesi aloittaa uuden keskustelun

Ei vielä tunnusta? Liity nyt!