• Massa

FCKONE

Tallinna on ja tulee aina olemaan suosikkikaupunkejani. Yksi halvimmista huveistani on matkata pimeänä harmaana vuodenaikana puoli-ilmaislipuilla lahden yli ja vaellella pitkin pieniä keskiaikaisia katuja. Jos turisteja ei ole lähettyvillä ja autotkin ovat löytäneet parkkipaikkansa muualta, voi hetken aikaa kuvitella miltä elämä näytti samalla kadulla monta sataa vuotta sitten. Itse saan vanhoista kauniista kaupungeista suurta lohtua. Tallinnankin talot ovat nähneet mitä erilaisimpia aikoja ja monenlaisia hallitsijoita. Silti ne ovat pystyssä kuten koko ihmiskunta kaikesta taakastaan huolimatta. Elämä jatkuu ja tämäkin vuosikymmen lopulta pyyhkiytyy muistista.

Vuosisataisen historian ihailu on sitä tärkeämpää mitä ahdistuneemmaksi itseni tunnen. Luultavasti lohdutan itseäni sillä, että on olemassa jotain suurempaa ja pysyvämpää kuin tämän ajan uskonto eli rahan ja tavaran perässä juokseminen. Yritän myös silloin kuvitella millaista elämäni olisi ollut erilaisina aikakausina. Olettaen että ylipäätään olisin olemassa. Kykyni selviytyä erilaisista vaikeuksista menemättä rikki ei tunnetusti ole kovin kummoinen. Ainoa pelastukseni selvitä entisessä maailmassa olisi ollut syntyä pieneen etuoikeutettuun yläluokkaan, mutta sen todennäköisyys olisi vastannut keskikokoista lottovoittoa.

Kuten monilla muillakin toisinajattelijoilla, myös itselläni vapauden kaipuu johtaa helposti yliromantisointiin. Yritän kertoa itselleni, että menneinä aikoina ihmisten elämä oli aika usein karua selviytymistä puutteen ja joskus kurjuudenkin keskellä. Tosin kuten eräs ystäväni äsken minua muistutti, elämänlaatu ei ole läheskään sama asia kuin elintaso. Ja nimenomaan elämänlaadun arvioiminen on liian monimutkainen yhtälö, jotta sitä voisi jollain luotettavalla tavalla mitata. Eri yksilöiden kokema tyytyväisyys omaan elämään voisi noin teoriassa olla jonkinlainen mittari, mutta tyytymättömyyden ilmaiseminen on myös kulttuurisidonnainen juttu.

Tallinnassa vaeltelu saa minut ajattelemaan aikakoneen mahdollisuutta. Mitäpä jos sähköpostiisi tulisi mainos aikakonefirman kahden euron tutustumistarjouksesta? Koodilla FCKONE olisit oikeutettu yhdensuuntaiseen reittimatkaan valitsemallesi aikakaudelle ilman mahdollisuutta palata takaisin. Sinulla ei olisi myöskään mahdollisuutta matkata oman nuoruutesi kultaisiin vuosiin vaan joutuisit siirtämään nykyisen jo puoliksi mädäntyneen ruhosi toiselle aikakaudelle sellaisenaan. Tarttuisitko tarjoukseen?

Ranneliikkeen ihmisten mielipiteiden perusteella saattaisin arvella, että moni teistä lukijoista siirtäisi itsensä parikymmentä vuotta eteenpäin kohti tulevaisuutta. Monille ratkaisevaa tuntuu olevan se, että pystyy elämään elämää juuri samalla tavalla kuin valtaväestö. Yhteenkuuluvaisuus ja integroituminen Suureen Massaan tuo ainakin osalle kiistatonta onnellisuutta. Yllättävän moni tuntuisi olevan valmis uhraamaan aika paljon, jotta voisi tuntea olevansa yhtä arvostettu kuin muut. Itselleni tällainen toive on täysin vieras. Tunnen itseni hyvin kotoisaksi epämääräisessä dekadenssissa, harmaalla alueella jossain hyvän ja pahan välimaastossa. En kaipaa hyväksyntää, koska en tee sillä mitään.

