Helsinki Pride 2011: Malkuksessa puhetta uskosta ja rakkaudesta

  • Uutinen
  • Pride
  • vaeltaja2006

Malkus eli Helsingin Seudun Setan kristillinen ja elämänkatsomuksellinen ryhmä järjesti Kallion seurakunnan seurakuntakodissa keskiviikkoiltana tilaisuuden, jossa puhuttiin rakastamisesta ja uskosta. Tilaisuuden alustukset pakottivat miettimään asiaa monesta suunnasta. Seurakuntasali oli lähes täynnä kuulijoita.

*****

Alustus Malkuksen keskustelutilaisuudessa Pride-viikolla ke 29.6. klo 19 Kallion seurakuntasalissa pastori, kanttori Samuli Korkalainen


Olin joskus isosena rippikoululeirillä, jossa oli mukana kehitysvammainen poika. Loppukokeena leirin pappi esitti tuolle pojalle suullisesti vain yhden kysymyksen: ”Mikä on keskeisintä kristinuskossa?” Poika mietti hetken ja vastasi sitten: ”Kristinuskossa keskeisintä on rakkaus.”

Myös Pride-viikon teemana on tänä vuonna rakkaus. Jos katsomme taaksepäin kulunutta vuotta, se on sateenkaariväen näkökulmasta kovin synkkä. Tuohon vuoteen mahtuvat niin kaasuisku Pride-kulkuetta vastaan, Ajankohtaisen kakkosen Homoilta, Älä alistu! -kampanja kuin surullisen kuuluisa jytky. Olisi ihan luontevaa ajatella, että sateenkaarikansan vastauksena kaikkeen tähän olisi Priden teemaksi valittu taistelu, oikeudet, itsepuolustus tms. Mutta näin ei ole tehty. Päinvastoin koko tapahtuma saa voimakkaasti kristillisen sävyn, kun Jeesus Nasaretilaisen ohjeen mukaisesti vihaan ei vastatakaan vihalla, vaan rakkaudella. Priden järjestäjien perustelu teeman valinnalle on paras pitkään aikaan kuulemani saarna: ”Aikana, jolloin vihapuhe oikeutetaan kritiikkinä ja jolloin väkivaltaa selitetään provokaatioilla, on tärkeää muistaa rakkauden sävyjen moninaisuus. Meillä jokaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi, ja meillä jokaisella on velvollisuus suojella toistemme oikeutta rakastaa.”

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Ihmisenä olemisen yksi perimmäisistä kysymyksistä on: Kelpaanko minä? Kelpaanko minä tällaisena kuin olen Jumalalle ja toisille ihmisille? Tämä on aivan erityisen kipeä kysymys niille, jotka kokevat itsensä erilaisiksi. Kristillisessä mielessä moni pohtii silloin, olenko erityisen syntinen tämän erilaisuuteni vuoksi. Ja aivan omiin mittaluokkiin päästään, kun nämä kysymykset koskettavat seksuaalisuuden aluetta. Elänkö synnissä olemalla homoseksuaali?

Jotkut sinänsä ihan hyväntahtoiset ihmiset vastaavat tähän kyllä. Heidän mukaansa poikkeava seksuaalinen tai sukupuolinen suuntauminen on syntiä, mutta ei se ole sen pahempi synti kuin muutkaan. Jumala antaa sen katuvalle anteeksi. Homokin voi päästä taivaaseen, ei tämä ole pelastuskysymys.

Tämä ajatus ei kuitenkaan riitä identiteettinsä kanssa kamppailevalle ihmiselle. Kysymys omasta kelpaamisesta Jumalalle ja toisille ihmisille on todellisuutta tässä ja nyt, ei vasta aikojen lopulla. Kirkon yksi perusvirheistä nykyajassa on edelleen liian vahva puhe synnistä, vaikka siihen sitä synninpäästöä ja armoa kyllä tarjotaankin. En usko kenenkään Jumalaa hapuillen etsivän ja oman olemassaolonsa oikeutusta kyselevän tarvitsevan ensisijaisesti puhetta synnistä. Jokainen meistä tietää kyllä ilman erityistä painottamistakin olevansa syntinen.

Tällä en halua sanoa sitä, että puhe synnistä pitäisi kirkossa lopettaa kokonaan. On olemassa oikein hyvää ja tarpeellista synnin julistamista. Jokainen meistä tarvitsee jatkuvaa muistutusta siitä, missä on tässä maailmassa meidän kutsumuksemme, missä on lähimmäinen, joka tarvitsee meitä Jumalan käsiksi, jaloiksi ja suuksi. Mutta se, että jatkuvasti painokkaasti muistutetaan siitä, miten pahoja me olemme, johtaa usein väärään lopputulokseen. Tällaista puhetta käytetään joissakin piireissä myös julmana vallankäytön välineenä, kun painostetaan niitä, jotka jo muutenkin ovat musertumassa identiteettiään koskevien kysymysten alla. Älä alistu! -kampanja oli surullinen esimerkki tästä. Sinänsä hyvässä tarkoituksessa tehtävä synninpäästön julistaminen on tällaisessa tilanteessa hengellistä väkivaltaa. Ja tämä kirkossa pitäisi nyt jo tunnistaa ja tunnustaa, jos kirkonkin mielestä kristinuskossa keskeisintä on rakkaus.

