• martin

Pour la vie - pour Dieu!

Elämä koko laajuudessaan on ilmoituksessa Jumalan Pojasta aivan keskiössä. Se koskee kaikkia ihmisiä – myös muita kulttuureja kuin länsimaista kulttuuria. Jeesuksesta itsestään ilmoitetaan syntymän ja sen sisältämän suuren ilon kautta, sillä syntymässä tulee meille kaikille elämä ja Jeesuksessa suuressa määrin. Kaikki elämä saa täyden merkityksensä yhteydessä elämän Luojaan, Jumalaan.
Ihminen – kuolevaisuudestaan huolimatta – on tarkoitettu Jumalan kuvana ja kaltaisuutena elämään, jolla ei ole kuoleman rajoja. Kuten syntymä niin elämä on lahja, jota ei voi ansaita. Jumalan rakkaus jokaista ihmistä kohtaan oli vieläpä niin ääretön, että Hän itse tuli Pojassaan osoittamaan rakkautensa. Niinpä tässä myös näkyy jokaisen ihmisen vertaansa vailla oleva arvo. Jokainen ihminen on valtavan arvokas! Tämä hyvä sanoma vastaa sitä iloa, mitä ilmoitus uudesta ihmisestä on – ja jokainen syntymä on osa ihmiskunnan olemassaoloa – riippumatta elämäämme rajoittamaan pyrkivistä ja sitä rajoittavista tekijöistä. Ihmisen arvokkuus tarkoittaa hänen rajoittamatonta arvoaan. Sen takia kaikki ihmisen loukkaaminen – kuten esimerkiksi ihmisten arvon erotteleminen – on elämän kiroamista. Pahiten se juuri koskee loukkaajia itseään.
Ihmisen elämään kuuluu oikean ja väärän pohtiminen ja ratkaisujen tekeminen näiden välillä. Niinpä elämä ei ole vain vapautta, vaan myös vastuuta – sillä olemme täällä yhdessä ja teot täyttävät aikamme. Edelleen olemme monet valmiit surmaamaan veljemme – niinkuin tällä hetkellä mm. Syyriassa. Edelleen olemme monet valmiit kääntämään kasvomme pois avuntarvitsijalta. Sanomme edelleen ”Olenko minä veljeni vartija.” Kaikilla meillä ON mahdollisuus valita.
Usein vertaaminen aiheuttaa meissä kiukkua, tyytymättömyyttä, vihaa. Jumalan kuva ja kaltaisuus rikkoutuu. Ennenkaikkea samanlaisen ihmisen kuin minä näkeminen unohtuu. Yhteenkuuluvuuden tunne heikkojen, sairaiden, avuttomien kanssa häviää – koska emme (muka) kuulu h e i h i n. Kun on ottanut ajattelunsa perustaksi vahvan itse-pärjäävän ihmiskuvan, niin sille rakentaa omaa elämäänsä. Itselleen eläminen kuitenkin on täysin todellisuudelle vierasta. Kysymykseen ”Missä on lähimmäisesi?” vastaamme silloin valehdellen ”En tiedä/tunne”. Surullista on, että ennen kaikkea valehtelemme itsellemme.

Talousjärjestelmämme syöttää jatkuvasti meille ajatusmallia, jossa kaiken mittaa saatava hyöty. Niinpä ihmisen arvo saattaa muuttua välineelliseksi. Eikö kuitenkin ajatus ihmisen hyödystä maapallolla ole aika kummallinen? Se on siten myös kummallinen ajatus pienemmässä mittakaavassa: Saatamme asettaa kyseenalaiseksi joidenkin ihmisten olemassaolon tajuamatta tämän ajatuksen kohtalokkuutta jokaisen meistä kohdalla. Toinen ajatusmalli, jota talousjärjestelmämme tukee, on itsensä toteuttamisen ajatus. Sen lähtökohtana on ajatus, että olen syntynyt maailmaan toteuttaakseni omat mahdollisuuteni mahdollisimman täydellisesti. Mikäli näin ei tapahdu, olen epäonnistunut tehtävässäni tässä maailmassa. Syynä ovat helposti muut ihmiset: he tulevat tielleni ja estävät täydellistymiseni. Miten ratkaista maailman tietyllä tavalla olemisen ongelma? Tässä tulee kyllä mieleen joitakin kauhistuttavia yrityksiä... Ne kaikki ovat (onneksi) törmänneet siihen, että osa ihmisistä ei tuijota vain itseensä ja omaan muotoonsa. On ollut ihmisiä, jotka hyväksyvät kaikkien meidän erilaisuuden. Se tarkoittaa myös sitä, että jokaiselle on jotain, että kaikessa ei tarvitse olla erinomainen, että meitä on moneksi. Maailma on sellainen.
Suomessa on ollut hämmentävää todeta lukkiutuminen johonkin ”Suomen” tai ”suomalaisuuden” hyvin homehtuneina esitettyihin käsitteisiin keskustelussa, joka näiden sopimusvaraisten käsitteiden kohdalla pitäisi olla jatkuvasti avointa. En nyt viitsi edes aloittaa tästä mitään argumentaatiota, vaan totean, että kyse ei ole Suomen tai suomalaisuuden rajoista vaan yleisinhimmillisestä ominaisuudesta, nimittäin toisen auttamisesta hädässä.