Täytettyäni klubikorttini tunnukset ja salasanat varaisin yksisuuntaisen retrospektiivisen reittimatkan lähelle mutta tarpeeksi kauas. Jos minulta kysytään, ihmiskunta saattoi saavuttaa kehityksensä huipun 60- ja 80-luvun välisenä aikana. Toki paljon myönteistä on tapahtunut sen jälkeen erityisesti taloudellisen vaurastumisen ja teknologisen kehityksen kautta. Mutta voidaanko "kehitystä" arvioida pelkästään tieteen ja talouden kriteerein? Siinä tapauksessa varmaan Blade Runnerin kaltaisten leffojen visiot tulevaisuuden maailmoista edustaisivat kehityksen huipentumaa, kun ihmiset taistelisivat keskenään ainoasta saastumattomasta vesitilkasta jossain avaruuden teknologiahelvetissä. Ihmisten arvomaailma ja sen muuttuminen eri aikakausina on myös laskettava osaksi kehitystä tai taantumaa.

Luultavasti suurin osa moderniin maailmaan liittyvästä ahdistuksestani on peräisin nopeasti tapahtuneesta suomalaisen kulttuurin muutoksesta. Internet, globalisaatio, informaatiotulva yhdestä ilmansuunnasta ja yhdeltä kielialueelta. Tuntuu kuin se suomalaisuus, jonka joskus tunsin, on nopeasti kadonnut. Tilalle on tullut kasvotonta kansainvälisyyttä, muiden isompien poikien mielipiteiden väsynyttä toistelua, jopa suoranaista kiihkoilua. Olisi myös kohtuutonta syyttää, että se muutos olisi tullut kokonaan pahojen imperialistien pakottamana, ei suinkaan. Meille on kasvanut uusia sukupolvia, joille suomalainen tapa elää on enää jäänne maatalousyhteiskunnasta. Uusi kovempi, ehdottomampi ja tylympi arvomaailma on siirretty täysin vapaaehtoisesti bluetoothilla suoraan otsalohkoon. Tätäkin kehitystä on vauhdittanut heikko kansallinen itsetunto. Sen mikä on peräisin muualta on aina oltava parempaa ja kehittyneempää.

Yksi elämäni suurimmista tragedioista ja selittävistä tekijöistä on se etten useista syistä johtuen pystynyt elämään nuoruuttani. Menetetty nuoruus on saanut myöhemmin toisen kokonaan erilaisen ulottuvuuden. En pystynyt nauttimaan parhaista vuosistani, mutten myöskään silloin pystynyt nauttimaan nyt jo lähes kadonneesta inhimillisemmästä maailmasta. En välttämättä kaipaisi takaisin nuoruuteen tässä ajassa, jos persoonallisuuteni ja tarpeeni pysyisivät nykyisellään. Näillä pelikorteilla tämän ajan kiihkossa minut poltettaisiin roviolla A. Le Coqia lipittävien terassituristien edessä Raekojaplatsilla olin sitten nuori tai vanha. Nuori kaunis vartalo ja avoin mieli ei hirveästi lohduttaisi kun puolet kansasta haluaisi joka tapauksessa repiä sisälmykset irti ilman paikallispuudutusta.

Jotkut tähän aikaan kyllästyneet haaveilevat aikamatkailusta eri tavalla. Luultavasti itsekin varallisuuden ja elämäntilanteen salliessa harkitsisin pysyvää fyysistä siirtymistä länsimaailman ulkopuolelle. Tällaisen ratkaisun voi hyvinkin kokea siirtymisenä aikakauteen, jota nopean kehityksen mukanaan tuoma omituinen joukkopsykoosi ei ole vielä ehtinyt pilaamaan. Toki pakoon juokseminen on aina luovuttamista, mutta elämän ollessa lyhyt jokainen vähänkin onnellisempi vuosi on jo itsessään arvokas. Oikein kovasti etsimällä on mahdollista vieläkin löytää maailmankolkkia, joissa yleinen arvomaailma on rakentunut standardista poikkeavalla tavalla. Poikkeavuuden ei tarvitse olla paremmuutta tai huonommuutta, ainoastaan erilaisuutta. Toistaiseksi jopa kolmannes näistä paikoista on säästynyt omien länsiliittolaistemme pommituksilta.