Mikä sitten lääkkeeksi, jos synninpäästö ei tepsi? Professori Paavo Kettunen on tullut viime vuosina tunnetuksi siitä, että hän on nostanut kirkollisessa keskustelussa esiin häpeän teemoja. Uunituoreessa kirjassaan Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä Kettunen muistuttaa siitä, että häpeä on eri asia kuin syyllisyys ja siksi myös lääkkeet niihin ovat erilaiset. Syyllisyyteen auttaa anteeksipyytäminen ja -antaminen, mutta häpeä on erilainen asia. Syyllisyys liittyy tekemiseen, häpeä olemiseen. Tuo perimmäinen kysymys, kelpaanko minä, ei siis pohjimmiltaan liity syyllisyyteen, vaan häpeään. Häpeään vastaukseksi tarjottu synninpäästö välittää signaalin, että kyseisen ihmisen häpeälliseksi kokema piirre on syntiä, josta on tunnettava syyllisyyttä ja josta on tehtävä parannusta. Tällainen ”rippi” on hengellistä väkivaltaa. ”Synninpäästöllä ei voi antaa ihmiselle olemassaolon oikeutta, joka hänelle kuuluu syntymän perusteella saatuna lahjana”, Kettunen toteaa.

Juuri tässä kohdassa löydämme leikkauspinnan myös luomisteologiaan, jolla monet konservatiivit perustelevat homoseksuaalisten suhteiden vastustamista. Heiltä unohtuu tämä näkökulma: tekeekö Jumala luomistyössään virheitä? Me tiedämme, että homoseksuaalisuus ei ole oma valinta, eikä edes sellainen piirre, jonka voisi jotenkin erottaa muusta ihmisyydestä. Näin ollen kysymys seksuaalisesta ja sukupuolisesta identiteetistä liittyy kristityllä aina pohjimmiltaan myös luomiseen. Paavi Benedictus XVI on todennut näin: ”Ajatus, että Jumala on luonut jokaisen yksittäisen ihmisen kuuluu Raamatun ihmiskuvaan. Jokainen ihminen on oma yksilönsä ja sellaisenaan Jumalan tahtoma.” Tässä valossa konservatiivien Jumala ei vaikuta kovin kaikkivaltiaalta, koska hän näyttää luomistyössään tekevän virheitä.

Paavo Kettunen omistaa kirjassaan yhden kokonaisen alaluvun myös häpeälle homoseksuaalisuudesta. Vaikka suhtautuminen on muuttunut sallivammaksi, on monen yksilön tie oman homoseksuaalisuuden tunnistamisesta sen hyväksymiseen edelleen pitkä ja kivulias. Jos homoseksuaalisuutta pidetään kotona tabuna ja vastenmielisenä asiana, on se omiaan aiheuttamaan häpeää. Sama kokemus voi liittyä myös kaveriporukkaan, kouluun, työyhteisöön ja valitettavasti varsin usein myös seurakuntaan. Kettusen mukaan ”monesti homoseksuaalinen ihminen on jäänyt yksin ja instituutioiden ulkopuolelle, mikä on merkinnyt hänelle suurta kärsimystä ja ahdistusta oman identiteetin rakentumisessa. Epäsuorasti ja salaa hän on joutunut hakemaan vahvistusta omalle identiteetilleen eri tahoilta.” Ja Kettunen jatkaa: ”Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että homoseksuaalit ovat toivoneet rekisteröityjen parisuhteidensa tunnustamista ja hyväksyntää myös kirkon piirissä. Kun kirkolta on toivottu rukousta tai rekisteröidyn parisuhteen siunausta, sen taustalla on kuultavissa häpeään liittyvä kysymys, hyväksytäänkö minut, kelpaanko minä tällaisena.”

Varsinkin sellaisissa piireissä, joissa homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan kielteisesti tämä halu tulla kelvatuksi johtaa helposti yritykseen tekeytyä heteroksi. Kun ei tule huomatuksi omana itsenään, joutuu näyttelemään vierasta roolia. Moni homoseksuaali kokee myös niin, että aiheuttaa omalla olemuksellaan pahaa toisille ja yrittää korvata sen miellyttämällä muita. Nämä molemmat yritykset on tuomittu epäonnistumaan.