Olemme moraalissamme asettaneet ehtoja elämälle; elämälle, joka on meille kaikille lahja. Menestyminen elämässä ei ole ansiotamme vaan perustuu armoon. Osaisimmepa jakaa samaa kaikille – varsinkin niille, jotka heikkoudessaan erityisesti tarvitsevat hyvää vastaanottamista, rakkautta ja hoitoa! Antaessaan saa niin paljon. Kuitenkin omaan nautintoon pelkästään pyrkivä kulttuuri ei tue tällaista Jeesuksen opetusta. Pahimmillaan hedonistinen kulttuuri pyrkii vain omaan täydellisyyteen, jolloin se a j a t u s m a l l i n a saattaa johtaa ajattelemaan epätäydellistä elämää turhana. Elämä ei olekaan silloin aina kunnioitettavaa, koska emme ole tasa-arvoisia. Se on kuin ilmoitus, että jonkun elämällä ei ole merkitystä eikä tätä elämää koske toivomme eikä rakkautemme. Tietty elämä saatetaan esittää jopa edistyksen vastaisena. Yhteinen elämämme saakin täysin päinvastaisen kehityskulun: kohti omaa, yksityistä erillistä elämää, jolla on kaikki oikeudet... tässä ei kuitenkaan ole ymmärretty sitä, että ihmisen oikeudet (vapaudet) syntyvät suhteessa toisiin ihmisiin. Oikeudet eivät tarkoita siis täyttä vapautta suhteessa toisiin ihmisiin vaan jokaisen arvon tunnustamista samalla tavoin. Vapaus, joka ei perustu selkeään arvoon, on täysin tyhjä lause, ei mitään muuta. Tässä tulemmekin ihmisen arvon osalta hyvin pelottavaan näkymään: mainitunlainen vapaus tekee ihmisen elämästä neuvottelukysymyksen – kaikissa tapauksissa. Elämä ei olekaan oikeus, vaan siitä voidaan päättää asettamalla ehtoja. Ehdoista voidaan aina neuvotella. Elämän ehdollistaminen tekee kuitenkin meistä kaikista ehdollistettuja elämämme osalta. Vapautemme katoaa.

Mielestäni elämän kunnioittamisen osalta ”kuoleman” siirtyminen pois kulttuurissamme on vaikuttanut keskeisesti ajassa tapahtuneisiin muutoksiin. Kun juuri elämän henkäyksen lahjaa ei nähdä sen koko laajuudessa, on vaarana, että ihmisen elämän arvo muuttuu mitattavaksi, muuttuu ei-mitenkään-erityisen-arvokkaaksi, muuttuu vaille kunnioitusta olevaksi kohteeksi, ”asiaksi”. Ihmisen elämä ei ole pelkästään teknis-tieteellinen kohde, ei edes ensisijaisesti kohde muiden kuin Jumalan osalta. Tällä viittaan ikävänä kehitysmahdollisuutena oman elämän lahjan muuttumista oman elämän hallinnaksi. Oman elämän hallinta täydellisimmässä pyrkimyksessään unohtaa elämän olevan suhde.
Rakkaus jos mikä on suhde – suurenmoinen suhde! Pyrimmekö omalla nautintolla ja tehokkaalla itsetoteutuksella korvaamaan toisen hyvän etsimisen ja toisessa rauhassa lepäämisen? Juuri muiden ihmisten takia saamme aina tehdä moraalisen valinnan – valitako toisen hyvä tai oma hyvä. ”Valitsematta jättäminen” tarkoittaa omaan ”hyvään” tyytymistä, tyytymistä siihen, että rakkautta ei ole.
Rakastaminen on jo rakastettuna olemista.