Pakeneminen on kuitenkin valitettavan lyhytaikainen ratkaisu. Ei ole olemassa paikkoja tai kulttuureja, jotka olisivat ikuisesti omassa rauhallisessa kultuurityhjiössään. Yksi ainoa Oikea Tapa Elää puskee palomuurien läpi ennemmin tai myöhemmin, joko vapaaehtoisesti tai puoliksi pakottamalla. Taloudellisesti hieman hitaammin kehittyneissä maissa muutosprosessi lähtee käyntiin heti kun löydetään oikeat liittolaiset ja oikeat viholliset. Vähitellen ilmestyy mystisiä rahavirtoja, aseita ja uusia bisneksiä. Lopulta Xlandia on tärkeä liittolainen terrorismin torjunnassa ja muuttaa lainsäädäntönsä niin että se mahdollisimman vähän ärsyttäisi uusia ystäviä.

Reittikapselin merkkivalo muuttuu vihreäksi ja aika-avaruuden itämerellistä osaa sylivauvasta asti päivittäin kiertänyt sekakielinen kapseliemäntä kiittää minua viroksi ja ruotsiksi FCKONE-koodin käytöstä. Muutaman tunnin kuluttua olen jo sulautunut seinätapettiin siellä jossain. Haalistunut mustavalkotelevisio kertoo Kekkosen lyöneen tänäänkin hole-in-onen uusimman valtiovierailunsa aikana. Ilmaisjakelulehden kupongilla saisi vielä hetkisen ajan Kulta-Katriinaa kymmenellä markalla. Ainoastaan Masa näyttäisi kadonneen. Se oli kyllä tässä vielä ihan äsken odottelemassa linja-autoa.

12 kommenttia

Rokkihomo

31.1.2013 02:59

Tallinna. Ihan siinä vanhan kaupungin vieressä, mantereen puolella mutta oi niin fantsusta uudesta kiiltävästä keskustasta kumminkin sivussa on Tatarin kaupunginosa. Puutaloja. Siellä olen viime vuosikymmenellä yöpönyt useamman kerran yhdessä vanhassa vanhaan puutaloon pykätyssä hostelissa.

Ja muuten, tämä "vuosisataisen historian ihailu on sitä tärkeämpää mitä ahdistuneemmaksi itseni tunnen" on asia jonka kokemuksellisesti allekirjoitan täydelleen.

Mutta jos saisin päättää aikakoneella yhteen aikaan ja paikkaan menon, niin se olisi omana elinaikanani kumminkin. Se olisi 80-luvun lopun Neuvostoliitto: silloin oli glasnost ja perestroika, ihmiset olivat saaneet siellä ensimmäistä (ja viimeistä?) kertaa oikean demokraattisen äänioikeuden, kokoontumisvapauden, ilmaisuvapauden, taiteen vapauden... mutta tulevien vuosien masentavuuksista ei ollut mitään tietoa vielä. Kävin siellä silloin, vapaassa glasnostin ajan Moskovassa, hengasin katutaiteilijoiden ja -soittajien kanssa ja keväinen kävelykatu Arbat oli täynnä hymyä ja toivoa. Sen pienen hetken.

Sami Mollgren

31.1.2013 08:40

Tallinna on minunkin suosikkipaikkoja. Lähes mihin vuodenaikaan hyvänsä.

1980-luvun loppu olisi kyllä aikaa, jonka minäkin ehkä haluaisin aistia uudelleen; nykytietoisuudella varustettuna. Seurasin tuolloin tiiviisti Viron tapahtumia, silloin aika olemattomalla kielitaidolla varustettuna.

