...mutta unohdin, että mullahan on jo miesystävä.
Kuinka traagista!
Dr. Beat, would you help me !?
Se poika oli niin humalassa kun lähti meidän mukaan kellaribaarista. Se oli aivan seis vielä kun se makasi meidän sohvalla.
Mutta se oli vekkuli ja söpö ja sitä oli mukava katsoa.
Nyt haluaisin tavata sen uudestaan... Sekin vain lupaa tulla käymään, mutta ei kuitenkaan ilmaannu.
Ehkä se ujostelee... Se oli just tullut jätetyksi (tyttöystävä).
Ehkä se ei vielä tajua / myönnä olevansa bi / homo.
Mut kukaan täysin hetsku ei asu sellaisessa kämpässä - niin ultra-styylatussa!
Se käytti Mariskooli -maljaa tuhkakuppina. Ehkä se oli sitä heteromiehen olemusta.
Mut tää nyt vaan oli tällainen oikku...
Meidän seurassa se mietti miten voisi murhata ex-tyttöystävänsä. Me rauhoiteltiin sitä...
Homo-lohduttajat sydämensä murtaneelle.
En mä halunnut mikään hyväksikäyttäjä-haaskalintukaan olla!
Mä rakastan mun miestä, se on mun huolenkantajani jo kolmen vuoden ajalta.
Tänäänkin se istuu siellä työpaikallaan ja katsoo ikkunasta rakennusmiehiä, jotka korjaa Alvar Aallon rakennusta.
Mutta mitä mieltä tällaisessa blogissa on? Mikä on blogin filosofia?
Miksi mun pitäisi kertoa näitä asioita, mitä järkee siinä on?
Eikö olisi tärkeämpää tavata oikeita ihmisiä ja kertoa näistä niille...
Onko tää jotain voyerismia, paljastamisen halua...
Täällä mä istun tyhjässä toimistossa ja tunnen olevani kuin peep-shown tanssija (Madonnan "Open your heart" -videossa).
Äh, ei kai tää nyt niin vakavaa ole.
Ujolle suomalaiselle hyvä kanava purkaa tunteitaan.
On upeaa kun on helle. Ei tarvii muuta kuin käydä uimassa ja maata kuumalla hiekalla. Ja katsella "beefcake" -poikia...
Mulla on herännyt idea suomalaisen queer-rock -bändistä.
Miksei kukaan perustaisi sellaista. Ei sen tarviis olla mitään The Ark -tyylistä, vaan ihan rehellistä suomalaista rock'ia.
Mulla olisi ehdotus bändin nimeksi: MARRIED ALIVE...
How about it?