Raamatun ja kirkkojen perinteisen opetuksen kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on tietenkin omiaan vielä lisäämään homoseksuaalien häpeää ja tuomituksi tulemisen kokemusta. Rationaalinen harkinta panee kuitenkin monen epäilemään uskonnollisen opetuksen logiikkaa ja kyseenalaistamaan Jumalan tuomion mahdollisuuden. Paavo Kettusen mukaan tämän prosessin myötä moni on löytänyt rakastavan Jumalan, mutta häpeä on silti saattanut jatkua toisten ihmisten edessä. Monen yhteys kirkkoon on katkennut, kun on kokenut tulevansa siellä torjutuksi. Tämä kertoo siitä, että kokemus Jumalan rakkaudesta ja hyväksynnästä ei riitä, jollei samaa rakkautta ja hyväksyntää saa kokea myös muilta kristityiltä. Toisaalta tämä muistuttaa myös rakkauden voimasta: jos ihminen kokee joutuvansa valitsemaan kirkon ja rakkaussuhteen välillä, hän useimmiten valitsee rakkaussuhteen.

Monien mielestä kirkkoa jakavissa kiistoissa on pohjimmiltaan kysymys Raamatusta. Olen tästä eri mieltä. Mielestäni kirkollisen homo- ja naispappeuskeskustelun ytimessä jakolinjana ei ole Raamattu, vaan kyse on yhteensovittamattomista jumalakuvista. Paavo Kettunenkin hahmottelee kirjassaan kaksi erilaista jumalakuvaa. Ensimmäisen mukaan ihmisen ja Jumalan välinen suhde on kontrolloiva. Tällöin Jumalaa ja hänen tuomiotaan on syytäkin pelätä. Ihminen on koko ajan vaarassa loukata Jumalaa – eikä vain tekemisillään, vaan koko olemisellaan. Tällaisen jumalakuvan perusteella homoseksuaalisuus koetaan ”synnilliseksi olemiseksi” ja loukkaukseksi Jumalaa kohtaan. Jumalan todellisuus on mustavalkoinen, hyvä ja paha erotetaan jyrkästi. Tällaiseen Jumalaan uskovien Raamattu on lakikirja ja armo niin kuin EU-direktiivi – se sisältää reunaehtoja.

Sitten on se toinen jumalakuva, jossa Jumala on ensisijaisesti kiinnostunut ihmisestä ja hänen hyvinvoinnistaan. Jumalaa kiinnostaa enemmän ihmisen suhde häneen kuin ihmisen yksittäiset tekemiset. Tällaisen Jumalan toiminnan motiivi ei ole kontrolli vaan rakkaus. Tällaiseen Jumalaan uskovat löytävät Lutherin tavoin Raamatun punaiseksi langaksi Kristuksen ja saavat kokea armoa, joka ei sisällä mitään sivuvaatimuksia tai ehtoja.

Kristinuskossa keskeisintä on rakkaus. On tärkeää pitää tätä esillä, että mahdollisimman moni identiteettinsä kanssa kamppaileva löytäisi tien kontroilloivasta jumalakuvasta rakastavaan jumalakuvaan. Rakastavaan Jumalaan uskovan kirkon tehtävä on sanoa elämän suurten kysymysten keskellä kamppailevalle, että elämällä on tarkoitus, että hyvyys on totta, että kauneutta on ja rakkautta piisaa. Pride-viikon teeman mukaisesti on tärkeää muistaa rakkauden sävyjen moninaisuus. Tässä on jumalakuvamme mukaisesti laki ja evankeliumi tiivistettynä: ”Meillä jokaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi, ja meillä jokaisella on velvollisuus suojella toistemme oikeutta rakastaa.” Emeritus arkkipiispa John Vikström välitti tämän sanoman viime syksynä homoseksuaaleille radiokolumnissaan: ”Sinä et ole rikollinen, et sairas, et synnillinen. Sinä kuulut siunauksen piiriin, et kirouksen. Jumala siunatkoon sinua. Jumala siunatkoon kaipuutasi rakkauteen, toisen ihmisen läheisyyteen ja lämpöön.” Ja apostoli Paavali sanoo roomalaiskirjeessä: ”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38-39)


Audio
Aluksi Malkuksen vetäjät johdattivat aihepiiriin
Audio
Pastori, kanttori Samuli Korkalainen nosti esiin monelle kipeän asian: häpeän
Audio
Korkalaisen alustuksen loppuosa
Audio
Perhe- ja verkostoterapeutti Jussi Nissinen lähti alustuksessaan liikkeelle omista varhaiskokemuksistaan
Audio
Jussi Nissisen alustuksen loppuosa
Audio
Kolmas alustus: LUK Johanna Kallio, hän lähti liikkeelle pohtimalla: Missä kohti olen menossa matkallani.
Audio
Johanna kallion alustuksen loppuosa

Kommentoi jutun aihetta

Sinun tulee kirjautua sisään voidaksesi aloittaa uuden keskustelun

Ei vielä tunnusta? Liity nyt!