Rokkihomo

31.1.2013 12:43

Aikamatkasta: Tai sitten aikaan heti jomman kumman maailmansodan jälkeen. Kun vähän aikaa, edes pari vuotta, ihmiset olivat yhtä mieltä että nyt jotain ihan muuta sitten.

Massa

31.1.2013 13:37

Surullista että ihmiskunta tarvitsee aina jonkun suuren romahduksen tai mullistuksen, jotta silmät avautuvat edes hetkeksi. Tavallinen tasainen arki näyttää tuottavan ainoastaan kontrollifriikkejä. Köyhyys ja kurjuus johtaa usein totalitarismiin, mutta lopulta myös vaurastuminen. Se toivo on näiden kahden välissä pienen ohimenevän hetken ajan. Eli tuo kaikki minkä ehditkin jo aiemmin sanoa.

Rokkihomo

31.1.2013 16:37

Tai sitten tämä: Keskiajan Eurooppa melkein missä vain heti Musta surma -ruttoepidemian jälkeen. Ei ollut työttömyyttä eikä ruokapulaa, taloja, peltoja ja metsiä riitti, ja ihmiset olivat hetken aikaa tyytyväisiä ihan juurikin siitä että oma elämä elämä yleensä jatkuu.

martin

31.1.2013 19:49

Minä siirtyisin aikaan, jolloin ikuisuus ja aika kohtasivat - tavalla, joka säteili kaikkeen aikaan: vuoteen 30 jKr Juudeaan.

Massa

31.1.2013 20:57

Melkoisen jokerin vedit hihasta, Martin. Saatan olla vain ennakkoluuloinen mutta tuosta ajasta tulee ekana mieleen ristiinnaulitsemiset ja erilaiset muut silpomiset. Mutta voihan tietysti olla että historiaan on jostain syystä valikoitunut enemmän tietynlaisia kertomuksia.

Druusi

1.2.2013 13:19

Mahtava kirjoitus! :)
Minua on aina kiinnostanut aikamatkustamisen mahdollisuus ja jos nyt voisin näpytellä tuon FCKONE -koodin niin ajaksi luultavasti valitsisin lähemmäs vuoden loppua 609 CE. Minusta olisi ihanaa nähdä ja seurata paikan päällä jonkin suuren historiallisen tapahtuman kehittymistä sen alkuvaiheista alkaen.
Toisaalta, voisin valita myös Rokkihomon valitseman keskiaikaisen Euroopan, tai Jerusalemin hetimiten Salah al-Dinin valloituksen jälkeen, tai ollapa katsomassa kun Santa Maria, Pinta ja Nina saapuvat Amerikan rannikolle...

Ehkei se olisi aivan helppo valita, mihin aikaan menisi :D

Massa

1.2.2013 16:47

Kyseisen FCKONE- koodin huono puoli on siinä, että se on todellakin vain yksisuuntainen reittimatka. Yhden historiallisen kokemuksen jälkeen seuraisi koko loppuelämän kestävä arki siinä ajassa. Mutta ehkäpä jostain pomppaisi esiin uusi alennuskoodi.

Rokkihomo

1.2.2013 17:54

Siksipä sitä tulisi vaikkapa keskiajan kanssa epäröityä, ei ole esimerkiksi tuota umpilisäkettä vielä leikattu pois...

martin

3.2.2013 01:15

Olen tyytyväinen omaan aikaani ja onhan se Kaikkivaltiaan minulle tarkoittama. Se ei estä minua 'elämästä' vuoden 30 Jkr. armosta, sitä aikaa, joka on seurausta.

Kauneuspilkku

4.2.2013 09:44

Monikin aikakausi houkuttelisi ajatuksena, mutta sitten ei kuitenkaan. Kun alkuviehätys katoaa ja tietoisuus elämästä siinä ajassa jysähtää, olisinko valmis siihen. Sinänsä olisi ehkä vähän profeetallinen olo kun olisi tietoa tulevaisuudesta...mutta ei siltikin ei. Käymässä olisi kiva käydä, mutta ei jäädä.